Neljän merkit: Neljäs luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmas luku Neljäs luku.
Pienen kaljupää-miehen historia.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Viides luku


Seurasimme hindulaista epäsiistiä käytävää, joka oli huonosti valaistu ja vielä huonommin sisustettu, kunnes saavuimme eräälle ovelle oikealla puolella, jonka hän aukaisi. Keltainen valo virtasi vastaamme ja keskellä valovirtaa seisoi pieni mies, jolla oli erittäin suuri pää koristettuna punaisella karhealla hiuskiekkuralla, josta välkkyvän paljas päälaki kohosi kuni vuorenkukkula mäntymetsästä. Hän hieroi levottomana käsiään ja väänteli alituisesti kasvojaan milloin hymyillen, milloin kulmiansa kohottaen, mutta silmänräpäystäkään eivät pysyneet liikkumatta. Luonto oli varustanut hänet riippuvalla huulella ja hyvin näkyvillä, keltaisilla, epätasaisilla hampailla, joita hän turhaan koetti peittää alituisesti sivelemällä kasvojenpa aliosaa käsillään. Huolimatta silmiinpistävästä kaljupääsyydestään, näytti hän jotenkin nuorelta. Itse asiassa oli hän hiljakkoin täyttänyt kolmekymmentä vuotta.

«Hyvää päivää, miss Morsian,» lausui hän kimeällä äänellään.

«Hyvää päivää, herrani. Olkaa hyvät ja astukaa sisään pieneen pyhään huoneeseni. Se ei ole suuri, miss, mutta sisustettu oman mieleni mukaisesti. Taiteen oasi keskellä eteläisen Lontoon ulvovaa erämaata.»

Kaikki hämmästyimme nähdessämme huoneen, johon hän pyysi meitä astumaan. Tässä synkässä talossa näytti tuo sopivan yhtä huonosti kuin puhtain vesikirkas timantti vaskessa. Seiniä koristivat mitä kallisarvoisimmat ja loistavimmat esiriput ja poimutelmat, kiinnitetyt siellä täällä syrjään jättääkseen tilaa komeapuitteiselle taululle tai itämaalaiselle vaasille. Matot olivat mustat ja ambraväriset sekä niin pehmoiset ja paksut, että jalka miellyttävästi vaipui niihin kuni sammalkerrokseen. Kaksi suurta tiikerinnahkaa olivat sijoitetut lattialle ja enensivät vielä itämaalaista loistoa siimoin myös erää ääretön hookah[1], joka oli sijoitettu pienelle matolle nurkkaan. Lamppu hopeakyyhkysen muodossa riippui milt’ei näkymättömän kultalangan päässä keskellä huonetta ja levitti palaessaan hienoa, hyvältä tuoksuvaa hajua ympärilleen.

«Mr Thaddeus Sholto,» sanoi pieni mies yhä hymyillen ja kasvojansa väännellen. «Se on nimeni. Te olette luonnollisesti miss Morstan. Ja nämät herrat...?»

«Tässä mr Sherlock Holmes, ja tässä tohtori Watson.»

«Ah, lääkärikö?» huudahti hän. «Onko teillä steteskooppinne mukananne? Uskallanko vaivata ... olisitteko hyvä... Minä suuresti epäilen, miten on lämssieni laita? Aortan suhteen olen rauhassa, mutta olisin iloinen jos saisin kuulla ajatuksenne lämssistä.»

Kuuntelin hänen sydämmentykytystään, mutta en huomannut mitään epäkunnossa, paitsi että hän oli kovin pelästynyt, sillä koko ruumiinsa vapisi.

«Se on säännöllinen,» sanoin. «Teillä ei ole syytä olla levoton.»

«Suotte varmaan anteeksi pelkoni, miss Morstan,» huomautti hän. «Olen kovin kivulloinen ja olen kauan epäillyt tuota, mutta olen iloinen kuullessani, että epäilykseni ovat olleet turhat. Jos isänne, miss Morstan, ei olisi liiaksi rasittanut sydäntään, olisi hän ehkä elossa vielä tänään.»

