Murtovarkaus: Toinen kuvaus

Toinen kuvaus.
Murtovarkaus
Kirjoittanut Minna Canth

(Penttulan sauna. Perällä ovi, vasemmalla lavo. Nurkassa oikealla viinatynnyri. Pystyssä seinää vasten ruumiin mittakeppi ja kantapihlaja, joka on kiinni molemmista päistä, muita keskeltä leikattu halki. Etunäyttämöllä pöytä, jolla on ihmisen pääkallo, kappaleita luurangosta, noitapussi ja »musta kirja» levällään.)

(Eräs hammastautia sairastava vaimo istuu voihkaen ylhäällä lavolla; Penttula seisoo portailla loitsurunoja lukien; ovensuussa penkillä istuu muutamia henkilöitä ja ovella seisoo kylänmies pelkoa ja kauhua osoittaen.)

PENTTULA:

”Minä mies vähäväkinen.

Poika hienohaltiainen.

Hiljan liikutan hivusta,

Vähän päätä värkyttelen.

Jos ei minuss’ miestä liene,

Uron pojassa urosta,

Nouskohon merestä miehet.

Piikoinensa, poikinensa,

Kaikki kansat kuntinensa,

Nämät päästöt päästämähän,

Nämät jaksot jaksamahan.

Nouse luontoni lovesta,

Haon alta haltiani,

Syntyni syen seasta.

Tule Hiisi Hiitolasta,

Jumaloista juhkaselkä

Kanssani kavehtimahan,

Kerälläni keikkumahan,

Hiis’ on hirveä metsässä,

Minä Hiittä hirveämpi,

Karhea emäke karhu,

Minä kahta karheampi.

Ei mua liioin linnat estä,

Aidat rautaiset aseta.

Kiskon mie kiviset linnat,

Portit auki ponkahutan,

Ratkon aidat rautaisetkin – ”

KYLÄNMIES (kaatuu maahan). Pyörryn jo! Voi poloinen päiviäni!

PENTTULA. Tuo pyövelin ruoka! (Lopettaa loitsumisen ja auttaa vaimoa lavolta alas; vaimo menee vaikeroiden ovensuuhun ja istuu penkille.)

KYLÄNMIES (kömpii ylös). Mitäs muori minua pakoittikaan tänne tulemaan. Enhän olisi lähtenyt, en – mutta muori vaan ajoi minua, – ajoi juuri kuin laiskaa hevoskonia hankeen ajetaan. Sanoi teidän voivan parhaiten ähkystä päästä.

PENTTULA. Ähkyäkö tahtoisit minun parantamaan, vai?

KYLÄNMIES. Sitä vartenhan muori minun tänne lähetti. Eikä auttanut siinä velikullatkaan, täytyi tulla vaan.

PENTTULA (ottaa ruumiin mittakepin). Pane pitkällesi tuohon penkille!

KYLÄNMIES. Niin, minäkö? Herra varjele, ettehän minulle vaan aio pahaa tehdä?

PENTTULA. Tee niinkuin käskin.

KYLÄNMIES. Mutta, hyvä –, hyvä –

PENTTULA (kovemmin). Tee niinkuin käskin!

KYLÄNMIES. No noh, älkää kiivastuko, – johan minä tähän rupean. Mutta – sallikaa minun ensin kysyä – mikä tuo keppi on?

PENTTULA. Ruumiin mittakeppi se on.

KYLÄNMIES. Ruumiin mittakeppi! Armahda meitä, joko minusta nyt kirstun mittaa otetaan?

PENTTULA. Älä vaivaa aivojasi asioilla, jotka kumminkaan eivät kalloosi mahdu, vaan laskeu tuohon penkille niinkuin jo sanoin.

KYLÄNMIES. Kyllä minä laskeun, kyllä (kädet ristissä). Mutta älkää minua vaan tappako, minä rukoilen teitä.

PENTTULA. Houkkio!

KYLÄNMIES. Älkääkä panko minuun mitään noidan nuolia eikä velhoin veitsirautoja, sillä minä olen kristitty ihminen. Muistakaa se, minä olen kristitty ihminen.

PENTTULA. Mies, sinä koettelet kärsivällisyyttäni. Aijotko minua totella, vai –?

KYLÄNMIES. Kohtsillään, kohtsillään, malttakaa vaan pikkuisen vielä.

ERÄS MIES OVENSUUSTA. Älä viivyttele suotta, vaan tee niinkuin on käsketty.

KYLÄNMIES. Oletko läsnä tässä sinä vieraan miehen puolesta?

MIES. Se on tietty.

KYLÄNMIES. Ja te kaikki, katsokaa tarkoin mitä tässä tapahtuu, vieraan miehen puolesta.

VÄKI OVENSUUSTA. Sen teemme.

