Neljän merkit: Kolmas luku
| Toinen luku | Kolmas luku. Etsimismatkalla. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Neljäs luku |
Kello oli puoli kuusi, ennenkuin Holmes tuli kotiin. Hän oli iloinen, innokas ja loistavalla tuulella, – mielellä, joka hänessä vaihteli synkimmän alakuloisuuden puuskien kanssa.
«Tämä asia ei ole erittäin salaperäinen,» sanoi hän ottaessaan teekupin, jonka tarjosin hänelle. «Asianhaarat näyttävät myöntävän ainoastaan yhden selityksen.»
«Kuinka? Oletteko jo selittäneet arvoituksen?»
«En; sitä en toki vielä voi tehdä. Olen keksinyt sisältörikkaan seikan, siinä kaikki. Mutta se onki hyvin runsassisältöinen. Erikoiskohdat ovat vielä selittämättä. Olen silmäilemällä Times’in viimeisiä palstoja saanut selvää, että majoori Sholto, Yli Norwoodissa, ent. virkaatekevä 34:ssä Bombuy-jalkaväkirykmentissä, kuoli 28 p. huhtikuuta 1882.»
«Olen ehkä hyvin hidas ajatuksinen Holmes, mutta en huomaa, mitä merkillistä siinä asiassa on.»
«Ettekö? Te hämmästytätte minua! No, kuulkaa siis! Kapteini Morstan katoaa. Ainoa henkilö Lontoossa, jonka luona hän mahdollisesti on käynyt, on majoori Sholto. Majoori Sholto kieltää tietävänsä, että toinen on kaupungissa. Neljä vuotta myöhemmin kuolee majoori Sholto. Viikon kuluttua hänen kuolemastaan saa kapteini Morstanin tytär arvokkaan lahjan, joka uudistetaan vuosi vuodelta, ja suosio on korkeimmillaan eräässä kirjeessä, joka selittää, että hän on vääryyttä kärsinyt nainen. Mihinkä muuhun vääryyteen tämä viittaisi kuin hänen isänsä kadottamiseen? Ja miksi lahjat alkoivat tulla juuri Sholton kuoleman jälkeen, jos ei sentakia, että Sholton perillinen tuntee salaisuuden ja tahtoo korvata vahingon? Onko teillä muuta teoriiaa, joka voisi selittää nämät seikat?»
«Mutta noin kummallinen korvaus? Ja noin ihmeellisesti toimeenpantu! Miksi hän kirjoitti kirjeen juuri nyt, paremmin kuin kuusi vuotta sitte? Ja vielä puhuu kirje siitä että hänelle tehtäisiin oikeutta. Mitä oikeutta hän voisi saada? Olisi liiaksi otaksua, että hänen isänsä vielä elää. Ja mitään muuta vääryyttä, jota te tunnette, ei ole hänelle tehty.»
«Niin, siinä on vaikeuksia, siinä löytyy vastustamattomasti vaikeuksia,» sanoi Sherlock Holmes miettivänä, «mutta retkemme tänä iltana on selittävä kaikki. Kas, tuossa tulee issikka, ja miss Morstan istuu vaunuissa. Oletteko valmiina? On parasta, että menemme alas, sillä aika on jo kulunut yli määränsä.»
Otin hattuni ja tukevimman keppini, mutta huomasin että Holmes otti esiin revolverinsa laatikosta ja pisti sen taskuunsa. Selvää oli, että hän katsoi ilta seikkailumme voivan tulla vaaralliseksi.
Miss Moisten oli puettuna tummaan takkiin, ja hänen luonteenomaiset kasvonsa olivat tyyneet, vaikka kalpeat. Hän ei olisikaan ollut nainen, jos ei hän olisi tuntenut levottomuutta kummallisen seikkailun suhteen, jolle lähdimme, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti, ja hän vastasi nöyrästi kysymyksiin, joita Sherlock Holmes vielä katsoi tarpeellisiksi tehdä.
«Majoori Sholto oli isän hyvä ystävä,» sanoi hän. »Hänen kirjeensä olivat täynnä viittauksia majooriin. Hän ja isä johtivat sotajoukkoja Andamansaarilla, joten he paljon joutuivat olemaan yhdessä. Kesken kaiken – löysimme erään eriskummallisen paperin isän tavarain seassa, jota kukaan ei voinut selittää. En luule sen olevan mistään arvosta, mutta ajattelin että ehkä tahtoisitte katsoa sitä, ja sentähden otin sen mukaani. Tässä se on.»
