Murtovarkaus: Viides kuvaus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neljäs kuvaus Viides kuvaus.
Murtovarkaus
Kirjoittanut Minna Canth
Murtovarkaus


(Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.)

HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei, – hiiteen jo jääkööt kaikki laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin. Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok’ainoan liian pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän, – tyttö, joka on aivan kuin katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä! Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee? – Penttula totta maarin siellä tulla kähmii. – Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee ympärilleen – Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista – Ollaan hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma. (Kätkeytyy pensaihin oikeaan.)

PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei ketään ole likitienoolla – ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies, Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt, nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen kanssa menettelen – Uh – tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei – mun täytyy kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.) Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on pyhäaamu, – sitä en ollenkaan muistanut. – Niin – aikoja on kulunut siitä, kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas. – No, niin! Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha, ha! – nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha!

LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte, Penttula?

PENTTULA. Ilman vaan lystikseni.

LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä metsässä, poikkesin puheillenne.

PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen.

LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen enempää välitä?

PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme nyt kuitit.

LOVIISA. Mutta siihen en minä voi tyytyä, ymmärrättehän.

PENTTULA. Vaan –?

LOVIISA. Vaan tietysti täytyy minun myöskin tulla emännäksi Peltolaan.

PENTTULA. Se on eri juttu.

LOVIISA. Kaksi tynnyriä annan teille rukiita, jos saatte Niilon minuun taipumaan... Lupasinko liian vähän? Saatte kaksi tynnyriä lisää, sitten kun olen Niilon kanssa naimisessa.

PENTTULA (erikseen). Neljä tynnyriä – se on palkka, jota ei saa ylenkatsoa. (Ääneen.) Asia ei aivan pian voi toteutua, sillä minun täytyy sitä varten aineita hankkia aina Lapista saakka.

LOVIISA. Kyllä minä odotan, ryhtykää vaan pian toimeen. Ja tulkaa tänä iltana meille, niin annan teille jo yhden tynnyrin edeltäpäin, mutta ymmärrättehän, vasta sitten kuin isä nukkuu.

PENTTULA. Niin, tietysti, – vasta sitten kuin isänne nukkuu.

PELTOLA (tulee virsikirja kainalossa oikealta; pysähtyy nähdessään Penttulan ja Loviisan, tulee esiin). Hehei! Loviisa tilaa lemmenjuomaa Penttulalta, ha, ha, ha. No, hiis! Taisinpa osata oksaan, koska noin peljästyitte.

LOVIISA. Minä – enhän minä – pyysin vaan rohtoja – taikka tuota neuvoa, kun olin kadottanut kultasormukseni, – juuri nyt kirkkoon. Ollessani, – näettehän kirjastakin, että olen sinne menossa.

PELTOLA. Niin vaan, niin vaan; – sinne olin minäkin menossa, mutta heikkarin hyvä, kun teitä tapasin, Penttula; olin muuten aikonut käydä tänä iltana luonanne.

LOVIISA. Ei maar’, – minun täytyy rientää tästä kirkkoon, ennenkuin pappi saarnaan ehtii. Jääkää hyvästi, isäntä! Hyvästi, Penttula!

PELTOLA. Herran haltuun!

PENTTULA. Hyvästi, hyvästi!

PELTOLA. Nähkääs, Penttula, asianlaita on senlainen, että – (Aikoo istua sille kivelle, jonka alle Penttula on laatikon kätkenyt.)

PENTTULA. Älkää, – älkää sille kivelle istuko, täällä on parempi.

PELTOLA. Eikös mitä; tässä on vallan hyvä. Niin, näette, asianlaita on senlainen, että nuo rahat, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin, ovat aina vaan tiellä tietymättömällä, eikä tyttö oikeudessakaan tunnusta, mihin ne ovat joutuneet. Sentähden pyytäisin nyt teiltä neuvoa, koska kuulutte olevan varsin mainio toimittamaan varastettua tavaraa takaisin tulemaan.

PENTTULA. Olisinko suotta tehnyt kolme pitkää matkaa aina Lapin raukoille rajoille, jossa maailman suurimmat turjat asuvat.

