Neljän merkit: Toinen luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimmäinen luku Toinen luku.
Miss Morstanin asia.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Kolmas luku


Miss Morstan astui huoneesen varmoilla askelilla ja ulkonaisesti tyyneenä ja rauhallisena. Hän oli nuori, vaaleaihoinen, pieni ja sievä nainen, puettuna täydellisimmän kauneuden aistin mukaan sekä hansikkaat käsissä. Koko hänen pukunsa todisti suurinta yksinkertaisuutta, oli osotteena niukoista elämänehdoista. Se oli tummanharmaata kangasta, ilman mitään reunustoita ja poimukkeita ja päässään oli hänellä pieni hattu samaa synkkää väriä, jota koristi pieni valkea höyhen toisella sivulla. Hänen kasvonsa eivät voineet kerskata säännöllisistä piirteistä tahi kauniista ihosta, mutta kasvojen ilmaus, oli lempeä ja miellyttävä, ja hänen suuret siniset silmänsä osottivat älyä ja myötätuntoisuutta. En ollut vielä koskaan tavannut kasvoja jotka olisivat olleet kauniimpana takeena hienotunteisemmasta, hellemmästä luonteesta. Ja minä olin nähnyt naisia monesta kansallisuudesta ja kolmelta eri mantereelta. Istuessaan tuolille, jonka Sherlock Holmes tarjosi hänelle, huomasin miten hänen huulensa vapisivat, kätensä tärisivät ja hänessä näkyi merkkiä suuresta mielenliikutuksesta.

»Olen tullut luoksenne, mr Holmes,« sanoi hän, »syystä että kerran saatoitte emäntäni, mrs Cecil Forresterin tilaisuuteen selittämään pienen kotoisen selkkauksen. Häneen vaikutti syvästi teidän ystävällisyytenne ja taitavuutenne.«

»Mrs Cecil Forrester,« toisti Holmes miettivällä. »Niin, luulenpa että, olin hänelle pieneksi avuksi. Mutta muistaakseni oli se hyvin yksinkertainen tapaus.«

»Ei ainakaan hänen mielestään. Mutta kaikissa tapauksissa ette voi sanoa samaa minun asiastani. Minä en tuskin voi ajatella mitään eriskummallisempaa, mitään selittämättömäni pää kuin asema, jossa nykyään olen.»

Holmes hieroi käsiään, ja hänen silmänsä loistivat, nojautuessaan eteenpäin tuolissa yhteenkootun tarkkaavaisuuden ilme tuimissa haukankasvoissaan.

«Kertokaa asianne,» sanoi hän lyhyesti ja asiallisella äänenpainolla.

Minusta tuntui läsnäoloni tukalalta.

«Suotte varmaan anteeksi,» sanoin noustessani ylös.

Mutta hämmästyksekseni viittasi nuori nainen kädellään minua jäämään.

«Jos ystävänne,» sanoi hän, «olisi hyvä ja jäisi tänne, olisi hänestä minulle arvaamatonta hyötyä.»

Istuin taas tuolille.

«Asia on lyhykäisyydessä seuraava,» jatkoi hän. «Isäni oli upseeri intialaisessa rykmentissä, ja minä lähetettiin kotiin vielä pienenä ollessani, äitini oli kuollut ja Englannissa, minulla ei ollut sukulaisia, mutta minut toimitettiin hyvään kasvatuslaitokseen Edinburgissa, jossa olin seitsemäntoista vuoden ikään. Vuonna 1878 sai isäni, joka oli rykmentin vanhin kapteini, vuoden virkalomaa ja matkusti kotimaahan. Hän sähköitti minulle Lontoosta, että hän onnellisesti oli saapunut perille, ja käski minun heti matkustaa Lontoosen ilmoittaen asunnokseen Langhamravintolan. Sähkösanoma oli muistaakseni hyvin ystävällinen ja lempeä. Saapuessani Lontoosen menin heti ravintolaan ja sain tietää, että kapteini Morstan oli asettunut sinne, mutta että hän oli mennyt ulos edellisenä iltana, eikä vielä ollut palannut. Odotin koko päivän saamatta mitään tietoja hänestä. Illalla käännyin ravintolanisännän neuvosta polisin puoleen, ja seuraavana aamuna ilmoitimme joka lehdessä. Tiedustelemme eivät johtaneet mihinkään tulokseen, ja siitä päivästä en ole kuullut sanaakaan isä-parastani. Hän tuli kotiin toivo sydämmessään löytääkseen rauhaa ja hupaisuutta, mutta sen sijaan...»

Hän peitti kasvonsa kädellään, ja nyyhkytys tukahutti hänen sanansa.

«Päivämäärä?» kysyi Holmes auaisten muistikirjansa.

«Hän kiitosi 3 päivänä Joulukuuta 1878 – siis noin kymmenen vuotta sitte.»

«Hänen tavaransa?»