Holmes avasi paperin laskoksista ja silitti sitä polvillaan. Sitte tarkasteli hän sitä säännöllisesti alusta loppuun kaksinkertaisella suurennuslasillaan.
«Tämä paperi on kotimaista intialaista teosta,» huomautti hän, «ja on jonkun aikaa ollut kiinnitetty lautaan. Piirretty kuvio näkyy olevan asemapiirros osaan eräästä suuresta rakennuksesta, joka sisältää suuren joukon saleja ja käytäviä. Yhteen paikkaan on piirretty punaisella musteella pieni risti ja sen yläpuolella on «3,37 vasemmalta,» kirjoitettu puoleksi kuluneella lyyjykynällä. Vasemmassa kulmassa on kummallinen kuvakirjoitus, neljä ristiä rivissä, koskettaen toisiaan poikkiviivoillaan. Viereen on kirjoitettu suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: «Neljän merkit – Jonathan Small, Mahomet Singh, Abdullah Khan, Dost Akbar.» – Ei, myönnän, ett’en voi käsittää, mitä yhteyttä tällä olisi asiaan. Kuitenkin on se selvästi tärkeä paperi. Sitä on huolellisesti säilytetty lompakossa, sillä molemmat puolet ovat yhtä puhtaat.»
«Niin, isäni lompakosta sen löysimme.»
«Säilyttäkää se hyvästi, miss Morstan, sillä siitä voi olla meille hyötyä. Minä alan epäilemään että tämä asia onkin syvällisempi ja sekavampi kuin alussa luulin. Minun täytyy vielä kerran aprikoida asiaa.» Hän nojautui taapäin ja hänen ryppyisestä otsastaan ja tuijottavasta, katseestaan näin, että hän mietti syvällisesti. Miss Morstan ja minä puhelimme keskenämme puoliääneen käsillä olevasta toimituksestamme ja sen mahdollisesta loppupäätöksestä, mutta seuraajamme pysyi äänettömänä määrän päähän saakka.
Oli syyskuu eikä keila ollut vielä seitsemää, mutta päivä oli ollut pilvinen, ja paksuna sumuna satoivat pilvet suuren kaupungin likaisille kaduille. Lyhdyt «the Strand’lla» näyttivät ainoastaan himmeiltä valopilkuilta, joista levisi heikosti loistava valo kosteille kivikäytäville. Keltainen valo myymälän ikkunasta tunki raskaaseen, kosteaan ilmaan ja heitti himmeitä säteitään suorasti poikki kadun, joka oli täynnä ihmisiä. Minusta oli tuossa jotakin kauheata ja aavemaista, tuossa loppumattomassa kulussa ihmisnaamoja, jotka liukuivat ohitse – surullisia ja iloisia, synkkiä ja vilkkaita naamoja. Ihmiskunnan tavoin kokonaisuudessaan kulkivat ne pimeydestä valoon ja taas valosta pimeyteen takaisin. Minuun ei helposti mikään vaikuta, mutta synkkä, pilvinen ilta yhdessä harvinaisen asian kanssa, jolla olimme, teki minut hermoheikoksi ja alakuloiseksi. Minä voin miss Morstanin käytöksestä nähdä, että hänkin kärsi samasta tunteesta. Ainoaltaan Holmesiin ei vaikuttanut näin pikkumaiset seikat. Hänellä oli avoin muistikirjansa polvellaan ja siihen hän merkitsi vähän väliä numeroita ja muistiinpanoja pienen taskulyhtynsä valossa.
Lyseiteatterin ulkopuolella vallitsi jo tungos syrjäisillä sisäänkäytävillä, ja loppumaton jono katettuja vaunuja ja roskia vieri pääkäytävän luo, jättäen valkorintaiset herrat ja saaleihin puetut, jalokivillä koristetut naiset sinne. Olimme tuskin ehtineet kolmannen pilarin luo, joka oli yhtyi iltapaikaksi määrätty, kun vähäinen vikkelä mies palvelijan puvussa puhetteli meitä.
«Oletteko te miss Morstan?» kysyi hän.
«Minä olen miss Morstan ja nämä herrat ovat ystäviäni,» vastasi hän.
Hän katsoi erinomaisen läpitunkevasti ja tutkivasti meihin.