PELTOLA. Matkoistanne olen kuullut kerrottavan. Mutta tullaksemme nyt takaisin asiaamme, niin varonpa, että tytöllä on joku rikostoveri, joka säilyttää rahat eikä rohkene niitä panna liikkeelle, kun tietää setelinumeroitten olevan minulla muistoon pantuna.

PENTTULA. Pelkää kaiketi selkänahkaansa, hi, hi, hi!

PELTOLA. Kaiketikin. Tuosta tulisi teidän nyt ottaa selvä, Penttula.

PENTTULA. Tänä päivänä, jos niin tahdotte.

PELTOLA. Ihanko todella? Voisitteko jo tänä päivänä toimittaa minulle rahani takaisin? Mainiota! Ja paljonko vaaditte vaivoistanne?

PENTTULA. Jos heti olisitte tullut luokseni, olisin sen muutamasta markasta tehnyt; nyt on asia käynyt niin mutkalliseksi ja vaikeaksi, että mun täytyy saada puolet varastetusta.

PELTOLA. Menkää hiiden kattilaan! Puolet varastetusta? Kaksisataaviisikymmentä markkaa? Johan te, Penttula hyvä, olette pohjaton kuin papin säkki.

PENTTULA. Vähemmästä en voi sitä tehdä.

PELTOLA. Mutta ajatelkaahan toki –

PENTTULA. En minä teille apuani tarjoo. Jätetään asia sikseen.

PELTOLA. Eikö siinä ollenkaan ole tinkimisen varaa?

PENTTULA. Ei penniäkään. Mutta niinkuin sanoin: jätetään sikseen.

PELTOLA (erikseen). Tuhannen tuhatta, mimmoinen nylkyri hän on. (Ääneen.) No, täytyneehän minun suostua. Parempi pyy kädessä kuin kymmenen oksalla.

PENTTULA. Ennenkuin päivä puoleen ehtii, on teillä rahat kädessä. Lähtekäämme asuntooni, Siellä säilytän aineet, jotka salaiset asiat ilmi tuovat.

PELTOLA. No, antaahan olla! Enpä ole tämmöisessä pelissä vielä ennen ollut. Mutta olkoon menneeksi, jos vaan rahat takaisin saan. (Nousee; menevät yhdessä vasempaan.)

HOPPULAINEN (tulee kontaten pensaista oikealla). Menkää te Jumalan nimeen, lyökää nenänne ensimmäiseen kiveen. Ja nyt sukkelaa, sanoi Rusiini, kun sauna paloi. Katsotaan, mitä aarteita noita kiven alle kätki. (Nostaa kiveä ja ottaa sen alta laatikon, jonka kantta hän aukaisee.) Voi sinä pyhän Pirkitan pannurieska, – rahaahan täällä on! Yksi, kaksi, kolme, neljä – viisi sadan markan seteliä; – kaikki harmaita ja kauniita kuin Laukaan varikset (nostaa laatikkoa korkealle). Hei, hurratkaa pojat! Näin suurta rahasummaa en ennen ole nähnytkään yhtä aikaa, vielä vähemmän kädessäni pitänyt... Mitä tekisin? Pistänkö poveeni? – Ei – en tee sitä, olisihan se niinkuin puolta varkautta. Mutta – panisinko ne toiseen kätköön. Esimerkiksi tuon kiven alle tuossa? Se kelpaa (nostaa toista kiveä ja kätkee sen alle laatikon). Pian hän omansa sieltä saa, jos hän kerran tietäjä on. (Hyräilee.) Älä hiisku, hiirulainen, katti päällesi katselee. Älä hiisku hiirulainen – (menee oikeaan).

(Peltola ja Penttula tulevat vasemmalta.)

PENTTULA. Tämä sama paikka se oli, jonka näin tulikiven liekissä ja tuossa on kivi, jonka alta rahanne löydätte.

PELTOLA. Tuonko kiven alta? No, ei uskoisi! (Nostaa kiveä.) Mutta ei täällä mitään ole.

PENTTULA. Eikö ole? – Kuolema ja kadotus! Onko maa ne niellyt, vai itse paholainenko täällä on käynyt?

