Neljän merkit: Ensimmäinen luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neljän merkit Ensimmäinen luku.
Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Toinen luku


Sherlock Holmes otti ensin pullon rautauuninotsikolta ja sitte pienen ihoruiskunsa sievästä marokiinilaatikosta. Pitkillä, vaaleilla, hermoheikoilla sormillaan asetti hän hienon neulan paikoilleen ja taittoi syrjään vasemman paidanhihan. Hetken katseli hän miettivänä jäntevää kyynärvarttansa ja käsirannetta, jotka olivat ihan täynnä merkkiä ja arpia lukemattomien ruiskutusten jälkeen. Viimein pisti hän ihoonsa terävän neulan, painoi mänttää ja vaipui samettipäällyksiseen nojatuoliinsa tyytyväisyydestä huoahtaen.

Kolmen kuukauden aikana olin kolme keilan päivässä nähnyt saman menettelyn, mutta tottumuskaan ei ollut voinut sovittaa minua. Päinvastoin kiusasi tuo näkö minua päivä päivältä yhä enemmän ja minä tunsin omantunnon tuskia öisin aatellessani ett’ei minulla ollut rohkeutta väittää vastaan. Monta monituista kertaa olin juhlallisesti luvannut lausua julki kaikki, mikä sydäntäni painoi tässä aineessa, mutta toverini kylmäessä huolettomuudessa oli jotakin, joku esti kellenkään päähän juolahtamasta kohdella häntä edes vähänkään vapaasti. Hänen suuri lahjakkaisuutensa, etevämpi käytöstapansa, tottumus hänen moniin ihmeellisiin ominaisuuksiinsa. – kaikki tämä teki minut araksi ja kykenemättömäksi vastustamaan häntä.

Mutta tänään, oliko se sitte Beauneviinin vaikutuksesta, jota aamiaiseksi olin juonut tahi erittäisestä katkeruudesta, jota hänen suuri kylmäverisyytensä herätti minussa, tunsin yhtäkkiä, ett’en kauempaa voinut hillitä itseäni.

«Mitä tänään käytätte,» kysäsin, «morfiinia vai kokainia?»

Hän katsahti veltosti vanhasta loihtuoppikirjasta, jota selaili.

«Se on kokainia,» hän vastasi, «seitsemänprosentinliuos. Haluatteko koettaa sitä?»

«En kiitos,» vastasin jyrkästi. «Terveyteni ei vielä ole voittanut Afghanilaisen sotaretken seurauksia, eikä minulla ole varaa ylenmäärin ponnistaa voimiani.»

Hän hymyili kiivaudelleni. «Ehkä olette oikeassa, Watson,» sanoi hän. «Minä luulen, että sen vaikutus on vahingollinen ruumiillisessa suhteessa. Mutta minusta se niin erinomaisesti vilkastuttaa ja voimistuttaa mieltä, että sen toisarvoinen vaikutus on ainoastaan vähäpätöinen asia.»

«Mutta ajatelkaapa nyt,» sanoin vakavasti, «huomatkaa kuluja! Aivonne ehkä vilkastuvat, ja vahvistuvat, kuten sanotte, mutta se on patolooginen ja taudillinen toimi, josta seuraa enentyvä solukudoksen uudistus ja viimein jättää jälkeensä pysyväisen heikkouden. Tiedättehän itse kuinka auttamattoman synkäksi muututte kun vastavaikutus sitte tapahtuu. Ei, peli ei varmaankaan kannata, panosta. Miksi haihtuvaisen, hetkellisen nautinnon takia uskaltaisitte suuret lahjat, joita luonto on antanut teille? Muistakaa, ett’en ainoastaan puhu kuin toinen toveri toiselle, vaan niinkuin lääkäri sairaalle, jonka terveydentilasta hän jossakin määrin on edesvastuullinen.»

Hän ei näyttänyt loukkaantuneelta. Päinvastoin, hän asetti sormenpäät toisiaan vasten ja tuki kyynärpäitään tuolin käsipuita vasten, näyttäen halukkaalta keskusteluun.

«Mieleni nousee kaikkea paikallaan olevaa vastaan,» sanoi hän. «Antakaa minulle tehtäviä ratkaistavaksi, antakaa minulle mitä selittämättömämpiä merkkikirjoituksia tahi mitä sekavin eritys – silloin olen minä mieli työssä, silloin voin olla ilman tekokiihoituskeinoja. Mutta minä kammoon jokapäiväisen elämän sietämätöntä ykstoikkoisuutta; minä tarvitsen henkistä kiihoitusta. Sentähden olen valinnut itselleni oman erityisen ammattini tahi oikeammin luonut sen, sillä minä olen ainoa ammatissani koko maailmassa.»