«Suokaa anteeksi, neiti,» sanoi hän äreällä äänellä, «mutta pyytäisin teitä kunniasanallanne vakuuttamaan ettei kumpikaan seuraajistanne kuulu polisiin.»
«Kunniasanani siitä,» vastasi hän.
Hän vihelsi kimakkaasti, jonka jälkeen eräs katupoika toi esiin vaunut ja avasi vaunujen oven. Mies, joka oli puhutellut meitä, nousi ajajan istuimelle meidän astuessa vaunuihin. Tuskin olimme sen tehneet niin ajuri läimäytti hevosta, piiskallaan, ja vaunut vierivät hurjassa vauhdissa sumuisia katuja pitkin.
Tilamme oli kyllin tukala. Siinä olimme nyt matkalla tuntemattomaan paikkaan tuntemattomassa asiassa. Mutta joko oli koko kutsumus täydellinen pilanteko – jota ei kuitenkaan tahtonut otaksua – tahi myöskin oli meillä syitä luulla että matkallamme olisi tärkeitä seurauksia. Miss Morstanin käytös osotti yhä samaa päättäväisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Koetin huvittaa häntä kertomalla seikkailuistani Afghanistanissa, mutta totta puhuen, olin itsekin niin kiihoittunut ja utelias, mitä koski määräpaikkaamme, että kertomukseni tulivat vähän sekaviksi; vielä tänäpäivänä hän väittää, että kerroin hänelle liikuttavan kertomuksen eräästä pyssystä, joka ilmestyi telttaani keskellä yön pimeyttä, ja miten ammuin kaksipiippuisen tiikeripojan sitä vastaan. Alussa voin seurata suuntaa, mihin kuljimme, mutta nopea vauhti, sumu ja tietämättömyyteni Lontoon kaupungissa eksyttivät minut heti, enkä tiennyt muuta kuin että kuljimme kovin kauas. Sherlock Holmes sitävastoin tunsi tiet ja mutisi nimet itsekseen vaunujen vierressä nopeasti toreilla ja koukertelevilla poikkikaduilla.
«Rochester Row,» sanoi hän. «Vinsent Square. Nyt tullaan Vauchall Bridge Roadille. Olemme nähtävästi matkalla Surreypuolelle. Niin, senhän tiesin. Nyt ollaan sillalla. Näette virran haamoittavan tuolla.»
Näimme todellakin äkkinäisen vilauksen Themsistä, jonka tummaan, tyyneeseen veteen lyhdyt kuvastuivat, mutta taas vierivät vaunut eteenpäin ja olivat ennen pitkää uudessa katusokkelossa.
«Wordswarth Road,» sanoi seuraajamme. «Priory Road. Lark Hall Lane. Stockwell Place. Robert Street, Cold Harbour Lane. Toimituksemme ei näytä vievän meitä juuri kehuttaviin seutuihin.»
Olimme todellakin tulleet arveluttavaan ja ikävään kaupunginosaan. Pitkiä rivejä tummia tiilikivirakennuksia elähytti ainoastaan kirkkaasti valaistut ja koreilla rääsyillä koristetut kapakat katujen kulmissa. Sitte seurasi jono kaksikerroksisia puurakennuksia, joita kutakin koristi pieni puutarha, ja sitte taas loppumattomia jonoja vasta rakennettuja tiilikivikasarmeja – nuo äärettömät asumusrivit, joita jättiläiskaupunki levittää ympäröivään maaseutuun. Vihdoin pysähtyivät vaunut kolmannen talon eteen äsken rakennetussa jonossa. Muut rakennukset olivat asumattomat ja se, jonka eteen pysähdimme, oli yhtä pimeä kuin naapurinsa, lukuunottamatta himmeätä valoa kyökinikkunasta. Mutta kolkutettuamme avasi portin eräs intialainen palvelija puettuna keltaiseen turpaaniin, valkeisiin poimutettuihin vaatteihin ja keltaiseen vyöhön. Tässä oli kaksi harvinaista, vastakohtaa, tämä itämaalainen olento tässä kolmannen luokan etukaupunkilaistalon kurjassa porttikäytävässä!
«Sahib odottaa teitä!» sanoi hän, ja vielä puhuessaan, kuului korkea, kimakka ääni jostakin sisemmästä huoneesta:
«Tuo heidät sisään Khitmutgar,» kuului äänen sanovan. »Tuo heidät heti luokseni!»