Olisin voinut lyödä miestä vasten naamaa, niin suutuin tästä tunnottomasta ja peittelemättömästä viittauksesta niin arkaan aineesen. Miss Morstan istui äkkiä ja kalpeni.

«Sydämmeni sanoi minulle, että hän oli kuollut,» huokasi hän.

«Minä voin antaa teille kaikellaisia tietoja,» sanoi hän, «ja enemmänkin, minä voin hankkia teille oikeutta, ja sen teenkin, sanokoon Bartholomeus-veli mitä tahansa. Olen niin iloinen nähdessäni ystävänne täällä, ei ainoastaan teidän suojelijoinanne vaan myöskin todistajina siihen, mitä minulla on sanottavaa ja tehtävää. Me kolme yhdessä voimme kyllä vastustaa Bartholomeusta. Mutta älkäämme ilmoittako mitään asiantuntemattomille – polisilla, julkisilla oikeuksilla ei saa olla mitään tekemistä asiassa. Voimme päättää kaikki tyydyttävällä tavalla keskenämme, ilman että vieraat sekaantuvat asiaan. Mikään ei niin suututtaisi veli Bartholomeusta kuin kaikki julkisuus.»

Hän heittäytyi istumaan matalalle leposohvalle ja vilkautti kysyvästi meille vaaleansinisillä silmillään.

«Omasta puolestani,» sanoi Holmes, «lupaan, että mitä puhuttekin, ei se minun kauttani leviä.»

Nyökytin päätäni osoittaakseni että olin samaa mieltä.

«Hyvä on, hyvä on,» sanoi Sholto. «Saanko luvan tarjota teille lasin Chiantia, miss Morstan? Tahi Tokayeria? Muita viinejä en käytä. Saanko avata pullon? En? No, sitte toivon, ett’ei teillä ole mitään tupakansavua vastaan, tuota itämaalaisen tupakan palsaminlaista tuoksua vastaan. Minä olen vähän hermoheikko, ja minun hookah’ini on arvaamaton rauhoittamaan.»

Hän asetti vahakynttilän suureen maljaan, ja savu pulmuili iloisesti. Istuimme kaikki kolme puoliympyrässä pää käsiin tuettuna, kun kummallinen, virnistelevä, pieni kaljupäinen olento keskellä piirin levottomasti ähki ja imeskeli piippuaan.

«Kun ensin päätin ilmoittaa teille tästä,» rupesi hän kertomaan, «olisin ilmoittanut osoitteeni, mutta pelkäsin, ett’ette olisi suostunut pyyntööni, vaan ottanut mukanne asiaankuulumattomia. Sentähden hankin suostumuksenne siten että palvelijani Williams kohtaisi teidät ensin. Minä luotan rajattomasti hänen viisauteensa, ja hänen vallassaan oli jättää asia sikseen, jos hän ei olisi ollut tyytyväinen. Suotte varmaankin anteeksi nämät varovaisuustuumat, mutta minä olen henkilö, jolla on vaatimattomat, voinpa sanoa, hienontuneet tavat, enkä tiedä mitään niin epäkaunista kuin polisikonstaapeli. Minä tunnen luonnollista vastenmielisyyttä, raa’alle aineellisuudelle ja harvoin minä tulen yhteyteen tuon alhaisen aineen kanssa. Elän täällä, kuten näette, vähäisen loiston ympäröimänä. Kutsun itseäni taiteitten suosijaksi, – siinä heikko puoleni. Maisema tuolla on oikea Corot’i, ja joskin tuntija vähiin epäilisi tuota Salvator Rosaa, niin ei epäilys voi tulla kysymykseenkään Bougereau’ni suhteen. Puollan erityisesti uudempaa ranskalaista suuntaa.»

«Suokaa anteeksi, mr Sholto,» sanoi miss Morsian, «mutta minä olen täällä teidän kutsumuksestanne kuulemassa, mitä teillä on minulle sanottavaa. On myöhä, sentähden toivoisin että keskustelu tulisi niin lyhyeksi kuin mahdollista.»