«Olivat ravintolassa. Niissä ei ollut mitään, joka olisi johtanut mihinkään päätökseen; vähän vaatteita, muutamia kirjoja ja suuri joukko eriskummallisuuksia Andamansaarilta. Hän oli ollut yksi upseereista, jotka komensivat pahantekijä-vartioväkeä siellä.»

«Oliko hänellä ystäviä kaupungissa?»

«Ainoastaan yksi, jonka me tunsimme – majoori Sholto, samasta rykmentistä kuin hän, 34:stä Bombayn-jalkaväkirykmentistä. Majoori oli ottanut eron vähää ennen ja asettunut asumaan Yliseen Norwoodiin. Me ilmoitimme tietysti asian hänelle, mutta hän ei edes liennyt, että hänen toverinsa oli Englannissa.»

«Ihmeellinen tapaus,» huomautti Holmes.

«En ole vielä kertonut kaikkein kummallisinta. Noin kuusi vuotta sitte – ollakseni ihan tarkka, neljäntenä päivänä toukokuuta 1882 – oli Times’issä ilmoitus, missä pyydettiin saada tietää miss Mary Morstanin osoite ja selitettiin että olisi hänen edukseen, jos hän ilmoittaisi sen. Ei nimeä eikä osoitella ollut ilmoitettu. Olin juuri siihen aikaan tullut kotiopettajattareksi mrs Cecil Forresterin luo. Hänen neuvostaan ilmoitin osoitteeni ilmoitusosastossa.. Samana päivänä tuli postissa vähäinen paperilaatikko minulle osotettuna ja sisältäen suuren, kauniin helmen. Sanaakaan ei ollut selitykseksi. Siitä alkaen on joka vuosi samana päivänä tullut samallainen helmi samallaisessa laatikossa, mutta ilman pienintäkään viittausta lähettäjästä. Eräs tuntija on sanonut niiden olevan harvinaisen kauniita ja kallisarvoisia. Voitte itse nähdä, että ne ovat, hyvin kauniita.»

Hän aukaisi pienen, litteän kotelon ja näytti minulle kuusi ihanimpaa helmeä, mitä koskaan olin nähnyt.

«Kertomuksenne on hyvin huvittuva,» sanoi Sherlock Holmes. «Onko teille mitään muuta tapahtunut?»

«Kyllä, viimeksi tänään. Sentähden olen tullut luoksenne. Aamulla sain tämän kirjeen, jonka ehkä tahdotte itse lukea.»

»Kiitos,» sanoi Holmes. «Olkaa hyvä antakaa kuori myös. Leimattu Lontoossa. S. W. 7 p:nä Syyskuuta. Hm! Sormen-jälkiä yhdessä kulmassa – luultavasti kirjeenkantajan. Paperi on parasta lajia. Kotelot maksavat kuusi penceä kimppu. Omituisuutta kirjoitustarpeitten valitsemisessa. Ei mitään osotetta. «Olkaa kolmannen pylvään luona vasemmalta Lyseiteatterin edustalla tänä iltana kello seitsemän. Jos pelkäätte niin ottakaa mukaanne kaksi ystävää. Te olette nainen, jolle on tehty vääryyttä, ja teidän pitää saada oikeutta. Mutta älkää polisia ottako mukaanne. Jos sen teette, on kaikki hukassa. Tuntematon ystävänne». No tämäpä on todella pieni salaseikkailu! Mitä aiotte tehdä, miss Morstan?»

«Sitäpä juuri tulin kysymään teiltä.»

«Menemme sinne luonnollisesti, te ja minä – ja, niin, tohtori Watson on juuri paras mies siihen. Kirjoittaja mainitsee kaksi ystävää. Hän ja minä olemme ennenkin työskennelleet yhdessä.»

«Mutta tahtooko hän seurata meitä?» kysyi nainen rukoilevalla äänellä ja katseilla.

«Olen oleva ylpeä ja onnellinen,» vastasin kiitollisena, «jos voin olla teille jonkinlaisena apuna.»

«Olette molemmat hyvin ystävällisiä,» vastasi hän. «Olen elänyt hiljaista elämää, eikä ole minulla ystäviä, joiden puoleen kääntyisin. Tulen tänne kello kuusi, luulen että sitte ehdimme?»

«Niin, mutta älkää tulko myöhemmin,» sanoi Holmes. «Mutta sitte erää toinen asia. Onko tämä kirjoitus samaa, jota oli laatikoissa, missä helmet olivat?»

«Ne ovat minulla täällä.» vastasi hän ottaen esiin puolen tusinaa paperilappuja.

«Te olette todellakin oikean hoidokkaan mallikuva, – teillä on tieto siitä, mitä on tehtävä. Katsokaamme!» Hän levitti paperit pöydälle ja loi lyhyeitä, ankaria katseita yhdestä toiseen. «Kirjoitus on muutettua, paitsi kirjeessä,» sanoi hän sitte, «mutta epäilystä ei voi olla siitä, ken kirjoittaja on. Katsokaa, miten kreikkalainen «e» vastustamattomasti pistäytyy esiin, ja huomatkaa saikaraa tuossa loppu «s»-ssä. Ne ovat kieltämättä saman käden kirjoittamia. En tahdo saattaa mieleenne mitään pettäviä toiveita, miss Morstan, mutta onko mitään yhtäläisyyttä isänne ja tämän käsialan välillä?»

