Neljän merkit: Viides luku
| Neljäs luku | Viides luku. Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kuudes luku |
Kello oli jo kohta yksitoista, saavuttuamme tämän yöllisen matkamme päämäärään. Suuren kaupungin kostea sumu oli jäänyt meistä ja ilta oli selkeä ja kaunis. Leuto länsituuli puhalteli ja taivaalla purjehti hitaasti raskaita pilviä, joiden lomitse puolikuu silloin tällöin pilkisti esiin. Oli siksi valoisaa että voi erottaa lähimmät esineet, mutta Thaddeus Sholto otti kuitenkin toisen vaunulyhdyistä paremmin valaistakseen tietä.
Pondicherry Lodge sijaitsi eräässä puutarhassa ja sitä ympäröi korkea kivimuuri, jota yläpinnalta peitti lasisoraa. Kapea, rautaovi oli ainoa sisäänkäytävä. Omituisen lyhyellä ja ankaralla kolkutuksella ilmoitti oppaamme tulomme.
«Ken siellä?» kuului tuima ääni sisältä.
«Minä se olen, Mc Murdo. Pitäisipä teidän tuntea kolkutukseni tähän aikaan päivästä.»
Kuului murisevaa ääntä ja avainten kilinää. Portti liikkui raskaasti saranoillaan ja aukossa seisoi vähäläntäinen, leveä hartiainen mies, jonka ulkonevia kasvoja ja vilkkuvia, epäileviä silmiä keltainen lyhdynvalo valaisi.
«Tekö se olette, mr Thaddeus? Mutta keitä nuo toiset? En ole saanut herraltani mitään määräystä heidän suhteensa.»
«Ettekö. Mc Murdo? Te hämmästytätte minua! Sanoin veljelleni eilen illalla että toisin muutamia ystäviä kanssani.»
«Hän ei ole ollut ulkona huoneestaan tänään, mr Thaddeus, enkä ole saanut mitään käskyjä. Tiedättehän, että minun täytyy seurata sääntöjä. Teidät voin päästää sisään, mutta ystävänne saavat kyllä pysyä siellä, missä ovat.»
Tämä oli odottamaton este. Thaddeus Sholto katseli ympärilleen avuttomana.
«To olette oikein paha, Mc Murdo!» sanoi hän. «Jos menen takaamaan heidät, niin onhan siinä kyllä. Ja tässähän meillä on eräs nuori nainenkin. Hän ei voi seistä maantiellä odottamassa tähän aikaan päivästä.»
«Hyvin ikävää,» mr Thaddeus, vastasi portinvartija järkähtämättä. «Mutta ihmiset voivat olla teidän ystäviänne eikä kuitenkaan hänen. Hän maksaa minulle runsaasti että tekisin velvollisuuteni, ja velvollisuuteni minä täytänkin. En tunne ketään ystävistänne tuossa.»
«Kyllä, Mc Murdo,» huusi Sherlock Holmes, iloisesti. «Enpä luule, että olette unohtaneet minut. Ettekö muista tuota harrastajaa, joka taisteli kanssanne kolme kertaa Alisonin huoneustossa neljä vuotta sitte, silloin kuin saitte palkinnon?»
«Eihän se ole mr Sherlock Holmes?» huudahti nyrkkitaistelija. «Hyvänen aika, miten voinkaan erehtyä teidän suhteenne? Jos sen sijaan, että seisotte siinä niin hiljaa ja sävyisästi, olisitte tullut esiin ja antanut minulle tuommoisen ristilyönnin leuan alle, jossa olitte niin taitava, olisin heti tuntenut teidät. Voi mikä vahinko, että olette tuhlannut lahjanne, mr Holmes! Teistä olisi tullut suurta ajan pitkään, jos täydellä todella olisitte antauneet taiteellenne.»
«Kuulette, Watson, että jos kaikki muu maailmassa pettää minut, niin on minulle kuitenkin aina yksi tiede avoinna,» sanoi Holmes nauraen. «Ja nyt ei ystävämme varmaankaan enää anna meidän seistä täällä kylmässä, vai kuinka?»