«Tulee se kuitenkin viemään vähän aikaa,» vastasi Sholto, «sillä meidän pitää ehdottomasti mennä Norwoodiin puhelemaan veljeni Bartholomeuksen kanssa. Menemme kaikin sinne ja koetamme saada häntä myöntymään. Hän on kovin suutuksissaan minulle, sen takia että olen menetellyt tavalla, jonka katson parhaimmaksi. Oikein me riitelimme eilen illalla. Ette voi kuvailla mielessänne kuinka hirmuinen hän on, kun on suuttunut.»

«Jos meidän pitää Norwoodiin mennä, niin on kait parasta, että lähdetään heti,» uskalsin sanoa.

Hän nauroi kunnes tuli ihan tulipunaiseksi naamaltaan.

«Se tuskin voisi tapahtua,» huusi hän. «En tiedä mitä hän sanoisikaan, jos näin yht’äkkiä menisin kanssanne sinne. Ei, minun pitää valmistaa teitä kertomalla suhteistamme toisiimme. Enniksikin täytyy minun sanoa teille, että asiassa löytyy lukemattomia kohtia, joista itsekään en tiedä. Voin kertoa teille ainoastaan ne tosiasiat, miten itse tunnen ne.

«Isäni oli, kuten ehkä olette arvanneet, majoori John Sholto, ent. upseeri intialaisessa armeijassa. Hän otti eron noin yksitoista vuotta sitte ja asettui Pondicherry Lodgeen Yliseen Norwoodiin. Häntä oli onni seurannut Intiassa ja hän toi mukanaan suurenlaisen pääoman, suuren kokoelman kallisarvoisia eriskummallisuuksia ja joukon maassasyntyneitä palvelijoita. Näillä osti hän nyt itselleen talon ja eli siellä suuressa komeudessa. Kaksoisveljeni Bartholomeus ja minä olimme ainoat lapset.

«Muistan aivan hyvin hälinän, minkä kapteini Morstanin kuolema matkaansaattoi. Luimme sanomalehdissä seikkaperäisen kertomuksen, ja kun tiesimme että hän oli ollut isämme ystävä, puhelimme vapaasti asiasta hänen läsnäollessaan. Hän otti osaa keskusteluihimme ja arveluihimme tapahtumasta. Emme koskaan hetkeksikään epäilleet että hän kätki salaisuuden omassa sydämmessään, että hän yksin koko maailmassa tunsi Arthur Morstanin kohtalon.

«Me tiesimme kuitenkin että salaperäinen vaara uhkasi isäämme. Hän pelkäsi mennä ulos yksin ja aina oli hänellä mukanaan kaksi palkinnon saanutta ammattinyrkkitaistelijaa, jotka palvelivat portinvartijoina Pondicherry Lodgessa. Williams, joka kyyditsi teidät tänne on toinen heistä. Häntä pidettiin yhteen aikaan Englannin voimakkaimpana taistelijana. Isämme ei koskaan sanonut, mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi selvästi suurta vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, joilla oli puujalka. Kerran hän ampui revolverillaan erästä miestä, jolla oli puujalka, joka sitte huomattiin kunnolliseksi käsityöläiseksi hakemassa työtä. Meidän täytyi maksaa suuren summan rahaa saadaksemme miehen vaikenemaan. Veljeni ja minä luulimme että se oli vaan isämme oikku, mutta asianhaarat ovat sittemmin saattaneet meitä muuttamaan mielipidettämme.

«Alussa vuotta 1882 sai isäni Intiasta kirjeen, joka vaikutti hänessä äkkinäistä pelästystä. Hän milt’ei pyörtyi aamiaispöydässä avatessaan sitä, ja sen päivän jälkeen ei hän enää koskaan parantunut. Mitä kirjeessä oli, emme milloinkaan saaneet tietää, mutta hän piti sitä vähän vinossa, joten minä näin että se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu hyvin söhrityllä käsialalla. Vuosikausia oli hän sairastanut, mutta nyt hänen tilansa äkkiä huononi, ja huhtikuun lopulla saimme kuulla, ett’ei mitään toivoa enää ollut, ja että hän tahtoi puhutella meitä viimeisen kerran.