KYLÄNMIES. No, täytynee tähän sitten ruveta. (Laskeutuu penkille pitkin pituuttaan.)

PENTTULA (ottaa puukon vyöltään, paiskaa sen pystyyn laattiaan ja asettaa vasemman kantapäänsä päälle; vetää sitten miehen kädet suoriksi ja mittaa häntä kepillä vasemman jalan varpaista oikean käden sormiin ja päinvastoin oikean jalan varpaista vasemman käden sormiin, jota tehdessään hän lukee):

”Voi, sinä paha pakana.

Tiedänhän sinun sukusi.

Pohjan akka harvahammas,

Teki poikoa yheksän,

Tyttölapsen kymmenennen.

Niille etsi ristijätä,

Eipä saatu ristijätä,

Eikä löytty kastajata.

Itse risti rikkomansa,

Itse kastoi kantamansa.

Minkä pisti pistoksiksi,

Minkä luhtoi luunvaloksi,

Minkä hammasten kivuksi,

Minkä äijytti ähyksi,

Minkä muuksi turmioksi.

Sainpa kyitä kymmenkunnan,

Kääryn mustia matoja.

Kynsin kyitä käännyttelin,

Käsin käärmeitä pitelin,

Mull’ on kynnet kyynveriset,

Käet käärmehen taliset,

Niillä puskun pään puserran,

Niillä tapan tauin nuolet

Hiviöstä ihmisraukan,

Emon tuoman ruumihista.

Jotta saisi sairas maata,

Voisi voihkaja levätä,

Saisi maata maatumatta.

Nukkua nukisematta.”

(Taukoaa) Nouse ylös, ähkystä olet päässyt.

KYLÄNMIES (nousee). Ähkystä? Niin minäkö?

PENTTULA. Sinä tietysti, kukas muu.

KYLÄNMIES. No voi sun Tallukka-Matin tääpäs! Eihän minussa vielä ikänä ole ähkyä ollut.

PENTTULA. Mitä sanot! Eikö sinussa ähkyä ollutkaan? Kenessä se sitten oli?

KYLÄNMIES. Muorin mustaa lehmää se vaivaa, enkö sitä jo sanonut.

PENTTULA. Mene tiehesi, hölmö!

KYLÄNMIES. Ja minusta nyt suotta kirstun mittaa otettiin. Onko hullumpaa kuultu! (Ovensuusta kuuluu naurua.)

PENTTULA. Olkaa nauramatta siellä, minä en kärsi naurua. – Semmoinenkin pässinpää!

KYLÄNMIES. No, noh, ei se mitään ole. Sattuu joskus erehdys viisaallekin, tuhmalla se on toisessa kädessä. Ette sillä mikään pässinpää vielä ole.

PENTTULA. Sinä pässinpää olet, oikein aika pässinpää, ymmärrätkös nyt? Ja mene tiehesi ennenkuin vimmastun. Parasta kun korjaatte luunne täältä jok’ainoa.

KYLÄNMIES. Niin, mennään, mennään. Mutta (kumartaa) jos tekisitte hyvin ja tulisitte muorin nustasta lehmästä kirstun mittaa ottamaan.

PENTTULA. Pois! (Uhkaa häntä kepillä )

KYLÄNMIES. Herra jesta, hän on tosiaankin suttä hirveämpi. (Menevät.)

PENTTULA. Uh, mikä pöllö minä olin. Muutamia tuonlaisia erehdyksiä vaan, ja ihmisten luottamus minuun on kadonnut – iäksi päiviksi kadonnut. Ei – tämä ei kelpaa! Minun täytyy taas jotakin suurta toimittaa, jotakin semmoista, joka kauhua ja pelkoa herättää, sillä niistä vaikutusvoimani kumminkin riippuu. Vielä olette vallassani, te typerät ihmisparat, enkä hevin aiokaan teitä vapaiksi päästää. Minun tahtoani te tietämättännekin kaikessa seuraatte, minä eksytän teitä himojen harhateille ja herätän teissä epäluuloa, kateutta, vihaa, lempeä – aina sen mukaan kuin asianhaarat vaativat. Onpa kuitenkin hauskaa olla näin koko paikkakunnan mahtavana hallitsijana, jolta pelvolla ja vavistuksella rukoillaan onnea, terveyttä, elämää! Mun rautaisen tahtoni alaiseksi luonnonvoimatkin antautuvat, eikä ole minulla tähän päivään saakka vielä tarkoitusta niin rohkeata ollut, etten sitä perille olisi vienyt, milloin salaisella kavaluudella, milloin yliluonnollisilla keinoilla. Mutta – kuuluuhan siellä taaskin askeleita – joku tulee! (Istuu pöydän ääreen ja on lukevinaan »mustaa kirjaa».)

