Murtovarkaus: Ensimmäinen kuvaus

Ensimmäinen kuvaus.
Murtovarkaus
Kirjoittanut Minna Canth

(Aukeahko paikka honkametsässä. Perällä näkyy järvi, jonka vasemmalla puolen niemi korkeine kukkuloineen pistää esiin. Juhannusaatto. Kylän nuoriso huvitteleiksen iloisella tanssilla. Laulu alkaa jo ennen esiripun nostettua.)

”Rosvo, rosvo olit sä.

Kun varastit mun ystävän;

Minä luulen,

Fralla laa,

Minä luulen,

Fralla laa,

Minä luulen,

Fralla lalla, fralla lalla laa!”

”Enpä tiennyt syytä siihen,

Miksis minun hylkäsit;

Minä luulen,

Fralla laa.

Minä luulen,

Fralla laa,

Minä luulen,

Fralla lalla, fralla lalla laa!”

(Peltola ja Ukonniemi tulevat oikealta. Nuoret taukoavat tanssista.)

PELTOLA. Hei vaan. Johan täällä ilo on korkeimmillaan. Hyvää iltaa ja hauskaa juhlaa, te nuoret! No, ovatko tyttäret jo ottaneet selkoa siitä, jos ennen ensi Juhannusta sulhasia saavat?

KIRSTI. Hyh, johan nyt!

VAPPU. Mitäpä me niistä tiedoista!

MATTI. Vai mitäpä me niistä tiedoista! Kas vaan, kuinka ovat olevinaan. Niinkuin ei sitä muka tiedettäisi, että he joka ikinen jo ovat käyneet ruista sitomassa tänä iltana.

LOVIISA (ylpeästi). Minä en ainakaan ole käynyt.

VAPPU. Tuo Matti on senlainen ilkiö. Aina hän meitä väijyy.

MATTI. Hi, hi, hi, joko pisti vihaksesi, Vappu? Muistatko, kuinka sun ja Kirstin kävi viime vuonna Juhannusyönä?

VAPPU. Ole vaiti!

POJAT. Kerro, Matti, kerro!

PELTOLA (on istunut kivelle näyttämön oikealla puolen). Olisipa tuota hauska kuulla, he, he, he (tarjoo tupakkaa Ukonniemelle).

MATTI. Ha, ha, ha, en elämässäni ole nauranut niin paljon kuin sinä yönä. Muistatkos, Kalle?

KALLE. Kyllä muistan.

POJAT. No, kerrohan jo!

VAPPU. Jos vaan kerrot, Matti, en sinuun ikänäni lepy.

MATTI. Mutta kas, kun nyt kerron kiusallasikin. Me olimme Kallen kanssa piiloutuneet pensaan taakse likellä maantien risteystä, Kuusiston kohdalla. Puoliyön aikaan tulevat nämä hiipien ja arkoina polkutietä ja vilkaisevat vähän väliä oikeaan ja vasempaan. Paidat heillä oli hampaissa ja pitkät varsiluudat käsissä; eikä heillä muuta ruumiin verhoa ollut kuin valkoiset, hirmuisen suuret lakanat, jotka olivat ympärilleen kietoneet.

MIEHET (nauravat). Kuinka sitten kävi?

VAPPU. Noita valheita viitsitte kuunnella.

MATTI. Valheita? Sano, Kalle, eikö ole totta?

KALLE. Totta on joka sana.

VAPPU. Sinä olet juuri yhdenlainen kuin Mattikin.

KALLE. No sen tiedät! Me olemme yhtä maata kuin maalarin housut.

KIRSTI. Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä.

POJAT. Kuinkas sitten kävi, Matti? Kerro sinä vaan äläkä välitä tyttöjen suuttumisesta.

MATTI. Niin, minkäs sille taidan minä. Totuus ei pala tulessakaan.

POJAT. Ei tulessakaan. No, annahan jo kuulla loppua.

MATTI. He tietysti eivät meitä hoksanneet, vaan alkoivat laasta risteyksessä, jotta pöly sakeana tuoksui heidän ympärillään. Ja niin kiivaat he olivat siinä toimessa, etteivät ollenkaan kuulleet askeleitamme, ennenkuin olimme aivan heidän takanaan, ha, ha, ha. Voi armotonta, kuinka tytöt silloin parkaisivat, pudottivat samalla paidat hampaistaan ja luudat käsistään maantielle ja hiippasivat pakoon, minkä ennättivät. Ei silloin liha painanut, kun luut luistivat, ha, ha, ha.