«Tullessamme hänen huoneesensa, istui hän pystyssä vuoteellaan, tyynyjen ympäröimänä ja raskaasti hengittäen. Hän käski meidän lukita oven ja asettua yksi kummallekin puolelle sänkyä. Sitte tarttui hän käsiimme ja teki meille erittäin merkillisen tunnustuksen, äänellä, joka vapisi yhtä paljon liikutuksesta kuin tuskista. Koetan kertoa hänen ilmoituksensa omilla sanoillaan.

«Ainoastaan yksi asia,» sanoi hän, »painaa mieltäni tänä viimeisenä hetkenä. Se on käytökseni Morstan-paran tytärtä kohtaan. Tuo kirottu ahneus, joka minussa on vallinnut koko elämäni ajan, on ryöstänyt häneltä aarteen, josta ainakin puolet olisi kuulunut hänelle. Ja kuitenkaan en itse ole mitenkään käyttänyt sitä hyväkseni, niin sokea on ahneus. Pelkkä omistamisen tunne on ollut minulle sellainen nautinto, ett’en ole voinut ilmoittaa sitä kelleen. Katsokaa tuota helmien koristamaa ruusukiehkuraa tuossa! En edes siitä voinut erota, vaikka olen sen hankkinut yksinomaan lähettääkseni hänelle. Te, poikani, annatte hänelle runsaan osan Agra-aarteesta. Mutta elkää lähettäkö hänelle mitään, – ei edes ruusukiehkuraa – ennenkuin olen poissa. Ja ehkä vielä paranenkin, sillä onhan moni parantunut oltuaan yhtä sairaana kuin minä.

Tahdon kertoa teille, miten mr Morstan kuoli,» jatkoi hän. «Hän oli vuosikausia kärsinyt sydänviasta, mutta salasi sen kaikilta. Ainoastaan minä tiesin sen. Olomme-aikana Intiassa tulimme, minä ja hän harvinaisten asianhaarain kautta omistamaan suuren aarteen. Minä kuljetin sen mukanani Englantiin ja samana iltana kuin Morstan saapui tuli hän suoraan tänne vaatimaan osuuttaan. Hän tuli käyden asemalta ja vanha uskollinen palvelijani Lal Chowdar, joka nyt on kuollut, päästi hänet sisään. Morstan ja minä olimme eri mieltä, mitä koski aarteen jakamista ja meidän välillämme syntyi kiivas sananvaihto. Morstan oli syössyt tuolilta raivoissaan, ja yht’äkkiä painoi hän kädellään toista kylkeään, kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi, ja hän kaatui taapäin satuttaen päänsä arkun syrjään, joka sisälsi aarteen. Kumartuessani hänen ylitsensä näin kauhukseni, että hän oli kuollut.

«Pitkän aikaa istuin siinä mieletönnä ihmetellen, mitä olisi tehtävä. Ensin aioin kutsua apua, mutta huomasin heti, että minua helposti voitaisi syyttää hänen murhastaan. Hänen äkkinäinen kuolemansa kesken riitaa ja haava päässä syyttäisivät minua. Edelleen laillinen tutkinto tuottaisi päivän valoon erityisiä seikkoja aarteesta, jonka erittäin tahdoin pitää salassa. Hän oli sanonut minulle, ett’ei kukaan elävä sielu tiennyt, mihin hän oli mennyt, eikä näyttänyt siltä että asia milloinkaan tulisi tunnetuksi.