PELTOLA. Entä, jos ei niitä ole siellä ollutkaan.

PENTTULA. Siellä ne olivat vaikka hirteen minua vietäisiin.

HOPPULAINEN (tulee hyräellen säkki seljässä). Mistä kukko kullat saapi, kana hopiat kaivaa. Mistä kukko – Päivää, isäntä! Päivää, sinä mailman mainio noita!

PELTOLA. Päivää, päivää!

HOPPULAINEN (laskee pussinsa maahan.) Ostakaa, isäntä, puutavaraa. Täällä on lusikoita, kauhoja, taikinan hierimiä, ja nähkääs vaan! Kehloa ei saa sievempää, ei jauho uurre eikä suu. Oksa on pikkuinen pohjassa, mutta se on vaan nuottia sen elämälle.

PELTOLA. Kauppaako sinä jumalaton hierot pyhäpäivänä? Laitatko itsesi kirkkoon siitä.

HOPPULAINEN. Mitäpä koira kirkossa tekee, ei siellä haaskaa ole.

PENTTULA (erikseen). Minä epäilen tuota miestä.

HOPPULAINEN (hyräilee). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa? Mistä kukko kullat saapi – Ostakaa pois, isäntä, 25 penniä, – ei ole hinnalla pilattu.

PENTTULA. Kuuleppas – oletko sinä jo kauankin täällä metsässä kuljeskellut?

HOPPULAINEN. Ajan määrää en tiedä, mutta perille en kumminkaan vielä ole päässyt.

PENTTULA (erikseen). Hän sen varmaankin on tehnyt. (Ääneen) Minne olet sitten menossa?

HOPPULAINEN. Minne menet, pöpönkäpälä? Sinne, kunne läätsäkkö? Minne menet, läätsäkkö? Minne, kunne pyöräkkö. Mutta arvaas, minne pyöräkkö menee? (Hyräilee.) Mistä kukko kullat saapi, kana –

PENTTULA. Mies, sinä olet vienyt Peltolan isännän rahat tuon kiven alta.

HOPPULAINEN. Peltolan isännän rahat? No, nyt minä kummia kuulen. Ovatko teidän rahanne olleet tuon kiven alla, isäntä?

PELTOLA. Niin Penttula sanoo.

HOPPULAINEN. Enpä, lempo vieköön, olisi luullut teidän tuonlaisessa paikassa rahojanne säilyttävän.

PELTOLA. Sinä et ymmärrä. Ne viisisataa, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin –

PENTTULA. Hän vaan suotta viisastelee, mutta sillä hän ei pitkälle pääse. Hoppulainen, kuule tarkkaan, mitä nyt sanon. Joko tuot rahat tänne heti, taikka minä sinun vaivaiseksi noidun, eikä pidä sinulla tervettä hetkeä oleman tämän päivän perästä.

HOPPULAINEN. No noh, – hiljaa lapset lehterillä, taikka pappi saarnaa koko päivän.

PENTTULA. Älä saata minua vimmaan, mies. Tuhat tulimmainen, sinun paha perii, jos vihani kuohumaan rupee. Tunnustatko, tunnustatko heti, että piileskelit tuolla pensaissa äsken, kun ne kiven alle kätkin, vai väitätkö –

HOPPULAINEN. Oma suu tikanpojan surma. Kuulitteko, isäntä, kuinka hän sanoi: »äsken kun ne kiven alle kätkin».

PELTOLA. Minä sen kuulin ja ihmettelen.

PENTTULA (erikseen). Kiusa ja kuolema, olenko järkeni menettänyt?

(Kirkkoon soitetaan. Kirkkoväkeä, Niilo, Loviisa y.m. tulee vasemmalta. Kaikki pysähtyvät uteliaina.)

PELTOLA. Mutta sanos nyt sentään, Hoppulainen, oletko sinä todenperää nähnyt niitä rahoja?

HOPPULAINEN. On niitä nähty, vaikkei ole syöty, sanoi hämäläinen silakoita.

KIRKKOVÄKI. Mitä rahoja täällä kaivataan? Onko jotakin kadonnut?