EERO. Ha, ha, ha, kai te vähän hämmästyitte, Vappu? Ha, ha, ha!

VAPPU. Hyh, vielä vähän! Mitä huolimme me senlaisista kuin Matti ja Kalle. Eikös niin, Kirsti?

KIRSTI. Niin kyllä. Kaks’ me tuonlaisista – miksi sanoisin heitä?

VAPPU. Sano nallikoiksi.

KIRSTI. Kaks’ me tuonlaisista pojan nallikoista.

MATTI. Kuule pohjaa! Ei uskoisi noita tyttöjä, minkälaisia he ovat. Nallikan nimen nyt saimme siitä jutusta. Mitäs arvelet, Kalle?

KALLE. Kärsiä täytyy.

LIISA. Mutta eipä tiennyt kukaan meitä väijyä, kun Annan kanssa maakivellä seisoimme.

TYTÖT. Kuulitteko sitte mitään?

LIISA. Kuulimme hyvinkin.

TYTÖT. Mitä te kuulitte? Kerro, Liisa hyvä!

LIISA. Kun ensinnäkin kolmasti kolahti, juuri kuin olisi joku lyönyt kahta lautaa yhteen ja vähän ajan päästä alkoi metsästä kuulua kärryjen rätinää.

POJAT. Maantieltä se mahtoi kuulua.

LIISA. Eipä kuin metsästä. Eikä se liikkunut edes ei taakse, vaan pysyi aina samalla paikalla.

EERO. Ja kauanko sitä kesti?

LIISA. Kai sitä olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, ellemme olisi säikähdyksestä siunanneet, jolloin kolina heti taukosi, ja mekös juosta vilistimme kotia, että olimme henkemme menettää.

EERO. Voi, taivasten tekijä, mimmoisia pelkuria nuo tytöt ovat. Minä teidän sijassanne olisin heti lähtenyt astumaan ääntä kohden ja ottanut likemmin selkoa kummituksesta.

(Kulissien takaa kuuluu viulunsoittoa.)

KAIKKI. Kuulkaa! Hoppulainen siellä tulee viuluinensa (katsovat vasempaan).

HOPPULAINEN (tulee laulaen, soittaen ja tanssien).

”Vanhan Loikan kirjat ovat pöydällä leviällä,

Eron annan vanhalle Loikalle mielellä keviällä.”

”Vanha Loikka luuli minulle tiliä tekevänsä.

Ei hän tiennyt tilin päiviä itse näkevänsä.”

KAIKKI (nauraen). Hei, Hoppulainen, terve mieheen!

HOPPULAINEN (taukoamatta tanssista). Olkoon menneeksi!

”Vanhan Loikan haudan kaivan tervaskannon juureen,

Kaivan vähän syvemmälle! löydän sieltä uuden.”

PELTOLA (nauraen). Sitä miestä vaan ei huolet paina. No, mitäs Hoppulaiselle muuta kuuluu?

HOPPULAINEN (lakkaa tanssimasta). A kuin nyt Aunukses kuuluu? A kurjaa kuin kuuluu. A kirkki kuin paloi. Ka minkäs te jumalat joutui? Ka isoot jumalat kiipesit puuhun, ka pienet tallattiin loaks, ka vietiin niit Moskovaasenkin kymmenen hevoskuormaa.

PELTOLA. Taisit olla kyydissä?

HOPPULAINEN. Ka en ollut. Eihän ole Heikillä hevosta, millä kyytiä tekee. (Tanssii taaskin ja laulaa.)

”Vanhan Loikan, riivatun, minä tervaksissa keitän,

Uuden Loikan, siunatun, minä silkkitakilla peitän.”

(Lakkaa laulamasta ja katsoo tyttöihin, jotka hänelle nauravat.) Hei, – onhan täällä, näemmä, väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa. Ovatko nuo tytöt kaikki tästä kylästä?

EERO. Katso tarkkaan että näet.

HOPPULAINEN. Mikäpä niitä poskistaan tuntee, sanoi Erkkilä sikojaan. Taitaa vaan olla yksi Huittisten mukula, toinen Loimaan vasikka, kolmas Viaporin värintyöri, neljäs Vesilahdesta kotoisin.

NIILO. Mutta eiköhän olisi jo aika kokkoa laittaa?

