Murtovarkaus: Neljäs kuvaus
| Kolmas kuvaus | Neljäs kuvaus. Murtovarkaus Kirjoittanut Minna Canth |
Viides kuvaus |
(Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa. Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.)
(Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.)
HELENA. Vankina, – raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi. Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana, silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa, armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan hohtaa... Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii.
- ”Mä silmäni nyt suljen,
- O Isä taivainen.
- Suo noustuankin olen
- Sun lapses armainen!”
(nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika... No niin, (istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa, eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni kuin nyt.
(Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.)
ÄÄNI. Helena!
HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi.
ÄÄNI. Helena, oletko siellä?
HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot?
ÄÄNI. Ystävä olen, – aukaise ikkuna.
HELENA. Ystävä hän on, – ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni.
ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna.
HELENA. Sen heti teen. (Aukaisee ikkunan; Hoppulaisen kasvot tulevat näkyviin.)
HOPPULAINEN. Morjens! Saako tänne pistää nenänsä sisään?
HELENA. Tekö se vaan olittekin, Hoppulainen!
HOPPULAINEN. Minähän se vaan olin, mutta onhan sitä siinäkin.
HELENA. Kuinka pääsitte sinne ylös?
HOPPULAINEN. Mikäs konsti siinä, – onhan maailmassa tikapuita. (Alkaa sahata ikkunanrautoja.)
HELENA. Mitä teette, Hoppulainen? Mikä on tarkoituksenne?
HOPPULAINEN. Nämä raudat vaan tästä sahaan poikki, sitten otan hempukkani kainaloon ja vien hänet suden kuopasta pois. Näes, ennen tynnyrin kirppuja varjelee, ennenkuin kaksi yksimielistä.
HELENA. Ooh, – kiitos siitä! Mutta luuletteko minun olevani valmiin lähtemään täältä teidän kainaloonne.
HOPPULAINEN. Ellet tule kainalooni, niin tule sitten selkääni, sama se minulle on. Soromnoo, sanoi laukkuryssä.
HELENA. Mutta minä en lähde täältä teidän kanssanne, en, vaikka mikä olisi.
HOPPULAINEN. Kyllä sinun täytyy, jos mielit lain kovista kourista päästä.
HELENA. Minäpä en tahdokaan niistä päästä, vaikka olisivat vielä kovemmat kuin ovatkaan.
HOPPULAINEN. Tottako se on vai leikkiä?
HELENA. Olisinko nyt sillä mielellä, että saattaisin leikkiä laskea. Väkisin ette voi minua pakoon viedä, ja omasta ehdostani taas en lähde. Lakatkaa vaan turhasta työstänne.
HOPPULAINEN. Mutta kuulehan nyt, Helena, yhtäkaikki! Minulla on tuolla maantien varrella hevonen, ja sillä vien sinun semmoiseen paikkaan, ettei kruununmiehet ikinä saa sinuun kynsiään iskeä.
HELENA. Vai niin. Elättäisitte kaiketi minua siellä Peltolan rahoilla. Mutta varokaa itseänne, Hoppulainen, jos te vaan niihin rahoihin koskette tai niistä rahtuakaan hävitätte.
HOPPULAINEN. Herran poika, – minäkö niitä hävittäisin?
HELENA. Viekää isälle terveisiä ja sanokaa hänelle, että paljon tosin olen saanut kärsiä, mutta nureksimatta otan kaikki vastaan, jos hän vaan toimittaa Peltolan rahat takaisin. Rikos on kuin raskas taakka tunnollani, niin kauan kuin rahat pidätetään oikealta omistajaltaan.
HOPPULAINEN (erikseen). Lempo vieköön, jos minä tästä ymmärrän sanaakaan. Tyttö parka mahtaa olla sekaisin päästään.
HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni?
HOPPULAINEN. Kyllä, – kyllä minä sanon.
HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat?
HOPPULAINEN. Hm – noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle, – nyytti pitäisi oleman täällä taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin).
HELENA. Mun armas äitini!
HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei, kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt.
HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei hän vaan liene päässyt asian perille?
HOPPULAINEN. Asian perille? – Hm – (Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan, että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman nostinta.
HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen. Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja – ja – kaikille, jotka minua muistavat.
HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles, – olethan sinä täällä juuri kuin ahven merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria?
HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain Penttulalta; – sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään, vaikka sata paria saisi.
HELENA. Hyi, viekää pois –
HOPPULAINEN. Mieletön sinä olet, ellet ota. Penttula tekee aina hyviä taikoja, ja tämä rasva on – (hämillään; erikseen) ka, peijakas, – eihän minun sitä pitänyt sanomankaan.
HELENA. Mitä se on?
HOPPULAINEN. Niin – (hiljempaa) hän sanoi sen olevan ruumiin rasvaa. – Mutta yhdentekevä, oli mitä hyvänsä, eihän se asiaan kuulu.
HELENA. No, nyt suljen jo ikkunan, enkä tahdo enää sanaakaan kuulla.