HOPPULAINEN (hyppää kivelle). Kuulutus! Nyt taas on Hattulan pappilasta kadonnut yksi mustanpruuna hevonen, täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa; joka tämän sanan veisi lukkarille taikka läänin kupparille, hänen palkkansa pitää kunniallisesti maksettaman, annetaan tynnyri tyhjää rukiita, kaksi markkaa olematonta rahaa, karpio kauran kuoria. Navetsuu, sanon minä. (Alas kiveltä.)

PENTTULA (erikseen Hoppulaiselle). Sata markkaa sinulle annan, – saat vaikka kaksikin, jos minulle ilmoitat, missä rahat ovat.

HOPPULAINEN. »Mik’ on raha, tavara. Lika, multa katoova.»

PENTTULA (samoin). Viisi kannua viinaa annan vielä kaupan päälle.

HOPPULAINEN. »Viina viisaan villitsee, Vallan väkevält’ pois ottaa.»

PENTTULA. Sinä olet mieletön. Viimeisen kerran sinua varoitan: älä yllytä minua vihaan.

HOPPULAINEN. Mitäpä sinun vihastasi. Ei se tunnu minussa enempää kuin talonpojassa viina.

PENTTULA (ääneen). Konna, heittiö, varas!

HOPPULAINEN. Se itseens’ rienaa, joka toista soimaa.

PENTTULA. Hän on yksissä neuvoin Aholan Helenan kanssa varastanut Peltolan rahat. Ottakaa hänet kiinni, miehet!

HOPPULAINEN. Oho! sanoi savolainen, kun säikähti!

PENTTULA. Tutkikaa hänen pussinsa; pohjalla löydätte pienen puulaatikon, jossa on viisi sadan markan seteliä. Joutukaa, ennenkuin hän karkaa käsistämme!

HOPPULAINEN (sieppaa pussin selkäänsä). Mitä se syrjäiseen kuuluu, mitä itsellisen pussissa on.

PELTOLA. Mielestäni voisitte sen itse tehdä, Penttula.

PENTTULA. Minä sen teen, ja minä sen vastaan. (Ottaa pussin Hoppuluiselta ja purkaa sieltä esiin lusikoita, kauhoja y.m.)

HOPPULAINEN (katselee kyyrysillään toisen turhaa työtä, hyppelee ja hyräilee mielissään). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa. Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat –

PELTOLA. Ei ole luulo tiedon väärtti. Kuinkas nyt Penttula näyttää toteen syytöksensä?

PENTTULA. Kirottu konna! Sano, uskallatko kieltää ottaneesi rahat tuon kiven alta –?

HOPPULAINEN. Johon näin sinun ne kätkevän. En, – en ole sitä aikonutkaan kieltää. Mutta sano nyt sinä maanmainio noita, tietäjä suurin Suomen niemen, ilmaise, mihin panin rahat, joita Peltolan omaksi sanot, ja jotka otin kätköstäsi tuon kiven alta.

PENTTULA. Onneton! Tämän sinulle vielä kauheasti kostan.

HOPPULAINEN. Mun kostosi kärsiä täytyy. (Peltolalle.) Isäntä – nostakaa vähän tuota kiveä tuossa ja katsokaa, ettekö kenties sen alta rahoja löytäisi.

(Peltola nostaa kiveä ja löytää rahat. Penttula syöksee hänen luokseen.)

HOPPULAINEN (pyörähyttää Penttulan pois). Pappilan muori käski paistia kääntää, vaan ei maistaa.

PELTOLA. Aivan oikein! Tässäpä ovat rahani. (Ottaa taskukirjan esille.) Katsokaa, hyvät ystävät, samat numerot seteleissä, kuin minullakin täällä taskukirjassani.

KIRKKOVÄKI. Ihan samat.

(Penttula aikoo mennä tiehensä, mutta Niilo pidättää häntä.)

NIILO. Seis mies! Mihinkä semmoinen kiire? Ennenkuin tästä menet, tulee sinun meille selvittää, kuinka nuo rahat ovat sinun huostaasi tulleet.

PELTOLA. Varmaankin! Se hänen tulee tehdä.

KIRKKOVÄKI. Se on oikeus ja kohtuus.

PENTTULA. Ha, ha, ha. Te osaatte tosiaankin leikkiä laskea.