EERO. Olisipa hyvinkin. Mihinkä se vaan laitettaisiin?

PELTOLA. Tuolta vuorelta se parhaiten loistaisi.

KAIKKI. Varmaankin. Sinne se pitää laittaa.

HOPPULAINEN. No, kommen hiit, konkkapolvet. Pelimanni käy edellä ja soittaa marssia, muut astuvat jäljessä, mutta hyvässä järjestyksessä, ettette mene sekaisin kuin Lonkan lapset.

PELTOLA. Kerätkää te nuoret sinne aineet valmiiksi, kyllä mekin täältä tulemme siksi kuin kokko palamaan pannaan.

HOPPULAINEN. Uls ja mars’, sanoi Siukko poikiaan. (Soittaa marssia ja menee edellä vasempaan; laulaen seuraavat häntä kaikki muut paitsi Ukonniemi ja Peltola.)

PELTOLA (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Kyllä nyt onkin kaunis ilta.

UKONNIEMI. On tottakin. Poutaa ja lämmintä on Jumala näinä aikoina antanut yltäkyllin. Touot vaan alkavat sadetta kaivata.

PELTOLA. Ei pikkuinen sade pahaa tekisi. Minä pelkäsin tänä kevännä myöhästyneeni kylvön kanssa, mutta jos näin pitää päälle, ei mitään vaaraa ole. Vai kuinka luulee naapuri?

UKONNIEMI. Ei myöhästymisestä puhettakaan tänlakena kesänä. Naapurilla kuuluu olevan kahdeksan tynnyriä ohraa kylvössä tänä vuonna?

PELTOLA. Kahdeksan tynnyriä ohraa, kuusi tynnyriä ruista ja viisitoista tynnyriä kauraa. Ja sen tohdin sanoa myös, että maa on hyvässä voimassa.

UKONNIEMI. Mainiot ovat peltonne. Ei se talo suotta Peltolan nimeä kanna.

PELTOLA. Ja niityt myöskin vetävät vertoja vaikka vielä omillennekin. Tallissani on viisi hevosta ja navetassa ammoo kuusitoista lypsävätä (sytyttää piippuaan; rykii). Kun kerran minusta aika jättää, saa poikani siitä kunnon talon. – Onko naapurilla muuten mitään poikaani vastaan?

UKONNIEMI. Ei suinkaan. Niilo on kelpo nuorukainen, sen kaikki sanovat.

PELTOLA. Ja siinä he ovat oikeassa, sen voin vakuuttaa, niin isä kuin olenkin. Hm – – Näettekös, naapuri, nyt on asianlaita, suoraan sanoen, niin, että siitä saakka kun vaimoni kuoli, ovat sisälliset talouden toimet meillä tahtoneet käydä vähän hunningolle. Piikoihin ei ole luottamista, emäntä talossa olla pitää. Sentähden olen vaatinut Niiloa menemään naimaan, mutta poika on, näette, semmoinen pelkuri, ettei hän rohkene panna asiaa toimeen (vaikenee, vetäisee muutamia savuja).

UKONNIEMI. Turhaa ujoutta. Ei suinkaan Niilon rukkasia tarvitse peljätä, pyytäköön ketä tyttöä hyvänsä paikkakunnalta.

PELTOLA. Niinkö luulette, naapuri? Entä jos hän pyytäisi Loviisaa? Antaisitteko hänelle tyttärenne?

UKONNIEMI. Miks’ei, – parempaa vävyä en voisi toivoakaan.

PELTOLA. Oikeinko todella? Annatte siis Loviisan Niilolle emännäksi?

UKONNIEMI. Jos vaan nuoret itse haluavat yhteen mennä, niin (nousee) en minä puolestani ole vastaan.

PELTOLA (nousee myöskin). Vielä tänä iltana täytyy meidän saada asia selville. Mitähän, jos lähtisimme tuonne ylös nyt, arvelen heidän jo kohdakkoin panevan kokon tuleen. Mutta tuossahan tuleekin Niilo, juuri kuin käsketty.

NIILO (tulee vasemmalta). Siellä aikovat jo sytyttää kokkoa. Tahdotteko katsoa sitä täältä, vai tuletteko ennen sinne luokse?

PELTOLA. Kai me sinne tulemme (erikseen Ukonniemelle). Menkää edellä, minä sillä välin puhun täällä pari sanaa Niilolle – ymmärrättehän?