«Astukaa sisään, sir, astukaa sisään – sekä te että ystävänne,» vastasi Mc Murdo. «En voi sille mitään, mr Thaddeus, mutta minulla on määräykseni. Minun täytyi ensin ottaa selkoa ystävistänne, ennenkuin päästin heidät sisään.»
Portilta johti hiekoitettu polku aution puutarhan poikki suurelle, nelikulmaiselle rakennukselle, joka oli kokonaan varjossa, paitsi että kuu valaisi yhtä nurkkaa, joten vinninikkuna välkkyi. Rakennuksen ääretön suuruus yhdessä sen pimeyden ja kuolemanhiljaisuuden kanssa teki kauhean vaikutuksen. Thaddeus Shoitokin näytti olevan huonolla tuulella ja lyhty tärisi ja helisi hänen kädessään.
«En ymmärrä,» sanoi hän. «Tässä on joku erehdys tapahtunut. Sanoin juuri selvästi Bartholomeukselle, että tulisimme tänne ja kuitenkin on hänen ikkunansa pimeä. En käsitä, mitä tämä mahtaa merkitä.»
«Vartioidaanko taloa aina näin?» kysyi Holmes.
«Kyllä; hän on seurannut isämme tapoja. Hän oli isämme lempilapsi, ja olen väliin ajatellut että isäni on kertonut hänelle enemmän kuin hän on minulle kertonutkaan.
«Tuo on Bartholomeuksen ikkuna tuolla ylhäällä, jota kuunvalo valaisee; se on kyllä valoisa, mutta en usko että huoneessa palaa tulta.»
«Ei, siellä ei ole tulta,» sanoi Holmes. «Mutta näen valon pilkoittavan tuossa pienessä ikkunassa oven vieressä.»
«Ah, se on emännöitsijän huone. Siellä vanha mrs Bernstone asuu. Hän voi selittää meille, mitä kaikki tämä merkitsee. Mutta suvainnette odottaa täällä hetkisen, sillä jos me kaikki menemme sisään yhtä aikaa, eikä hän tiedä tulostamme, voisi hän pelästyä. Mutta, hiljaa, mitä tuo on?»
Hän kohotti lyhtyä ja käsi vapisi niin että valo pyöri liehuvissa piireissä ympärillämme. Miss Morstan tarttui minua käsivarresta, ja seisoimme kaikki sykkivin sydämmin ja tarkasti kuunnellen. Suuresta, synkästä rakennuksesta kuului yön hiljaisuudessa surullisinta ääntä, mitä voi ajatella, – pelästyneen naisen sydäntäsärkevää, keskeytettyä valitusta.
«Se on mrs Bernstone,» sanoi Sholto. «Hän on ainoa nainen koko talossa. Odottakaa tässä. Tulen heti takaisin.»
Hän meni ovelle ja kolkutti omituisella tavallaan. Näimme, että suuri kasvuinen vaimoihminen avasi oven ja horjui ilosta nähdessään hänet.
«Ah, mr Thaddeus, olen niin iloinen, että tulitte, sir! Olen niin kovin iloinen että tulitte, mr Thaddeus!»
Kuulimme hänen yhä vakuuttavan iloansa, kunnes ovi sulettiin ja hänen äänensä muuttui ykstoikkoiseksi muminaksi.
Seuraajamme oli jättänyt lyhdyn meille. Holmes valaisi sillä ympärilleen, katsellen tarkasti rakennusta ja suuria multakasoja, jotka peittivät maata. Miss Morstan ja minä seisoimme vieretysten, ja hänen kätensä lepäsi omassani. Rakkaus on eriskummallinen kapine, sillä emmehän ennen tätä päivää olleet koskaan nähneet toisiamme, milloinkaan ei ollut sanaa, ei ystävällistä katsetta vaihdettu keskenämme, ja kuitenkin etsivät kätemme vaistomaisesti toisiansa tänä levottomuuden hetkenä. Olen sittemmin ihmetellyt sitä, mutta siinä silmänräpäyksessä tuntui se minusta ihan luonnolliselta, että kääntyisin hänen puoleensa, ja hän on usein sanonut että se oli erityinen vaisto, joka pakotti hänen etsimään turvaa ja lohdutusta minun luonani. Siten seisoimme siinä, käsitysten kuni kaksi lasta, ja rauha oli sydämmissämme, vaikka ympärillämme vallitsikin pimeys, synkkyys – –.