«Ainoa yksityinen salapolisi?» kysäsin.

«Niin, ainoa yksityinen, neuvoa antava salapolisi maailmassa,» vastasi hän. «Minä olen viimeinen ja korkein oikeusto salapolisin asioissa. Kun Gregson tahi Lestrade tahi Athelney Jones ovat neuvottomia – jota, ohimennen sanottuna tekevätkin enimmäkseen – jätetään asia minun ratkaistavakseni. Minä tutkin kaikki tapaukset tuntijana ja erityistutkijana ja lausun päätökseni. Mutta minä en etsi kunnian sellaisissa tapauksissa. Nimeäni ei mainita sanomalehdissä. Itse työ, ilo siitä, että löydän alan omituiselle lahjakkaisuudelleni, on suurin palkkioni. Mutta olettehan itsekin tullut tuntemaan menettelytapani Jeffersonin asiassa.»

«Kyllä,» vastasin kiihkeästi. «Koskaan en ole niin hämmästynyt eläissäni kuin silloin. Olenpa kertonutkin sen pienenä lentolehtenä tuolla, vähän haaveellisella nimellä: «Tutkimus tulipunaisessa.»

Hän pudisti surullisesti päätään.

«Niin silmäilinhän minäkin sitä,» sanoi hän. «Mutta, suoraan sanoen, en voi onnitella teitä siitä. Salapolisintaito on, tahi pitäisi olla, tarkka tiede, ja pitäisi sitä kohdella samalla kylmällä, kiihottomalla tapaa. Te taas olette koettaneet antaa sille kokonaisuudessa romantillisen muodon, mikä tekee jotenkin saman vaikutuksen kuin jos sovittaisitte rakkausseikan Euklideen viidenteen esitykseen.»

»Mutta romantiikkia siinä oli,« vastustin minä. »En muuttanut mitään tapauksia.«

»Muutamia asioita olisi pitänyt poistaa tahi ainakin olisi niitä pitänyt käsitellä tarkemmalla tunnolla oikeista suhteista. Ainoa kohta jutussa, joka kannattaisi mainitsemista, oli tuo omituinen erittelevä johtopäätös vaikutuksista syihin, jonka kautta onnistuin saamaan valoa asiaan.»

Minua suututti kuulla arvosteltavan tuolla tapaa työtä, joka oli erittäin tarkoitettu hänelle mielihyväksi. Sitäpaitsi tunnustan, että minua kiusasi itsekkäisyys, joka näkyi vaativan, että joka rivi kirjassani olisi omistettu hänen yksityisille töilleen ja toimilleen. Enemmän kuin kerran niiden vuosien kuluessa, joina olimme asuneet yhdessä Baker Streetillä, olin huomannut, että vähän turhamaisuutta piili toverini tyyneessä, opettavassa käytöksessä. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan istuin hieroen haavoittunutta jalkaani. Jesaililuoti oli sen lävistänyt joku aika; sitte ja vaikk’ei se estänyt minua käymästä, pakotti sitä kuitenkin ilman vaihdoksissa.

«Harjoitukseni on nykyään ulottunut mannermaalle,» jatkoi Holmes hetken kuluttua täyttäessään piippuansa. «Toissa viikolla kysyi minulta neuvoa Francois le Villard joka, kuten ehkä tiedätte, viime aikoina on saavuttanut jotenkin etevän aseman Ranskan salapolisien joukossa. Hänellä on koko tuo gallialainen nopean käsittämisen kyky, mutta häneltä puuttuu tarkkojen tietojen laajoja varoja, jotka ovat välttämättömät saavuttamaan korkeinta määrää taitonsa täydellisyydessä. Kysymyksessä oleva asia koski erästä testamenttiä ja tarjosi muutamia varsin huvittavia piirteitä. Minä olin tilaisuudessa kertomaan hänelle kaksi samanlaatuista tapausta, toisen Rigasta v. 1857 ja toisen St. Louis’ista 1871, jotka johtivat hänet oikeaan selvitykseen. Tämän kirjeen sain tänä aamuna kiitokseksi avustani.»

Puhuessaan viskasi hän minulle rutistetun kirjearkin, ulkomaisesta tehtaasta. Silmäilin sen lävitse ja keksein joukon ihailevia huudahduksia niiden joukossa sellaisia kuin «magnifique» «coup-de-maitres» ja «tours-de-force,» kaikki todistaen ranskalaisen suurta ihailua.