UKONNIEMI. Kyllä – kyllä ymmärrän.

PELTOLA. Ja jos tilaisuutta olisi puhutella Loviisaa siellä erikseen, niin – ymmärrättehän?

UKONNIEMI. Niin – kyllä – kyllä ymmärrän (menee vasempaan).

PELTOLA (pidättää Niiloa, joka aikoo lähteä Ukonniemen jäljessä). Jäähän hetkeksi tänne, minulla on sinulle vähän puhuttavaa. – Onpa sinulla taas syytä minua kiittää poika.

NIILO (vilkkaasti). Aina syntymähetkestäni saakka on minulla joka päivä ollut siihen syytä.

PELTOLA. Niin, niin, – mutta arvaapas, minkä hyvän työn sinulle nyt olen tehnyt.

NIILO. Vaikeampi olisi minun arvata, minkä hyvän työn te olette tekemättä jättänyt, isä.

PELTOLA. En tähän saakka kumminkaan ole morsianta sinulle hankkinut, mutta nyt olen sen tehnyt.

NIILO. Morsianta? Enhän ole pyytänyt teitä, isä, morsianta minulle hankkimaan.

PELTOLA. He, he, he, siitä näet, että minä pyytämättäsikin tiedän parastasi valvoa. Mutta arvaapas, ketä olen sinulle toimittanut.

NIILO. Ettehän vaan Ukonniemen Loviisaa?

PELTOLA. Oikein, juuri häntä minä pyysin. Isä antoi heti suostumuksensa, laita nyt vaan, että tyttökin sinuun suostuu.

NIILO. Sitä varten en kahta tikkua ristiin pane. Ellei suostu, niin olkoon suostumatta, se on minulle juuri yhden tekevä.

PELTOLA. He, mitä nyt? Oletko järjilläsi poika? Loviisa on rikkain ja kaunein tyttö koko paikkakunnalla; mistä luulet paremman saavasi?

NIILO. En välitä paremmasta enkä huonommasta. Pitäisikö minun vasten tahtoani naimaan mennä?

PELTOLA. Sinä vaan suotta ujostelet ja olet sentähden vastahakoinen. Kas, tuolla jo Ukonniemi tulee tyttärineen. Ota nyt iloisempi muoto ja jätä asia minun huostaani.

NIILO. Isä, antakaa olla tuonnemmaksi. Minä en –

PELTOLA. Vaiti, vaiti! (Ukonniemi ja Loviisa tulevat )

PELTOLA. No, naapuri, joko olette puhunut tyttärellenne asiasta, ja mitä hän siihen sanoo?

UKONNIEMI. Annoinhan hänelle vähän vihiä siitä, mutta pyytäköön nyt Niilo itse häneltä vastausta.

NIILO. Loviisa – tässä on – en tiedä kuinka selittäisin – tässä on tapahtunut –

PELTOLA. Mitä suotta poikaa kiusaatte, – näettehän, hyvät ystävät, kuinka hän ujostelee.

NIILO. Sanoinhan teille, isä –

PELTOLA. Niin, sanoit tosin ja pyysit minua puhumaan puolestasi. Ja mitä pitkistä jutuista, minä kysyn suoraan ja pyydän suoraa vastausta. Huolitteko, Loviisa, tuosta pojastani ja tahdotteko tulla emännäksi Peltolaan?

LOVIISA. Enpä tiedä, vaikka tulisinkin. Ei sillä, että minulla sulhasista puutetta on, vaikka heitä ottaisin viisi joka sormelle. Kymmenkunnalta makaa tälläkin haavaa kihlat kirstuni pohjalla.

PELTOLA. Sitä en ollenkaan epäile. Mutta koska niitä ette kumminkaan voi kaikkia ottaa, vaan yhteen tyytyä täytyy, niin – päätetään, että tulette Niilolle ja jätätte kaikki muut.

LOVIISA. No, olkoon menneeksi.

PELTOLA. Ja se on niin sanalla sanottu, kuin tinalla tinattu. Tuossa, poika, syleile morsiantasi äläkä yhtään epäile. Toista kuraassia, totta vie, minulla oli ennen, kun äitivainajatasi kosin.

UKONNIEMI (lyö Niiloa olkapäälle). No, onneksi olkoon!