HOPPULAINEN. Äläs, Helena, minä vielä kysyisin sinulta yhtä asiaa.
HELENA. Tehkää se sitten pian.
HOPPULAINEN. Tuletkos omakseni, kun täältä vapaaksi pääset? Kyllä takaan, että sinulla suu napsaa niin kauan kuin minullakin jalka kapsaa.
HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen?
HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli.
HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.)
HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena, – en minä enää elä niinkuin tuulta pieksäen –
HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat. (Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa, – hän on todellakin hyvänluontoinen, tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin – köyhä tosin olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus. Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene. (Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä. – Varmaankin vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella.
(Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.)
VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.)
(Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa eikä häntä huomaa.)
NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei – se ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena!
HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo! – Ah, kuinka peljästyin! – Miten olet tänne päässyt?
NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii minun täällä olla – ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun täytyy – minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun?
HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua tutkimaan?
NIILO. Kenen käskystä? – Taivaan Luoja, – hän kysyy kenen käskystä. – Minä rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit, – minä tuskaa tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen. Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun vankeudesta, ja sitten – niin – sitten elän taaskin toivossa ja odotan kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö – ainoa sana vaan, – elämäni onni siitä riippuu, – sano, että olet viaton, ettet ole tuota rikosta tehnyt.
HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana, ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin, – voi, Helena, – silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen puhutellut vanhempiasi, – olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri, – mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena – armahani, mikä sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin?
HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra!
NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan.
HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt, – voimani uupuvat, – olen kenties valvonut liiaksi.
NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena, – toista kertaa, kenties, en enää puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä enää sinua kiusaa.
HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen) Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt?
NIILO. Jos olisit sen tehnyt – Kuolisin kenties, tai joutuisin mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan sydämmestäni – Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön. Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja ihmisten ylenkatse, – mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi menettäminen. Ei Niilo – ei – Sitä en jaksaisi kantaa.
NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena – mitä tämä on? Noin suurta arvoa et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan, niinkuin olet luuletellut.
HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan. Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en voi. Minä rakastan sinua, Niilo!
NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun, – oi, nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni. Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä.
HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä?
NIILO. Kuolema ja kadotus, – minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä vankeuteen heitetään.
HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää.
NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole?
HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda minua!
NIILO. Tai sano vaan, että olet viaton, että –
HELENA. Sitä en voi, – en voi, Niilo. Ooh – minä tukehdun!
NIILO. Älä pelkää, armaani, miksi taaskin vapiset noin? Luota minuun, luota rakkauteeni, minä toimitan syyllisen kiinni ja silloin olet sinä vapaa.
HELENA. Herkiä jo, herkiä! Sinä et voi minua auttaa, Niilo.
NIILO. Senkötähden, että säikähdyksestä sanoit itsesi syylliseksi? Ole huoletta ja jätä asia minun huostaani, kyllä selvitän kaikki, kun vaan sanot tuomarille ja kaikille olevasi viaton.
HELENA. Sitä en sano – (polvillaan, puristaa molemmin käsin päätään) älä kiduta minua enää – sitä en koskaan sano.
NIILO (peräytyy). Etkö sano? Minkätähden et sano?
HELENA. En voi, – en saata. –
NIILO. Et voi, – et saata? Miksikä et saattaisi?
HELENA. En saata, sillä – voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi.
NIILO. Sano, että olet viaton.
HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä – rakasta minua, vaikka olen näin kurja ja onneton.
NIILO. Olethan viaton?
HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo, – älä hylkää minua.
NIILO. Vastaa kysymykseeni?
HELENA. Mitä pitää minun vastaaman – olen vallan sekaisin – mitä tahdoitkaan tietää?
NIILO. Ethän ole varas? Helena, – sanastasi riippuu meidän molempain onni.
HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen – ellen minä olisi vankina ja raudoissa, olisi joku toinen.
NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön?
HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä olen syyllinen.
NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi, selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen kaapistaan rahat?
HELENA. Niin, – aivan niin.
NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA (on vaiti).
NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän, minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin?
HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä.
NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena, jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja pyhä liitto meidät toisiimme sitoi?
HELENA. Niilo, oi, armahda!
NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää?
HELENA. Ei mitään.
NIILO. Eikö mitään selitystä?
HELENA. Ei mitään – ei mitään?
NIILO. Niinpä en voi muuta kuin surkutella sinua, tyttöparka.
HELENA. Niilo!
NIILO. Minä katkaisen siteen, joka äsken solmittiin, minä repäisen kuvasi sydämmestäni, vaikka verta se vuotaisi.
HELENA. Niilo!
(Vanginvartija aukaisee oven.)
VARTIJA. Aika on kulunut.
NIILO. Jumala olkoon meille armollinen! Jää hyvästi – ainiaaksi! (Menee vartijan kanssa ovesta.)
HELENA. Niilo! (Pyörtyy.)