«Mikä ihmeellinen paikka!» huudahti hän katsellen ympärilleen.
«Näyttää siltä kuin kaikki Englannin myyrät olisivat asustaneet täällä. Olen nähnyt vähän yhdellaista erään kukkulan rinteellä Ballaratin seuduilla, missä on etsitty uusia kultasuonia.»
«Syy on täälläkin sama,» sanoi Holmes. «Tässä on aarteenkaivajain jälkiä. Teidän tulee muistaa että ovat etsineet sitä kuusi vuotta. Eipä ihmettä että puutarha näyttää sorahaudalta.»
Samassa avattiin ovi ja Thaddeus Sholto tuli syösten huoneesta eteenpäin ojennetuin käsin ja kauhun ilmaus silmissä.
«Nyt ovat asiat hullusti! Voi Bartholomeusta!» huusi hän. «Olen niin peloissani! Hermoni eivät tätä kestä!»
Hän olikin itkemäisillään pelästyksestä ja liikkuvissa, terävissä kasvoissa, jotka pistäytyivät esiin astrakaanikauluksesta, näkyi pelästyneen lapsen avuton, rukoileva ilmaus.
«Menkäämme sisään,» sanoi Holmes lyhyesti, varmuudella.
«Ah niin, tehkää se!» sanoi Sholto. «Minä en todellakaan kykene nyt antamaan mitään käskyjä.»
Seurasimme häntä kaikin emännöitsijän huoneesen, joka oli käytävästä vasemmalle. Vanha nainen käveli surullisena edestakaisin huoneessa levottomasti käsiänsä väännellen, mutta nähtyään miss Morstanin, näkyi hän rauhoittuvan.
«Jumala siunatkoon lempeitä, suloisia kasvojanne!» huudahti hän nyyhkyttäen. «Tekee hyvää nähdä teitä. Voi, minä olen tänään saanut paljon kärsiä!»
Miss Morsian taputti hänen laihoja, karkeita käsiään, ja mutisi muutaman ystävällisen, naisellisesti lohduttavan sanan, jotka saattoivat toisen kalmankalpeat posket punehtumaan.
«Herra on sulkeutunut huoneesensa eikä vastaa,» selitti hän. «Koko päivän olen varronnut kuulevani jotakin sieltä, sillä usein hän on mielellään yksin, mutta noin tuntia sitte rupesin aavistamaan, ett’eivät asiat ole niinkuin pitäisi ja sentähden menin ylös ja kurkistin avainreiästä. Teidän täytyy mennä sinne, mr Thaddeus, teidän täytyy itse mennä katsomaan. Olen nähnyt mr Bartholomeus Sholton surussa ja ilossa kymmenen pitkän vuoden kuluessa, mutta milloinkaan en ole nähnyt hänen kasvoissaan sellaista ilmausta kuin nyt.»
Sherlock Holmes otti lyhdyn ja meni edellä, kun Thaddeus Sholto oli niin pelästyksissään että hampaat suussa kalisivat. Minä tuin häntä uumilta mennessämme ylös rappusia, sillä polvensa horjuivat, jotta tuskin pystyssä pysyi. Kaksi kertaa otti Holmes esiin suurennuslasinsa ja tutki huolellisesti muutamia epäselviä jälkiä, jotka minusta näyttivät ainoastaan pieniltä tomupilkuilta kookospalmuniinistä valmistetussa matossa, joka peitti portaita. Hän kulki hitaasti askel askeleelta valaisten eteensä lyhdyllä ja katsellen tuimasti oikealle ja vasemmalle. Miss Morstan oli jäänyt pelästyneen emännöitsijän luo.