PELTOLA. Niin, samaa minäkin sanon. Ja mennään nyt sitten kokkoa sytyttämään, koska rakkauden tuli jo saatiin palamaan, he, he, he.

(Ukonniemi ja Peltola menevät vasempaan.) (Loviisa katselee hetkisen Niiloa, joka ei ole häntä näkevinäänkään, keikahuttaa sitten ympäri ja menee myöskin vasempaan.)

NIILO. Voi, taivasten tekijä, mihin pulaan se isä minun nyt saattoi. Siinä seisoin kuin tuomittu enkä saanut sen vertaa suunvuoroa, että olisin voinut hillitä ukon liikanaista kosimisintoa. Mutta ei se koira jänistä tuo, joka väkisin metsään viedään. Ja minuako sitten pakotettaisiin naimaan vastoin tahtoani ja vastoin mieltäni. Olenko minä mikään poikanulikka, ettei minulle senlaisissa asioissa sananvaltaa annettaisi. Ei tule, isä hyvä, mitään siitä tuumasta. (Istuu syrjään) Tosin meillä olisi emäntä tarpeen, sillä vaimoväen toimet ovat käyneet päin mäntyä siitä saakka kun äitini kuoli. Niin – täytynee minun vaan naimaan mennä saadakseni emännän taloon. Ei suinkaan siinä muukaan auta. Mutta ensin sietää asiaa harkita, juurta jaksain tuumailla ja punnita, sillä ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi. Ja sitten tarkastetaan tyttöjä ja katsotaan, kuka niistä on sopiva ja kelvollinen aviopuolisoksi, ystäväksi armaaksi, jonka kanssa tulee jakaa ilon ja murheen päivät ja johon elinkaudekseen sitoutuu, ettei muu kuin kuolema hänestä eroittaa voi – ei muu kuin kuolema – –

HELENA (tulee oikealta kantaen vakkasta kädessään). Nyt olen siis täällä jälleen! (Laskee vakan maahan.) Kuuden pitkän vuoden kuluttua saan nähdä armaan kotoni, saan nähdä nämä seudut kaikki, joissa lapsuuteni ihanat päivät vietin, suruttomana kuin taivaan lintunen. Terve, sinä kultainen järvi, joka ennen venhettäni tuudittelit; terve, sinä kukkula, joka annoit mun ihailla maailman avaruutta ja syntymäseutuni kauneutta, ja terve sinä jylhä hongikko, jonka salaista huminaa kesäilloin niin hurmaantuneena kuuntelin! Yhtä kauniisti vihannoitsee tuo nurmi nyt kuin silloinkin, yhtä suloisesti tuoksuvat metsän kukkaset ja yhtä viehättävä on lintujen laulu. Oi, kuinka nyt olen onnellinen, kuinka tämä hetki moninkertaisesti palkitsee kuusivuotisen ikävän ja orjuuden. Isä, äiti, – mun armaat vanhempani! Oletteko voineet aavistaa, kuinka lapsenne näiden pitkien vuosien vieriessä on teitä kaihoen kaivannut, kuinka hän joka ilta levolle mennessään, joka aamu vuoteelta noustessaan on halannut teitä nähdä. Sydämmeni on pakahtua ilosta ja riemusta, kun vihdoinkin tuo kauvan toivottu hetki lähestyy. Mitä sanonevat isä ja äiti, kun äkkiarvaamatta minun edessään näkevät? Lienevätkö he vaan tällähaavaa molemmat kotosalla. (Ottaa vakkansa.) Miksi viivyttelenkin vielä ja menetän aikaa, vaikka tuossa tuokiossa jo voin perille päästä. (Aikoo lähteä, vaan pysähtyy kokkoa nähdessään.) Mikä valkea tuolla leimuaa? – Niin, onhan nyt Juhannusaatto ja kylän nuoriso varmaankin siellä kokkoa polttaa. Malttakaa hetkinen, te lapsuuteni leikkitoverit; kun vanhempiani olen tavannut, käväsen, kenties, teitäkin tervehtimässä. Ah, kun voisin, niin syleillä nyt tahtoisin koko maailmaa!

NIILO (tulee äkkiä esiin). Syleile minua, minua yksin vaan, Helena!

HELENA. Mitä? – Kas, Niilohan se on.

NIILO. Entinen uskollinen leikkitoverisi.

HELENA (laskee jälleen vakkansa maahan). Kuinka voit, Niilo? Olethan kasvanut niin suureksi ja tullut niin –

NIILO. Niin –? Sano pois, miksikä olen tullut mielestäsi?