«Hän puhuu kuin oppilas mestarilleen,» sanoin.

«Ah, hän arvostelee apuani liian suureksi,» vastasi Sherlock Holmes. «Hän on itse hyvin lahjakas. Hänellä on kaksi niistä kolmesta ominaisuudesta, jotka ovat välttämättömät oikealle salapoliisille. Hänellä on huomaamiskykyä ja kykyä tehdä loppupäätöksiä, tietoja häneltä ainoastaan puuttuu ja niitä voi aika tuoda mukanaan. Nykyään hän kääntää pieniä teoksiani ranskankielelle.»

«Teidän teoksianneko?»

«Ah, ettekö niistä tietäneet?» sanoi hän nauraen. «Niin, minä olen kirjoittanut useampia lentokirjoja. Kaikki ne käsittelevät teknillisiä kysymyksiä. Tämä esimerkiksi erotuksesta eri tupakkalajien tuhan välillä, jossa luettelen sataneljäkymmentä eri lajia sikarreja, paperossia ja tupakkaa sekä värillisiä teräspiirroksia, jotka osuttavat erotuksen tuhassa. Se on kohta, joka alituiseen tulee esiin rikosasiatutkimuksessa, ja joka joskus voi olla suuresta arvosta johtonuorana. Jos esim. varmaan voi sanoa että murhan on tehnyt henkilö, joka polttaa huonoimpaa Wirginiatupakkaa, niin rajoittaahan se jo joukon tutkimusalaa. Harjaantunut silmä näkee yhtä suuren erotuksen Trichonopolisikarrin mustan tuhan ja Havanasikarin hienon tomun välillä, kuin on juurikkaan ja perunan välillä.»

«Te olette erittäin tarkkanäköinen pienimpien yksityiskohtien suhteen,» huomautin.

«Pidän suuressa arvossa niiden tärkeyttä ja suurta merkitystä. Tässä on esitelmäni jälkien urkkimisesta, sekä muutamia muistutuksia kipsin käyttämisestä kuvaamien säilyttäjänä. Ja tässä pieni eriskummallinen kirjoitus ammatin vaikutuksesta käden muotoon, kivipainokuvilla kivenhakkaajain merimiesten, korkinleikkaajain, latojain, kutojain ja timantinhiojain käsistä. Tämä asia on suuresta käytännöllisestä merkityksestä tieteelliselle salapoliisille, – varsinkin sellaisissa tapauksissa, missä on kysymys ruumiista, joita ei kukaan tule vaatimaan takaisin, tahi kun on kysymyksessä saada selvää rikollisten edellisestä elämästä. Mutta minä väsytän teitä, ratsastamalla tavallisella keppihevosellani.

«Ette vähääkään.» vastasin vakavana. «Minusta se on erinomaisen hauskaa, varsinkin kun olen tullut huomaamaan käytännöllisen sopivaisuutenne siihen. Mutta puhuitte äsken huomaamiskyvystä ja päättämistaidosta. Eiköhän toinen jossakin määrin sisälly toiseen?»

«Tuskinpa,» vastasi hän mukavasti nojautuen tuolinsa selkää vasten ja puhallellen ilmaan paksuja, sinisiä savupilviä piipustaan. «Huomaamiskyky esimerkiksi osoittaa minulle, että tänä aamuna olitte Wigmore Streetin postikonttoorissa, mutta päättämistaito minulle ilmoittaa että olitte siellä lähettämässä sähkösanoman.»

«Aivan oikein!» huudahdin minä. «Oikein molemmissa tapauksissa! Mutta minun täytyy tunnustaa ett’en ymmärrä mistä sen tiedätte. Se oli äkkinäinen päähänpisto, enkä ole siitä kellekään virkannut sanaakaan.»

«He on hyvin yksinkertaista,» vastasi hän hymyillen hämmästykselleni, – «niin mahdottoman yksinkertaista, että selitys on turha; mutta voi se paremmin määrätä huomaamiskyvyn ja päättämistaidon rajat. Minä huomaan, että jalkaanne on tarttunut vähän punertavaa multaa. Ihan postikonttoorin edustalla Wigmore Streetillä on purettu kivikatua ja viskattu multaa syrjään, joten on mahdoton päästä konttooriin astumatta siihen. Mullalla on tuo omituinen, punertava väri, jommoista, minun tietääkseni, ei ole missään muualla läheisyydessä. Se on huomaamista. Kaikki muu on päättämistaitoa.»

»Mikä johti teitä ajattelemaan sähkösanomaa?»