NIILO. Se on täyttä totta. Leikki on tästä kaukana.

PENTTULA. Olisiko se täyttä totta? Minä varoitan sinua, Niilo, älä saata minua vimmaan.

KIRKKOVÄKI. Emme laske häntä, ennenkuin hän on asian selittänyt.

PENTTULA. Olenko teille ennenkään töistäni tiliä tehnyt? Olenko koskaan teille edestuonut niitä salaisia voimia, joiden avulla ihmetöitä olen matkaansaanut?

NIILO. Nyt me sitä vaadimme.

PENTTULA. Pois tieltäni, te typerät hölmöt, pois ennenkuin vihani syttyy! Vielä minä teitä säälin, mutta varokaa itseänne, jos koston himo minussa liekkiin leimahtaa.

NIILO. Askeltakaan et tästä astu, ennenkuin vaatimuksemme täytät.

PENTTULA. Koettakaahan estää minua menemästä, te käärmeen sikiöt, koettakaa tehdä minulle väkivaltaa, mutta tietäkää myös, että sen perästä teitä kova onni vainoo, laihonne lakastuu, tuli raunioiksi teidän huoneenne polttaa ja liha ruumiissanne mätänee aina luita myöten.

NIILO. Hakekaa nuoria, miehet, me panemme hänet kiinni.

PENTTULA. Senkö rohkenisitte tehdä, te nokkaviisaat hölmöt, te ylpeät hokarit! Panna minut kiinni, – minut, joka loihtutaidossa voin Lapin mainioimpain noitain rinnalle astua! Tehkää se, – tehkää! Mutta minä sanon teille, minä, jonka sanasta haudat aukenevat ja kirkon ovet seljalleen lentävät, – minä valalla vannon, että sinä hetkenä teihin kuolema kyntensä iskee ja kadotus aukaisee eteenne ammottavan kitansa, johon pienet pirut teidät kiljuen potkaisevat. Te kurjat pöllöpäät! Rohkenetteko vielä tehdä vastarintaa sille, joka on liitossa itse pimeyden pääruhtinaan kanssa?

HOPPULAINEN. Hyi, oikein jo selkääni karmii. (Tytöt väistyvät kammoksuen, miehet näyttävät epäilevän.)

NIILO. Pöllöpäitä tosin olisimme, jos tuon puheen jälkeen sinut rankaisematta päästäisimme. Puolusta itseäsi, mies, nyt aion koetella voimia kanssasi. (Hän karkaa Penttulan päälle, jonka hän tuota pikaa heittää maahan.) Tuokaa nuoria tänne, miehet!

PENTTULA. Päästä minut irti, – Jumalan tähden – päästä minut!

NIILO. En! En päästä, ennenkuin tunnustat, mistä rahat sait.

PENTTULA. Sinä kuristat minun, – auttakaa, hän tappaa!

HOPPULAINEN. Tunnusta syntisi, Penttula, saat puolet anteeksi.

NIILO. Tunnusta, niin hellitän kohta.

PENTTULA. Säästä henkeäni, ole armollinen!

NIILO. Tahdotko tunnustaa?

PENTTULA. Kaikki, jos vaan säästät henkeäni.

NIILO. Mistä sait rahat?

PENTTULA. Oi, voi! Päästä ensin. Ooh, sinä kuristat minun – Minä – minä ne otin – isäsi kaapista.

KIRKKOVÄKI. Hänkö ne onkin varastanut?

LOVIISA (kääntyy pois ja hieroo tuskissaan nenäliinaansa).

NIILO. Ja sinäkö myöskin jätit huoneesen Aholan Helenan huivin, saattaaksesi häntä epäluulon alaiseksi?

PENTTULA. Hellitä jo Herran nimessä!

NIILO. Vastaa, sinäkö sen teit?

PENTTULA. Minä – minä sen tein.

HOPPULAINEN. Voi yhtähyvin! Mutta eikö sinulle, Penttula, jo tule tunnon kannetta?

NIILO. Joko teillä on nuoria, miehet? (Alkavat sitoa Penttulaa.)