HELENA. No, et juuri miksikään.

NIILO. Nyt viisastelet. Etkö aikonut sanoa, että minusta on tullut potra poika?

HELENA. Semmoistako luulit tarkoittaneeni? Hui, hai, kaikkea muuta!

NIILO. No, tarkoitit mitä hyvänsä, mutta syleile minua nyt niinkuin lupasit, Helena.

HELENA. Kas, kas, mikä velikulta sinä olet, koska olisin semmoista luvannut?

NIILO. Äsken juuri sen teit. Kuulunhan minäkin maailmaan, tiedämmä.

HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenkään aio syliini ottaa, älä luulekaan.

NIILO (lähestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleillä sinua.

HELENA. Ei käy laatuun, Niilo hyvä. Emme ole enää lapsia.

NIILO. Noin ylpeäksi en olisi sinua luullut, Helena.

HELENA. Ylpeä en ole; mutta tiedäthän, Niilo, ettei nuoren miehen sovi nuorta tyttöä syleillä – muulloin – kun –

NIILO. Kun? – Kun hän sitä tyttöä rakastaa, eikö niin?

HELENA. No niin, – ja kun myöskin –

NIILO. Ja kun myöskin tyttö häntä rakastaa?

HELENA. Aivan niin, taikka ehkä oikeammin: kun he aikovat avioliittoon mennä.

NIILO. Helena!

HELENA. Niilo!

NIILO. Rakastatko minua, Helena?

HELENA. Sinä veitikka. Kuka olisi luullut sinusta tuollaisen pilkkakirveen tulevan?

NIILO. Ei se ole pilkkaa, Helena, vaan täyttä totta. Rakastimmehan jo lapsinakin toisiamme ja olimme aina yksistä puolin, kun parvessa riita syntyi. Ja muistatko, Helena, kuinka tuon järven rannalla päiväkaudet aina leikkiä löimme?

HELENA. Vallan hyvin sen muistan ja muistanpa vielä senkin, kun sinä minua lukemaan opetit.

NIILO. Siihenkin aikaan sinä jo mielestäni olit sievin kaikista tytöistä. Et usko, kuinka ikävältä tuntui, kun sinun täytyi lähteä palvelusta hakemaan tuona kauheana nälkävuonna, kuusi ajastaikaa sitten. Kaiketi olet sinä saanut paljon kovaa kokea palveluksessa ollessasi?

HELENA. No, aina vähin; mutta kyllä se kaikki on hyväksi ollut.

NIILO. Mutta nyt juohtuu mieleeni eräs asia. Etkö muista, Helena, että sinä olitkin morsiameni jo ennenkuin kaupunkiin lähditkään?

HELENA. Niin, miksikäs en sitä muistaisi. Aina kun talosilla olimme, olit sinä isäntänä ja minä emäntänä.

NIILO. Helena, siitä leikistä täytyy meidän tehdä tosiasia.

HELENA. Mitä joutavia hulluttelet?

NIILO. Ei se ole joutavia eikä se ole hulluutta. – Helena, Jumalan sallimuksesta sinä juuri tänä hetkenä saavuit tälle paikalle. Minä rakastan sinua, Helena, rakastan koko sydämmestäni. Heti kun sinun näin, alkoi sydämmeni sykkiä ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin –, niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun hän unesta heräsi ja näki Eevan seisovan edessään.

HELENA. Ha, ha, ha, kaikkipa sinä tiedätkin. Ja miltähän sitten Eevasta tuntui seisoessaan Aadamin edessä?

NIILO. Selitä sinä, Helena, se asia.

HELENA. Noo, yhtä »kummalliselta» arvatakseni, kuin Aadamistakin Eevaa nähdessään.

NIILO. Ja tuntuiko Helenastakin samoin Niiloa nähdessään?

HELENA. Maltahan mieltäsi, Niilo hyvä. Helena ajatteli näin: Niilo on rikkaan talon ainoa poika, ja minä taas olen köyhän torpparin köyhä tytär. Ei hän siis voi olla minun Aadamini enkä minä hänen Eevansa. (Ottaa vakkansa ja aikoo lähteä ) Hyvästi, Niilo!

