Murtavia voimia: XVI luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XV luku XVI luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XVII luku


Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle. Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors; mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon.

Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin.

Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi.

Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä. Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen määräyksen aina pyhänä.

Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten, että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle.

Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida.

Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja, että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä asiamiestä palkata – ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään taas ei vaivaansa maksanut, – jäivät ne valittamatta. Menestys, viina ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli Stenfors pitäjässä suuri herra.

Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se, että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja ikävällä.


Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan alkoivat kilvan hakea saataviaan.

Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä vastaan.

Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään.

Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin.

»No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle jaaritella.

»Niin, kun en päässyt puheille.»

»Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen sinne.»

Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut.

»Vaivaa teillä nyt siitä on.»

»Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä, että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen kevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa takausmiehenä.

Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois, tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta, jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka verellänsä.

Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut!

Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne valtasi kokonaan.

Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa.

»Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan hevosta kiinni.

»Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään: »Päivää».

»Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin.

»Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut nimismiehen renki... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti nauraen vastasi:

»Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte minulle selkään niissä Valeen häissä?»

»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...»

»Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua neuvonut kukaan...»

»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne.

»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein nöyrän tapaisena vastasi Janne:

»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina mieleni pyytää sinulta anteeksi.»

»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.»

»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta linnaan.»

»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä varkauden nimellä.»

Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon miehenä.»

Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä.

»Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette pitänyt minua huononakin miehenä ja minä olen melkein näihin asti ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...» Hän lopetti siihen. Janne otti tupakkatamineet taskustaan.

»Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat. Liekö se herra jo noussut?»

Esa katsoi ikkunaan.

»Tuskinpa.»

»Onko se taas ollut juomingissa?»

»Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa Kaleniuskin.»

»No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?»

Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän odotteli kuitenkin jo joka päivä.

»Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi Janne ja lähti sisään.

Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa, ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo noussut ylös ja pesi kasvojaan.

»Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni sisään.

Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen:

»Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä, kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon talossa.»

Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta, kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi:

»Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia papereita.»

»Niin olenkin.»

»Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille uskotaan sellaisia asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan.

»Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius.

»Soo’o!» huudahti Stenfors ilvehtien.

Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta Stenfors huomautti vielä:

»Lattiaanko sinä aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?»

Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi äänellä joka vapisi:

»Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa äijää.»

»Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...»

»Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?»

»Mitä ... mitä sillä tarkoitat?»

Hautalainen oikaisi selkäänsä:

»Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää se ottaa ylös.»

Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen.

»Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä kopukkaan», pisti väliin Kalenius.

»Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...»

»No mitä sitten pitää niin leveää suuta!»

»Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.»

»Konna?»

»Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet syytä olevan.»

Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle.

»So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli.

»Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen raivoa.

»Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä antamatta mitään vastausta.

»Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia kaiket yötkin, että eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni vastaan.»

Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6–7 kerjäläistä, jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään, kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin meni kappalettaan nuoleksien tiehensä.