PELTOLA. Tuo hävytön konna! Viattomasti on tyttöraukka saanut kärsiä.

PENTTULA. Armahtakaa minua, minä rukoilen teitä, – älkää sitoko minua, – Jumalan tähden – ettehän vaan aikone viedä minua kruununmiesten käsiin?

NIILO. Se on tietty. Vieläkö sitä epäilet?

PENTTULA (polvillaan hammasta lyöden). Armahtakaa, armahtakaa! Loviisa, rukoile puolestani, rukoile, tyttö, sinunhan tähtesi olen tähän tilaan joutunut, sinähän sait tuon onnettoman varkauden mieleeni juontumaan, kun pyysit minua noitumisella luovuttamaan Helenaa Niilon mielestä. Sinä olet syypää kaikkeen, – pelasta minut, – kuuletko, rukoile puolestani! Alas polvillesi, tyttö, ja rukoile! (Tytöt väistyvät Loviisasta, joka häveten ja tuskallisena katsoo maahan ja vääntelee nenäliinaansa.)

PENTTULA. Kurja, katala nainen! Äänettömänä hän seisoo, vaikka tietää olevansa onnettomuuteni alku ja juuri. Voi, että tästä vielä pääsisin ja voisin sinulle kostaa – kauheasti kostaa.

NIILO. Ylös, mies! Miksi viivyttelemme vielä tässä, kun joka hetki on katkeruuden lisäystä hänelle, joka syyttömästi vankeudessa istuu.

PENTTULA. Ooh – minä olen hukassa.

HOPPULAINEN. Miesparka! Annetaan hänen mennä karkuun.

NIILO. Sinä unohdat, että Helena istuu vankeudessa, josta hän ei pääse, ennenkun asian oikea laita ilmi tulee.

HOPPULAINEN. Onhan tässä kyllä niitä, jotka voivat asiassa todistaa.

PENTTULA. Niin, onhan tässä. Päästäkää minut, tehkää niinkuin Hoppulainen sanoo, – minä menen Lapinmaahan enkä ikinä enää takaisin tule.

PELTOLA. Ei käy se laatuun, että me syyllisen vapaaksi päästäisimme, sitten kuin viattoman ensin olemme vankeuteen toimittaneet.

KAIKKI. Ei, – se olisi konnamaista. Vankeuteen hän on toimitettava, – vankeuteen! (Tarttuvat kiinni Penttulaan ja vievät hänet pois.)

(Näyttämö hetken aikaa tyhjänä. Antti ja Maria tulevat vasemmalta.)

MARIA. Jos istuisimme tänne vähäksi aikaa, koska kirkon ovet vielä ovat suljetut.

ANTTI (istuu väsyneenä ja alakuloisena kivelle). Sanoinhan sen. Me läksimme liian aikaiseen liikkeelle. Iltakirkko alkaa vasta neljältä.

MARIA. Voimmehan lukea sillävälin. (Istuu toiselle kivelle.) Tahdotko kuunnella, niin luen ääneen?

ANTTI. Tee tuo.

MARIA (lukee). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela! (Puhuu.) Kuule, Antti! Syntiä teemme Jumalaa kohtaan, kun näin toivottomuuteen vaivumme, vaikka Herra itse sanassaan lupaa meitä auttaa.

ANTTI. Eihän tässä apu ole mahdollinen, kun tyttö itse sanoo rahat ottaneensa.

MARIA. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Pankaamme vaan toivomme häneen.

ANTTI. Toivomme? Vieläkö puhut toivosta tässä häpeän kurjuudessa? (Tuskallisesti, painaen päänsä käsiin.) Pääni menee vallan sekaisin, kun ajattelen, että Helena, meidän ainoa lapsemme, vankeudessa istuu, – kahleissa murtovarkauden tähden!

MARIA (lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela!

HELENA (tulee vasemmalta, huomaa vanhempansa ja tulee alas heidän luoksensa. Niilo ja Peltola tulevat hänen jäljessään).

HELENA. Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä.

MARIA. Helena!

HELENA (juoksee äitinsä syliin). Pelastettu! vapaa! Isä, äiti! Sulkekaa minua syliinne, – tehkää se ilman epäilystä, sillä puhdas olen ja viaton Jumalan ja ihmisten edessä rikokseen, josta minua syytettiin.