NIILO. Ei, sinä et saa mennä, Helena, ennenkuin kuulet minua vähäisen. Jätä tuo eroitus talollisen ja torpparin lasten välillä sikseen, ei se ollenkaan tähän kuulu. Sano ainoastaan, että minuun suostut, Helena, ja minä sinulle näytän, ettei mikään maailmassa voi meitä toisistamme eroittaa. (Sulkee Helenan syliinsä.) Helena – tulethan omakseni, armas tyttö?

HELENA (kokee hänestä irtautua). Laske minut, Niilo, voi, laske!

NIILO. Ei, minä en laske sinua, Helena, ennenkuin vastaat.

HELENA. Niilo, Niilo, sinä et tiedä, mitä teet. Anna minun mennä.

LOVIISA (tulee äkkiä vasemmalta). Ooh, mitä pitää mun näkemäni. – Kas vaan, Aholan Helena se, näemmä, onkin. Joko kaupungissa oli miehistä puute, koska täytyy tulla tänne toisten sulhasia viettelemään?

HELENA (erikseen). Toisten sulhasia, sanoi hän? (Ääneen.) Mitä tarkoitat, Loviisa?

LOVIISA. Mitäkö tarkoitan? Etkö ymmärrä enää selvää puhetta. Oi, että maa elävänä nielisi kitaansa kaikki sinun kaltaisesi naiset!

HOPPULAINEN (tulee nuorten kanssa vasemmalta). Sepä hurskas toivo!

NUORET. Mitä täällä on tapahtunut?

HELENA (erikseen). Toisten sulhasia?

HOPPULAINEN. No, hei! Aholan Helenahan se totta maar’ onkin. Terve, terve! Kuinka hurisee? Muistatko vielä, miss’ noit’ rontikoi’ kasvaa, puuss’ vai maass’?

HELENA. Jättäkää minut rauhaan, Hoppulainen.

HOPPULAINEN. No, no, leikki sijansa saa, sanoi akka, kun sika nenän vei.

LOVIISA. Kuulitteko, kuinka hän sanoi: jättäkää minut rauhaan! – Jätä vaan sinä meidät rauhaan ja mene samaa tietä, jota tullutkin olet, mene siks’ pitkää ikää, äläkä tuon koomin enää meille silmiäsi näytä. Täällä et kumminkaan koskaan menesty, sillä me pidämme kunniastamme emmekä kärsi keskuudessamme tuonlaisia kuin sinä olet.

HOPPULAINEN. Kun korppi olisi tuomarina, niin harvapa meistä, herra nähköön, hevosella kirkkoon pääsisi.

LOVIISA. Vaiti, Hoppulainen, teillä ei ole tässä sanan sijaa.

NIILO. Loviisa, Jumal’ armahda, sinä pahasti erehdyt Helenan suhteen.

LOVIISA. Erehtymisestä ei puhettakaan, koska omin silmin näin teidän tässä sylekkäin seisovan. Rohkenetko väittää sitä valheeksi? – Ei, sen luulen! Ujostelitpa sinä äsken, Niilo, kun minua kosit etkä uskaltanut minua likellekään tulla. Tuota tuolla et ole moneen vuoteen nähnyt ja kumminkin olit heti valmis häntä syliin ottamaan. Mutta sinua en tahdo siitä nuhdella; tiedänhän, että siivolle naiselle miehet arvon antavat, mutta nuo tuonlaiset, ne voivat tasaisimmankin vietellä.

HOPPULAINEN. Paha on pantavan mieli, mutta pahempi panijan kieli.

HELENA. Suuri Jumala, mitä sanoisin – kuinka selvittäisin –? Voi, he eivät minua millään uskoisi.

HOPPULAINEN. Älä sure suotta, Helena; pohjatuuli ja naisen torat, ne eivät merkitse mitään.

LOVIISA. Hyi, toki, hyi! Minua oikein inhottaa senlaiset naiset, jotka suoraa päätä lentävät miesten syliin.

NIILO. Loviisa, sinun katkera kielesi pakottaa minun tässä kaikkein kuullen selittämään seikkoja, jotka mieluisemmin olisin sinulle ilmoittanut kahden kesken. Se on tosi, että isä äsken minun puolestani sinua kosi, mutta se tapahtui vastoin tahtoani. Pahoin tein, etten miehen tavalla heti ilmituonut ajatuksiani, mutta eipä annettu minulle puheenvuoroakaan. Helena, sinua on pahoin solvaistu minun tähteni. Anna se minulle anteeksi, ja vastaa äskeiseen kysymykseeni: suostutko tulemaan vaimokseni?