«Mietein yhä asiaa, kun katsottuani ylös, huomasin palvelijani Lal Chowdarin, ovessa. Hän hiipi sisään ja lukitsi oven perässään. «Elkää pelätkö, sahib», sanoi hän, «kenkään ei saa tietää että olette murhannut hänet. Kätkekäämme hänet, eikä kukaan tule tietämään hiiskaustakaan koko asiasta.» – «Minä en ole murhannut häntä,» vastasin. Lal Chovdar pudisti päätään ja hymyili. «Kuulin kaikki, Sahib,» sanoi hän; «kuulin teidän riitelevän ja kuulin lyöntinne. Mutta minä en hiisku asiasta mitään. Kaikki nukkuvat talossa. Koettakaamme saada hänet piiloon.» Tämä oli tarpeeksi saattamaan minut tekemään päätöksen. Jos oma palvelijani ei uskonut viattomuuttani, miten onnistuisin vakuuttamaan kahtatoista tuhmaa käsityöläistä valakunnassa siitä? Lal Choudar ja minä hautasimme ruumiin samana yönä ja muutamia päiviä myöhemmin olivat Lontoon sanomalehdet täynnä kirjoituksia kapteini Morstanin salaperäisestä katoamisesta. Mutta siitä mitä olen sanonut, huomaatte että syytös tuskin voi kohdata minua siinä asiassa. Minun vikani on, että en ainoastaan salannut ruumista vaan myöskin aarteen ja että omistin itselleni sekä Morstanin että oman osani. Sentähden tahdon, että te toimitatte sen takaisin. Lähentäkää korvanne suulleni. Aarre on kätkettynä...»

Samassa muuttuivat hänen kaivonsa kauheasti; silmät tuijottivat kurjina, alaleuka vaipui hervotonna alas ja hän huusi äänellä, jota en milloinkaan voi unohtaa: «Älkää päästäkö häntä sisään! Jumalan tähden, elkää laskeko häntä sisään!» Käännyimme molemmat ikkunaan päin takanamme, johon hänen katseensa oli suunnattu. Naama tuijotti pimeästä vastaamme. Näimme valkean pilkun nenästä, joka oli painettu ikkunaa vastaan. Kasvot olivat partaiset, silmät hurjat, hirmuiset ja ilmaisivat tukahutettua kiukkua; veljeni ja minä syöksimme ikkunan luo, mutta silloin oli hän jo poissa. Tullessamme takaisin isämme luo, oli pää vaipunut rintaa vasten ja sydän lakannut tykyttämästä.

Etsiskelimme puutarhan vielä samana yönä, mutta emme löytäneet mitään jälkiä valloittajasta, paitsi että aivan akkunan alla kukkaispenkereellä näkyi jalan jälki. Jos ei tätä yhtä jälkeä olisi ollut, olisimme luulleet, että mielikuvituksemme loihti tuon hurjan, hirveän näköisen naaman eteemme. Mutta me saimme pian toisen ja pätevämmän todistuksen siitä, että salaiset voimat olivat toimessa ympärillämme. Aamulla huomattiin ikkuna isäni huoneessa olevan auki, laatikot ja. kaapit olivat perinpohjin haetut ja tyhjennetyt, ja hänen rinnalleen oli kiinnitetty paperilippu, ja siihen töhritty sanat: «Neljän merkit.» Mikä tämän lauseen tarkoitus oli tahi kuka salaperäinen vieraamme, sitä emme milloinkaan saaneet tietää. Meidän luulomme mukaan ei mitään isäni omaisuudesta ollut varastettu, vaikka kaikki oli tyhjennetty ja sinne tänne heitelty. Veljeni ja minä asetimme luonnollisesti tämän harvinaisen tapauksen ja isämme eläessään tuntemansa pelon yhteyteen keskenään, mutta edelleenkin pysyy se arvoituksena meille.»