MARIA. Herra taivaassa kiitetty olkoon!

ANTTI. Kuinka tämä on mahdollista?

HELENA. Totuus on tullut ilmi, isä.

ANTTI. Mutta, lapsikulta, – minä en ymmärrä. – Minkätähden otit syyksesi rikoksen, johon olit viaton?

HELENA. Niin – näethän isä – tuo huivi –

ANTTI. Huivi? Mikä huivi?

HELENA. Joka löytyi Peltolan suojasta –

ANTTI. No niin?

HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi.

MARIA. Ah, minä jo aavistan.

ANTTI. Ja sinä luulit –?

HELENA. Suo anteeksi, isä, – sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä, ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen.

MARIA. Rakas lapsi!

ANTTI. Tyttö, tyttö!

NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista!

HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta!

ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen penkille –

PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen epäluuloa Helenaan.

HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä, – muistin vaan: »viina vie miehen mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa».

ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan, lapseni!

HELENA. Isä, onko se totta? – Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua vankeuteen raastettiin.

PELTOLA. Ah – nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä, anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua –

ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei – eihän toki! Kaukana olkoon minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa, isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin.

PELTOLA. Ei vielä kaikki.

NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki!

ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin kadonneen karitsamme –

MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme.

PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni.

ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten – ilo ja riemu vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki!

PELTOLA. Helena, – mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden?

HELENA. Isäntä hyvä!

PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena, jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot?

NIILO. Helena, anna minulle anteeksi!

HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon yhtähaavaa!

NIILO. Sinä olet minun – minun omani!

HELENA. Iäti! Ainiaan!

HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan talikynttilät!

ANTTI. Iloisia uutisia, Hoppulainen. Helena on vapaa ja kihloissa Niilon kanssa.

HOPPULAINEN. Kihloissa Niilon kanssa! Hyvä juttu, sanoi Sumeili, kun selkäänsä sai.

PELTOLA. No, mies, mikä sinua vaivaa? Olethan totinen kuin vanha lapanen.

HOPPULAINEN. Ensimmäinen yö pahin hirsipuussa.

ANTTI. Niin, – älä pane pahaksesi, veli kulta. Kyllähän minä tytön sinulle lupasin, mutta itse hän on toisen valinnut.

HOPPULAINEN. Ei katti kaikkea saa, mitä pyytää.

HELENA (tarttuu molemmin käsin Hoppulaisen käteen). Kuinka voin teitä kiittää, niinkuin tahtoisin, Hoppulainen! En koskaan, koskaan unhota sitä hyvää, jonka minulle olette tehnyt.

HOPPULAINEN. Mutta hylkäätpä minun kuitenkin, Helena, – jätät mun yksin kuin poltetun petäjän, tahi kuin kuivan kuusenoksan, tahi karsitun katajan.

HELENA. Ei yksin, Hoppulainen, teillä on tästä päivästä lähtien uskollisia ystäviä.

NIILO. Sinun pitää muuttaman meille, Hoppulainen, ja niin kauvan kuin talossamme leipää on, ei sitä sinultakaan pidä puuttuman.

PELTOLA. Oikein, Niilo! Helena tulee sinulle kumppaniksi, Hoppulainen minulle.

ANTTI. Nauru hyvälle, nauru pahalle, suomalainen sananlasku; – eikös niin, Hoppulainen?

HOPPULAINEN. Juuri niin! No – ei muuta kuin kättä myllyssä ja lykka till! (Kättelee Niiloa ja Helenaa; laulaa:) »En mä huoli surrakaan, en kanna suurta huolta. Ei se taia tyttöin tähden tämä poika kuolla.»

MUUT. Vielä vain! No, johan nyt!

HOPPULAINEN. Mutta yksi asia vaan on varma, siitä ei pääse mihinkään.

MUUT. Mikä se on, Hoppulainen?

HOPPULAINEN. Tahdotteko sen tietää!

MUUT. Sano, sano!

HOPPULAINEN. Varma on, että tää mailma on kiperä ja kapera kuin pukin sarvi.