LOVIISA. Ha, ha, ha, tuopa vasta oli hyvä juttu, ha, ha, ha. Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu, ha, ha, ha!

(Peltola tulee vasemmalta.)

LOVIISA. Tulette juuri parhaasen aikaan, isäntä, ha, ha, ha. Poikanne täällä selittää, ettei hän muka minusta huolikaan, vaan kosii torpparinne kaunista tytärtä, joka vaellettuaan maata ja maailmaa, palajaa nyt tänne teille miniäksi. Ha, ha, ha (kumartaa). Toivotan onnea! – Noo, mitä noin hämmästyneeltä näytätte? Eikö tyttö ole kylläksi sievä mielestänne? Eikö hänen siniset silmänsä, hänen punaiset poskensa ja tuo hempeä katse jo pane teidänkin harmaata päätänne pyörälle? Älkää peljätkö hänen köyhyyttään; ettehän vielä tiedä, mitä aarteita hän tuossa vakassa tuo kaupungista mukanaan, ha ha ha!

HOPPULAINEN. Kun on nainen puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.

PELTOLA. Onko tämä totta, Niilo?

NIILO. Totta se on, isäni.

PELTOLA. Oletko järkesi menettänyt, vai oletko noiduttu?

USEAT. Noiduttu! Hän on noiduttu.

(Ukkosen jyrinää alkaa kuulua tavan takaa.)

NIILO. Helena, vastaa minulle, suostutko tulemaan vaimokseni?

LOVIISA. Siinä sen nyt kuulitte, isäntä (kumartaa). Toivotan onnea!

PELTOLA. Mutta minä sanon sinulle, minä, että ennen vaikka poltan taloni, ennenkuin sallin sinun tuoda sinne torpparin tyttölunttua emännäksi –

HELENA. Vaiti! Ei luiskahdustakaan enää! Lieneehän toki minullakin tässä sananvaltaa... Niilo ... johan sen sinulle äsken sanoin, meitä ei ole Jumala yhteen luonut. Jätä nuo tyhjät tuumat, – en minä sinulle kumminkaan ikänäni tule (ottaa vakan maasta ja aikoo lähteä).

NIILO. Helena, onko tuo viimeinen sanasi?

HELENA. Se on viimeinen sanani.

NIILO. Et minusta siis välitä ollenkaan?

HELENA. En ... ollenkaan! (Menee vasempaan.)

LOVIISA. Rukkaset sait, Niilo. Valitan suruasi! Varmaankin hän pitää kaupungin sällit sinua parempana.

NIILO. Mutta minä pidän hänen teitä kaikkia parempana (menee oikeaan).

PELTOLA. Kas niin, nyt hän meni tiehensä. Mutta kyllä minä sen pojan vielä opetan. (Menee kiivaasti Niilon jäljessä.)

VAPPU. Tuulemaan rupee.

KIRSTI. Nostaa pilveä. Katsokaa, kuinka mustana on taivas tuolla.

LIISA. Ja ukkonen jo kuuluu. Uh, nyt tulee aika myrsky. Lähdetään pois.

MATTI. Näetkös, tuolla tulee noita.

EERO. Mitähän Penttula yksinään metsässä kävelee näin myöhään?

KALLE. Ja rajuilman noustessa.

VAPPU. Hän varmaankin on noitumistoimissa.

LIISA. Hyi, juostaan pakoon.

HOPPULAINEN. No hei, mennään vaan. Ja Jumala palataksemme tuulen kääntäköön, sanoi akka, kun vastatuuleen souti. (Menevät kaikki vasempaan.)

PENTTULA (tulee oikealta). Niin nuo houkkiot tuolla lentävät kuin päättömät kanat. Pakenivatko he myrskyilmaa vaiko minua?

LOVIISA (palajaa). Minä tahtoisin teitä tavata, Penttula. Missä ja milloin siihen olisi tilaisuutta?

PENTTULA. Puoliyön aikaan, kalmiston kohdalla.

LOVIISA. Kalmiston –? Minä – tulen.

PENTTULA. Painakaa mieleenne: puoliyön aikaan.

LOVIISA. Minä muistan, – puoliyön aikaan.

PENTTULA. Kalmiston kohdalla!

LOVIISA. Kalmiston kohdalla. (Menee jälleen vasempaan)