LOVIISA (tulee arkana sisään ja pysähtyy ovelle). Penttula! (ottaa muutamia pelonalaisia askeleita Penttulaa kohden; lausuu kovemmin). Penttula!

PENTTULA. Kuka minua häiritsee?

LOVIISA. Minä täällä olen. Älkää pahaksenne panko.

PENTTULA. Mitä minusta tahdotte?

LOVIISA. Tulen tuon entisen asian johdosta. Ettehän minuun suutu, Penttula? Tahtoisin vain muistuttaa teitä lupauksestanne Juhannus-yönä kalmiston kohdalla, – tiedättehän?

PENTTULA. Luuletteko mun sen unohtaneen?

LOVIISA. Ajattelin – että muilta toimiltanne kenties olisitte – voi, Penttula, älkää pahastuko, mutta kun en vielä ole mitään muutosta huomannut.

PENTTULA. Ettekö ole huomannut?

LOVIISA. En muutosta vähääkään. Viime sunnuntainakin hän kirkonmäellä vaan Helenaa tähysteli eikä välittänyt koko maailmasta niin mitään. Ajatelkaas, – tuohon kurjaan torpan tyttöön hänen silmänsä hehkuivat, vaikka minä rinnalla seisoin. Voiko semmoista käsittää?

PENTTULA. Olkaa huoletta, – ei hän sitä kauan enää tee.

LOVIISA. Eikö? Voi, jos tohtisin siihen luottaa. Penttula, tynnyrin rukiita annan teille niin pian kun Niilo Helenan hylkää.

PENTTULA. Ja minä vannon teille: ennenkuin päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt, on Niilo Helenan iäksi unhottanut.

LOVIISA. Sen te vannotte? Mikä ihmeellinen mies te olette, Penttula.

PENTTULA. Ja tynnyrin rukiita –?

LOVIISA. Saatte runsaalla mitalla. (Erikseen puoliääneen.) Ennenkuin päivä seitsemän kertaa on kaarensa kiertänyt – (Ääneen.) Pysynettehän vaan sanassanne, Penttula?

PENTTULA. Koskessa kivi on kovassa, vaan kovemmin pysyy Penttula sanassaan.

LOVIISA. Luonnon haltiat nyt avukseni tulevat –

PENTTULA. Minun sanani voimasta.

LOVIISA. Ja Niilon mieli kääntyy Helenasta eriskummallisen, käsittämättömän vaikutuksen kautta.

PENTTULA. Luotteheni sen matkaan saa.

LOVIISA. Hän Helenan hylkää, ja sitten ... sitten... Penttula, sanokaa minulle suoraan, kuka mielestänne on kauniin tyttö tällä paikkakunnalla?

PENTTULA. Kuka siinä teille vertoja vetäisi.

LOVIISA. Ei kukaan, eikö niin? Mutta mikä sai Niilon minusta luopumaan juuri samassa, kun hän oli minua kosinut?

PENTTULA. Katehien kirot tässä maailmassa paljon pahaa vaikuttavat.

LOVIISA. Katehien kirot! Voi poloinen päiviäni, kirojen alaiseksi olen varmaankin joutunut, ei epäilemistä ollenkaan. Mikä tulee minulle neuvoksi, sanokaa, Penttula, mikä auttaa minua onnetonta niistä?

PENTTULA. Sen minä teen. (Ottaa pihlajan.) Tästä pujotelkaa itsenne lävitse, minun lukiessani. (Asettaa pihlajan pystyyn ja Loviisa pistää päänsä vähitellen aina hartioihin saakka halkeamaan sillä välin kuin Penttula lukee.)

”Päästä Luoja, päästä luonto,

Päästä päällinen Jumala,

Päästä piika pintehestä,

Tytär tyhjistä sanoista,

Pakinoista partasuiden,

Jupinoista jouhisuiden.

Kuin on kuun kehästä päästit,

Päivän päästit kalliosta,

Niin päästä tämäkin neiti – ”

HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisääni). Hei lempi, heräjä lempi! Nouse nuorin nostamatta, tervasköysin tempomatta. Onko niin, vai mitenkä?

LOVIISA. Herra siunaa, kuinka minä peljästyin! Joka paikkaan tuon heittiön pitää ennättämän. Mutta eipä hänellä muuta työtä lienekään, kuin alinomaa kuljeksia ympäri kylää. Onneton sekin äiti, joka tuommoisen tyhjäntoimittajan on maailmaan synnyttänyt.

HOPPULAINEN (laulaa).

”Mamma se lauloi ah, voi, voi,

Kun liekutti lullani laitaa.

Mikähän maailman koijari vaan

Mun pojastani tulla taitaa.

Koijari olen minä ollutkin

Ja koijaaman minun pitää,

Ellen koijari oisikaan,

Ei oisi virkaa mitään.”