»Luonnollisesti tiesin, ett’ette ollut kirjoittanut kirjettä, koska olin istunut teitä vastassa koko aamun. Näen myöskin avoimessa laatikossanne tuossa, että teillä on arkki postimerkkiä ja kimppu postikorttia. Tietysti siis menitte postikonttooriin lähettämään sähkösanomaa. Karkoittakaa kaikki muut tapahtumat ja ainoan, joka jää jälelle, täytyy olla oikea.»

«Siinä tapauksessa on se niin,» vastasin hetken mietittyäni. «Mutta asia on kuten sanotte, hyvin yksinkertainen. Pitäisittekö sitä hävyttömänä, jos panisin teoriianne kovalle koetukselle?»

«Päin vastoin,» vastasi hän, «se ehkä estäisi minua ottamasta uutta annosta kokainia. Suurimmalla ilolla tarkastan jokaista tehtävää, joita mielitte asettaa minulle.»

«Olen kuullut teidän sanovan, että henkilön on vaikea käyttää esinettä jokapäiväiseen tarpeesen, jättämättä siihen sellaista vaikutusta persoonallisuudestaan että tottunut tarkastaja voi huomata sen. No niin, minulla on tässä kello, jonka hiljakkoin olen saanut haltuuni. Olkaa hyvä sanokaa minulle ajatuksenne edellisen omistajan luonteesta ja tavoista.» Ojensin hänelle kellon, itse vähän huvitettuna, sillä koe oli, minusta katsoen, mahdoton ja tarkoitukseni oli antaa pieni läksytys hänellä siitä opettavaisesta tavasta jota hän väliin käytti. Hän punnitsi kelloa kädessään, katsoi tarkasti kellotaulua, aukaisi kuoren, ja tarkasti koneistoa, ensin paljain silmin ja sitte vahvalla suurennuslasilla. Tuskin voin olla hymyilemättä hänen alakuloiselle muodolleen, kun hän vihdoin sulki kuoren ja ojensi kellon minulle takaisin.

«Siitä on tuskin mitään sanottavaa,» huomautti hän. «Kello on hiljakkoin puhdistettu, joka riistää minulta sisältörikkaimmat tapahtumat.»

«Se on tosi,» vastasin. «Se puhdistettiin ennenkuin se lähetettiin minulle.»

Mielessäni syytin toveriani siitä, että hän koetti peittää tappiotaan mitä kurjimmalla ja arvottomalla puolustuksella. Mitähän tapahtumia hän odottikaan löytävänsä, jos kelloa ei olisi puhdistettu?

«Mutta vaikk’ei tyydyttävä, niin ei tutkimiseni kuitenkaan ole ollut aivan turha,» jatkoi hän tuijottaen kattoon veltolla, haaveksivalla katseella. «Edellyttämällä oikaisuanne, luulisin että kello on kuulunut vanhemmalle veljellenne, joka on perinyt sen isältänsä.»

«Sen päätätte epäilemättä siitä H. W. stä, joka on piirretty kuoreen?»

«Juuri niin. W. viittaa omaan nimeenne. Kellossa on päivämäärä viisikymmentä vuotta sitte, ja nimikirjaimet ovat yhtä vanhat kuin kello – luultavasti on se tehty edellistä sukupolvea varten. Kulta ja kalliit kivet joutuvat tavallisesti vanhimmalle pojalle, ja hänellä on useimmissa tapauksissa sama nimi kuin isällä. Muistaakseni on isänne ollut kuolleena jo useampia vuosia ja on kello siis ollut vanhemman veljenne hallussa.»

«Ihan oikein, tähän asti,» sanoin minä. «Mutta mitä vielä?»

«Hän oli huolimaton mies – hyvin huikenteleva ja huolimaton. Hän astui ulos maailmaan hyvillä toiveilla, mutta turmeli onnensa, eli jonkun aikaa köyhyydessä, jota väliin keskeytti lyhyet satunnaiset hyvinvoinnin ajat, rupesi viimein juomaan ja kuoli. Siinä kaikki, mitä olen voinut huomata.»

Hypähdin ylös tuolilta ja kuljin kärsimättömänä edestakaisin huoneessa katkeralla sydämmellä.

«Se on halpaa teiltä, Holmes,» sanoin minä. «Enpä olisi luullut, että alentaisitte itsenne siihen määrään. Olette tiedustellut onnettoman veljeni elämänvaiheita ja nyt väitätte, että olette tulleet tähän tietoon jollakin haaveellisella tavalla. Ettehän voi pyytää minua uskomaan, että olette lukenut kaiken tuon hänen vanhassa kellossaan! Se ei ole ystävällistä ja, suoraan sanoen, siinä on jotakin puoskaroimista.»