Pieni mies vaikeni hetkeksi sytyttääkseen piippunsa ja veti miettien muutamia sauhuja. Istuimme kaikki tarkkaavaisina kuunnellen hänen kummallista kertomustaan. Kertoessaan kapteini Morstanin kuolemasta, oli miss Morstan vaalennut, ja silmänräpäykseksi valtasi minut pelko että hän pyörtyisi. Mutta hän tointui juotuaan lasin vettä, jonka hiljan tarjosin hänelle venetsialaisesta vesikaraffista. Sherlock Holmes istui taapäin nojautuneena tuolissa poissaolijan muodolla ja silmäluomet painuneina pilkoittaville silmille. Katsellessani häntä en voinut olla ajattelematta, miten hän vielä samana päivänä oli valittanut elämän jokapäiväisyyttä. Mutta tässäpä oli tehtävä, joka vaati koko hänen tarkkanäköisyytensä. Mr Thaddeus Sholto katsoi yhdestä toiseen jonkinmoisella ylpeydellä, vaikutuksesta, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt, ja jatkoi sitte:

«Veljeni ja minä,» sanoi hän, «olimme hyvin uteliaita saamaan selkoa aarteesta, josta isämme oli puhunut. Viikkoja, kuukausia kaivoimme perinpohjin koko puutarhan, löytämättä merkkiäkään siitä. Se kiusasi meitä, että hänen piti kuolla juuri sillä hetkellä kuin hän aikoi sanoa paikan, mihin aarre oli kätketty. Ja miten komea tuo kaivattu aarre olisi, sen voimme päättää siitä ruususeppeleestä, jonka hän oli ottanut joukosta. Tästä ruususeppeleestä oli veljelläni Bartholomeuksella ja minulla pieni riita. Helmet olivat nähtävästi suuresta arvosta, ja hän ei mitenkään tahtonut erota niistä, sillä, meidän kesken sanottuna, on veljeeni vähän tarttunut isäni intohimo – ahneus. Hän luuli myöskin, että jos lahjoittaisimme ruususeppeleen pois, voisi se antaa aihetta puheluun ja vihdoin saattaa meidät ahdinkoon. Kaikki mitä voin tehdä, oli saada hänet suostumaan, että sain ottaa selkoa miss Morstanin osoitteesta ja lähettää hänelle yhden helmen eräällään määrätyillä väliajoilla, jott’ei hän ainakaan milloinkaan kärsisi puutetta.»

«Sepä oli ystävällisesti ajateltu,» sanoi miss Mor-stan vakavana, «se oli hyvin ystävällisesti tehty.»

Tuo pieni mies viittasi lakkaamatta kädellään.

«Olimme teidän holhoojanne,» sanoi hän; «se oli minun ajatukseni asiasta, vaikk’ei veli Bartholomeus oikein katsonut asiaa siltä kannalta. Meillä oli itsellä enemmän kuin kylliksi rahaa, – enempää en halunnut. Sitäpaitsi olisi ollut sopimatonta kohdella nuorta naista niin alhaisella tavalla. «Le maurais goût mène an crime» – kuten ranskalaiset hienosti sanovat. Riitamme tästä asiasta meni niin pitkälle, että katsoin parhaaksi muuttaa yksikseni asumaan. Muutin siis Pondicherry Lodgesta ja otin vanhan Khitmutgarin ja Williamsin mukaani. Mutta sitte eilen sain tietää että tärkeä tapaus oli tapahtunut. Aarre oli löydetty. Minä heti asetuin yhteyteen miss Morstanin kanssa, ja nyt on meidän mentävä Norwoodiin vaatimaan osuuttamme. Selitin aikomukseni eilen illalla Bartholomeukselle, joten me olemme odotetut, joskin emme niin tervetulleet vieraat.»

Mr Thaddeus Sholto vaikeni ja muutteli levottomana pehmeällä sohvalla. Istuimme kaikki ääneti mietiskellen uutta käännettä, jonka salaperäinen kertomus oli saavuttanut. Holmes oli ensimmäinen, joka keskeytti hiljaisuuden.

«Olette menetellyt oikein, sir, alusta loppuun,» sanoi hän. «Ehkä voimme tehdä teille pienen vastapalveluksen selittämällä vähäsen sitä, mikä vielä tuntuu teistä epäselvältä. Mutta, kuten miss Morstan äsken huomautti, on nyt myöhä, ja paras olisi heti saada asiasta selvä.»