PENTTULA. Lempo sinun vieköön lauluinesi ja kujeinesi.

HOPPULAINEN. Passipo, suurkiitos hyvästä toivotuksestasi!

PENTTULA. Hittoko sinun tänne toi juuri tällä haavaa? Sekö vaan, vieläkin sanon.

HOPPULAINEN. Oikein riivattu. Hiisi toi minun sinulle avuksi lempeä Loviisalle nostaessasi.

LOVIISA. Mitä sanoo hän? Lempeä minulle nostaessa? Minulle? Luuletko kenenkään tarvitsevan minulle lempeä nostaa, sinä hävytön mies.

HOPPULAINEN. Antakaa anteeksi, luulin teitä lampaaksi, vaikka lienettekin pappilan musta pässi. Minkätähden hän muuten on teitä hankokaulaan pannut, pelkäsikö aidan läpi menevänne?

LOVIISA (ottaa pihlajan kaulastaan ja heittää sen Hoppulaisen eteen). Sitä ei tarvitse sinun tietää, mokomakin kylänkoira, enkä aio sitä sinulle selittää. Hyvästi, Penttula, en tahdo olla samassa huoneessa tuon miehen kanssa.

HOPPULAINEN. Hyvästi, hyvin hyvästi portaille, mutta siitä nurin niskoin!

PENTTULA. Mitä sinulla oli täällä tekemistä, sano!

HOPPULAINEN. Heitä jo viitahan vihasi, kanervahan katkerasi ja täytä tuo pullo sillä nesteellä, joka tämän maailman surunlaakson muuttaa taivahan ilosaliksi.

PENTTULA. Viinaako tarkoitat? Kuinkas on maksun laita?

HOPPULAINEN. Matti on kukkarossa tälläkin haavaa. Mutta uskonethan toki tuonvertaisen velaksikin? Ellen maksa minä, kyllä maksaa Aholan Antti, ja ellei hänkään maksaisi, niin kirkonkirves ja rautalapio, ne köyhän velat suorittaa.

PENTTULA. Aholan Antti! (Erikseen) Sattumus taaskin avukseni tulee! (Ääneen) No, olkoon menneeksi. Jos ensi yöksi tulet Antin kanssa tuonne salolle viinaa polttamaan, niin täytän heti pullosi. Minulla näet olisi muita toimia. Eikä teidän vallesmannia tarvitse peljätä, ei hän minun viinapannuuni hyppisiään pane. Noh, – mitä arvelet? Palkalla en tingi. Saatte markan rahaa ja kannun viinaa kumpikin.

HOPPULAINEN. Soromnoo, yhdentekevä! Täytä pullo! (Antaa pullon Penttulalle.)

PENTTULA. Ja sinä tulet Antin kanssa?

HOPPULAINEN. Aivan varmaan. Laske pullo täyteen vaan.

PENTTULA. Täyteen, tietysti täyteen. (Kumartuu tynnyrin eteen.)

HOPPULAINEN (lähenee vähän pöytää). Tuossa on hänellä kamalat työkalunsa. Kuules, Penttula, opeta minullekin noita syntyjä syviä, asioita ainaisia, että tulisi minustakin jonkunlainen poppamies.

PENTTULA. Sinulla ei ole siihen luontoa.

HOPPULAINEN. Niinkö luulet? Saatatpa olla oikeassa. Laske pullo täyteen vaan.

PENTTULA. Siihen ei pisaraakaan enempää mahdu. Kas tässä!

HOPPULAINEN. Tattis, mamma, sanoi Lotan Mikko. (Ryyppää) Vott, hyvä on! (Lyö suullisen pulloonsa ja pistää sen taskuunsa) Matta tekisi minun sittenkin mieleni ruveta tietäjäksi, että saisin vähän rahoja kokoon, kun tästä naimaan menen.

PENTTULA. Tee työtä ennemmin.

HOPPULAINEN. Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.

PENTTULA. Jätä sitten naiminen sikseen, sillä ei sinusta tietäjäksi liioin ole. Ja mene nyt toimeen äläkä unhota ottaa Anttia mukaasi.

HOPPULAINEN. Ennen puoliyötä olemme viimeistäänkin salolla.

PENTTULA. Siihen luotan, mutta sinun täytyy jo rientää Aholaan.

HOPPULAINEN. Minä juoksen ja huudan, että korpi kajahtaa. Hih! (Menee.)

PENTTULA. Juokse ja huuda sinä, että korpi kajahtaa, – minä hiljaa ja varoen hiivin, – niin hiljaa kuin käärme lehdikossa luikertelee, niin varoen, ettei risu risihda, ei heinä helise eikä pieni lintunenkaan puun oksalla heräjä.