«Rakas tohtorini,» sanoi hän sydämmellisesti, «pyydän, suokaa minulle anteeksi. Pitäessäni asiaa kokonaan abstraktisena tehtävänä, unohdin, miten persoonallista ja kiusallista, se on teille. Mutta minä vakuutan etten edes tiennyt teillä olevan veljeä, ennenkuin annoitte minulle kellon.»

«Miten ihmeessä sitte saitte selville nämä asiat? Ne ovat täydellisesti oikeita kaikissa suhteissa.»

«Ah, sepä oli onni! Minä sanoin vaan, mikä oli enin luultavaa. En luullut olleeni niin tarkka.»

«Mutta eikö ne vaan olleet arveluita?»

«Ei, ei, minä en koskaan arvaa. Se on paha tapa, joka turmelee loogillisen kyvyn. Mikä näyttää teistä omituiselta, tuntuu siltä ainoastaan sentähden, ett’ette seuraa minun ajatusjuoksuani, ettekä huomaa niitä mitättömiä seikkoja, joista voi tehdä laajoja johtopäätöksiä. Esimmerkiksi, minä alotin sanomalla että veljenne oli huolimaton. Jos tarkastatte kellon kuoren alaosaa niin huomaatte ettei se ainoastaan ole kahdesta kohtaa lomessa, vaan myös kulunut ja täynnä riipaleita siitä että on samassa taskussa on pidetty muita kovia esineitä, niinkuin rahoja ja avaimia. Eihän ole mikään urotyö otaksua, että henkilö, joka pitelee viidenkymmenen guineen kelloa niin huolimattomasti on huikenteleva. Ei sekään loppupäätös ole niin outo, että se, joka perii niin kallisarvoisen kapineen, myöskin muissa suhteissa on hyvin varustettu.”

Taivutin päätäni osoittajikseni että seurasin hänen puheluansa.

”Englantilaiset panttaajat oivallisesti piirtävät panttisetelin numeron neulan kärjellä kuoren sisäpuolelle kun ottavat kellon vastaan. Neljä sellaista merkkiä huomasin suurennuslasin avulla kellon kuoressa. Loppupäätös – veljenne oli usein rahapulassa. Toinen loppupäätös – että hän oli väliin paremmissakin varoissa, muuten hän ei olisi voinut lunastaa, kelloansa takaisin. Vihdoin – olkaa hyvä katsokaa sisäkuoreen, missä avainreikä sijaitsee. Tarkastakaa noita tuhansia pieniä riipaleita reiän ympärillä, – merkkiä siitä että avain on luistanut paikaltaan. Olisiko selkeä ihminen riipustanut tuollaisia uurtoja? Mutta juomarin kelloa ette koskaan tapaa ilman niitä. Hän vetää sen iltasin ja jättää jälkeensä merkkiä epävakavasta kädestään. Mitähän salaperäistä on kaikessa tässä?”

«Ei, selväähän se on kuin päivä,» vastasin minä. «Kadun vääryyttä, jonka äsken tein teille. Minulla olisi pitänyt olla enemmän luottamusta ihmeteltävään kykyynne. Uskallanko kysyä, onko teillä nykyään mitään ammattitutkimusta käsillä?”

«Ei. Ja se on syynä kokainin käyttämiseen. Minä en voi elää ilman hengen työtä. Mitäpä muuta varten ihminen elää? Asettukaa tuohon ikkunan luo. Onkohan milloinkaan löytynyt sietämättömämpää, kurjempaa ja huonompaa maailmaa? Katsokaa, miten tuo keltainen sumu vierii kaduilla ja käärii itseensä likaisenharmaat talosarjat! Voiko löytyä mitään toivottomamman jokapäiväistä ja typerää? Mitä hyötyä on lahjoista, tohtori, kun ei ole alaa, millä niitä harjoittelisi? Rikos on jokapäiväistä, olemassaolo on jokapäiväistä, eikä muita ominaisuuksia kuin sellaisia, voi käyttää maan päällä!»

Olin juuri auaissut suuni vastatakseni, kun lyhyen naputuksen perästä emäntämme tuli sisään, tuoden käyntikorttia tarjottimella.

«Täällä on eräs nuori nainen, joka etsii herraa,» sanoi hän kääntyen toverini puoleen.

«Miss Mary Morstan,» luki hän kortissa. «Hm, en voi muistaa kuulleeni sitä nimeä. Mrs Hudson, pyytäkää naista käymään sisään. Ei, elkää menkö, tohtori! Minä katson paremmaksi että jäätte.»