Uusi tuttavuutemme kiersi hyvin miettivän näköisenä piipunvarren kääröön, ja otti erään esiripun takaa pitkän päällystakin, jossa hihat ja kaulus olivat tehdyt astrakaanilaisesta kankaasta. Tämän napitti hän huolellisesti kiinni aina kaulaan asti, vaikka olikin helteinen ilma, ja päätti varustuksensa panemalla päähänsä jäniksen nahasta tehdyn lakin korvalapuilla varustettuna, jotka kokonaan peittivät korvat, joten hänestä näkyi ainoastaan nuo liikkuvat, terävät kasvot.

«Terveyteni on vähäsen arka,» sanoi hän, mennessään edellämme käytävään. «Olen tuomittu sairaaksi.»

Vaunumme vartosivat meitä ulkopuolella ja matkamme oli nähtävästi päätetty jo edeltäpäin koska ajaja heti lähti ajamaan nopeaa vauhtia. Thaddeus Sholto puheli lakkaamatta kimeällä äänellään, joka voitti vaununpyörien rätinänkin.

«Bartholomeus on älykäs mies,» kertoi hän. «Miten luulette hänen etsineen paikan missä aarre löytyi? Hän oli tullut siihen päätökseen että sen pitäisi löytymän sisällä huoneissa, ja sentakia laski hän koko talon pinta-alan ja mittasi kaikki paikat, jott’ei löytynyt tuumaakaan, josta hän ei olisi voinut tehdä tiliä. Muun muassa hän huomasi, että rakennuksen korkeus oli seitsemänkymmentäneljä jalkaa, mutta jos hän laski yhteen kunkin eri kerroksen korkeuden ja vähensi pois välikerrokset, joiden paksuuden hän sai tietää kaivertamalla reikiä, niin oli kokonaissumma vaan seitsemänkymmentä jalkaa. Siinä oli siis neljä jalkaa, joista hän ei ollut selvällä, ja tämä ala oli rakennuksen yläosassa. Hän lävitsi sentähden ylimmän huoneen katon, ja siellä yläpuolella hän löysi todellakin pienen soppelon, jonka aukko oli kiinni muurattu, eikä sitä kukaan tuntenut. Keskellä koppia oli aarrearkku kahden katto-orren päällä. Hän laski sen alas aukosta ja siellä se nyt on. Hän sanoo aarteen olevan puolen miljoonan punnan arvosta.»

Mainitessaan tuon jättiläissumman, tuijotimme kaikki toisiamme silmät selällään. Jos onnistuisimme asettamaan miss Morstanin hänen oikeuksiinsa, tulisi hän köyhästä kotiopettajattaresta Englannin rikkaimmaksi perinnönomistajaksi. Tosin olisi todellisen ystävän tullut iloita sellaisesta uutisesta, mutta minua hävettää sanoa, että itsekkäisyys pääsi kokonaan voitolle, ja että sydäntäni painoi kauhea taakka. Sain sanotuksi muutaman sekavan sanan onnentoivotukseksi, ja istuin sitte alakuloisena, kuurona Sholton lörpötyksille. Hän oli nähtävästi raskasmielinen, ja muistan hämärästi että hän kertoi meille erillaisista taudinoireistaan ja pyysi minua lausumaan ajatukseni puoskaroimispillerien vaikutuksesta, joita hänellä oli muutamia nahkakotelossa taskussaan. Toivon ett’ei hän muista niitä vastauksia, joita annoin hänelle sinä iltana. Holmes sanoo kuulleensa, että selitin hänelle että oli suuri vaara nauttia enemmän kuin kaksi tippaa majavaöljyä, kuin taas strykniniä suosittelin suurissa annoksissa rauhoittavana keinona. Miten sen asian laita onkaan, niin tunsin kaikissa tapauksissa helpoituksen tunteen, kun äkkiä vaunut pysäsivät ja ajaja hyppäsi avaamaan ovia.

«Tässä on Pondicherry Lodge, miss Morstan,» sanoi Thaddeus Sholto, auttaen miss Morstania vaunuista.

  1. Itämaalainen piippu.