«Millään ei voi olla suurempaa erotusta.»

«Sitä vastausta odotinkin. Olemme siis valmiina kello kuusi. Olkaa hyvä ja jättäkää paperit minulle. Tulen ehkä punnitsemaan asiaa ennen sitä. Se on nyt ainoastaan puoli neljä. Näkemään siis!»

«Näkemään!» lausui vieraamme ja iloisesti, ystävällisesti silmäiltyään molempia, kätki hän jälleen helmikotelon poveensa ja kiiruhti pois.

Seisoessani ikkunassa näin hänen nopeasti menevän katua alas, kunnes harmaa hattu ja valkea siipi ainoastaan vaalevana pilkkuna haamoitti ja viimein katosi tummaan ihmisjoukkoon.

«Erittäin miellyttävä olento!» huudahdin minä kääntyen Sherlock Holmesin puoleen.

Hän oli uudelleen sytyttänyt piippunsa ja istui taapäin nojautuneena ja silmät kiinni. «Onko hän?» vastasi Holmes välinpitämättömästi. «Sitä en huomannut.»

«Tepä olette oikea auttomaatti – laskukone,» huudahdin. «Teissä on väliin jotakin aivan hirmuista.»

Holmes hymyili.

«Se on erittäin tärkeätä, ettei anna persoonallisten ominaisuuksien muodostaa arvostelua jostakin henkilöstä. Hoidokas on minulle ainoastaan ykkönen, tekijä tehtävässä. Tunteet vaikuttavat haitallisesti terveen järjen tuomioon. Vakuutan teille, että miellyttävin nainen, mitä olen tuntenut, hirtettiin sentakia, että hän oli myrkyttänyt kolme pientä lasta saadakseen heidän henkivakuutusrahansa, ja inhoittavin tuttavieni joukossa on eräs ihmislempijä, joka on uhrannut milt’ei neljäsosnmiljoonan Lontoon köyhille.»

«Mutta siinä tapauksessa ...»

«Minä en koskaan tee poikkeuksia. Poikkeus kumoo säännön. Oletteko milloinkaan olleet tilaisuudessa tutkia ihmisen luonnetta hänen käsialassaan? Mitä päätätte tästä paperilipusta?»

«Kirjoitus on luettavaa ja säännöllistä,» vastasin. «Henkilö, joka on tottunut toimimaan ja jolla on luonteenlujuutta.»

Holmes pudisti päätään.

«Katsokaa hänen pitkiä kirjaimiansa,.» sanoi hän. «Ne tuskin kohoavat yli muiden. Tuo «d» voisi olla a ja tuo «d» e. Henkilöt lujalla luonteella erottavat aina pitkät kirjaimet lyhyistä, kirjoittakoot sitte miten epäselvää tahansa. Hänen «k»:ssaan on hiukentelevaisuutta ja itserakkautta isoissa kirjaimissaan. Mutta nyt täytyy minun käydä ulkona vähäsen. Minun pitää ottaa selkoa muutamista ilmoituksista. Suosittelen teille tuon kirjan – yksi merkillisimpiä kirjoja, mitä on kirjoitettu. Se on Wimvood Reade’n «Ihmisen piinahistoria.» Palaan tunnin kuluttua.»

Istuin ikkunan ääreen kirja kädessäni, mutta ajatukseni liitelivät, kaukana kirjailijan rohkeista keinotteluista. Ne viipyivät nuoren naisen luona, joka juuri oli käynyt luonamme, – ajattelin hänen lempeätä hymyänsä, äänensä syvää, täysinäistä sointua, salaperäistä arvoitusta, joka loi varjonsa hänen elämäänsä. Jos hän oli seitsemäntoista vuotias, kun isänsä katosi, oli hän nyt seitsemänkolmatta, – ihana ikä, jolloin nuoruus on kadottanut itseluottamuksensa, ja kokemus on sitä vähän hillinnyt. Siten istuin mietiskellen, kunnes tuli niin vaarallisia ajatuksia päähäni, että syöksin kirjoituspöytäni luo, ja hurjana uppounnuin viimeiseen esitelmään patologiiasta. Mikähän minäkin olin miehiäni! – Köyhä rykmentin lääkäri, jolla oli huono jalka ja vielä huonompi kreditiivi pankissa, että olisin voinut ajatella sellaisia asioita? Hänhän oli ykkönen, tekijä – ei mitään muuta. Jos tulevaisuuteni näytti pimeältä niin olihan parempi katsoa sitä silmiin kuin mies, kuin koettaa valaista sitä mielikuvituksen pettävillä virvatulilla.