Kolmas porras päättyi suoraan, jotenkin pitkään käytävään, jota oikealla puolella koristi komea intialainen seinäkoristus ja vasemmalla puolella oli se varustettuna kolmella ovella. Holmes meni eteenpäin yhtä hitaasti ja me seurasimme häntä kantapäillä varjojemme levitessä yhä pitempinä ja mustempina takanamme käytävässä. Kolmatta ovea etseimme. Holmes koputti saamatta mitään vastausta ja koetti sitte vääntää lukosta ja töytästä oven auki. Mutta se oli sisäpuolelta lukittu leveällä, vahvalla salvalla, jonka näimme valaistuamme avainreikää lyhdyllä. Reikä ei kuitenkaan ollut ihan tukittu. Sherlock Holmes kumartui alas, mutta nousi pystyyn heti, syvästi hengittäen.
«Tässä on jotakin selittämätöntä, Watson,» sanoi lian niin liikutettuna, jommoisena en koskaan ollut nähnyt häntä. «Miten selitätte tämän?»
Kumarruin katsomaan avaimenreijästä ja kauhistuin. Kuunpaiste virtasi huoneesen, valaisten sen epämääräisellä, väräjävällä valolla. Huoneesta tuijotti minua vastaan naama, joka näytti suorastaan riippuvan ilmassa, sillä kaikki muu alapuolella oli varjossa ja tämä naama oli ystävämme Thaddeuksen. Hänellä oli sama korkea, paljas päälaki, sama karkea punainen hiuskiehkura, sama vaalea iho. Mutta kasvot olivat kangistuneet kauheaan hymyilyyn, luonnottomaan, jännitettyyn virnistykseen, joka tässä hiljaisessa, kuun valaisemassa huoneessa teki hirveän vaikutuksen. Ja tämä naama oli niin pienen ystävämme naaman näköinen, että katsoin ympärilleni tullakseni vakuutetuksi että hän todellakin oli seurassamme. Sitte muistin hänen maininneen, että hän ja veljensä olivat kaksoisia.
«Tämä on kauheata, tämä!» sanoin Holmes’ille. «Mitä on tehtävä?»
«Meidän täytyy särkeä ovi,» vastasi hän ja heittäytyi kaikin voimin sitä vastaan.
Ovi rytisi, ja ratisi mutta ei auennut Yhdistetyin voimin ryntäsimme sitä vastaan vielä kerran; se lensi äkkiä auki, ja me olimme Bartolomeus Sholton huoneessa.”
Se näytti olevan varustettuna jonkunlaiseksi kemialliseksi laboratoorioksi. Kaksinkertainen rivi pulloja lasikorkeilla oli sijoitettu seinälle vastapäätä ovea, ja pöytä oli täynnä Bunsenin pattereita, koeputkia ja tislaus astioita. Nurkissa oli pajuisissa vasuissa astioita, sisältäen erilaisia happoja. Yksi niistä näkyi vuotavan tahi oli se rikottu, sillä sieltä juoksi tummaa nestettä levittäen ilmaan omituista väkevää, tervansekaista hajua. Tikapuut olivat nojautuneena seinää vasten keskellä saviruukkia ja puuainetta, ja yläpuolella sitä oli katossa aukko niin suuri että yksi ihminen mahtui siitä sisään. Tikapuitten juurella oli pitkä köyden pala huolimattomasti viskattuna.
Nojatuolissa pöydän ääressä istui talon haltija, kokoonkyyristyneenä, pää painuneena vasenta olkapäätä vasten ja kasvoissa tuo kauhistava, selittämätön hymyily. Hän oli kauhea ja kylmä ja oli luultavasti ollut kuolleena useampia tuntia. Minusta tuntui ettei ainoastaan hänen naamansa, vaan myöskin kaikki jäsenet olivat väännetyt ja vääristetyt mitä kauheimmalla tavalla. Pöydällä hänen vieressään, oli kummallinen kapine – tiivis ruskea keppi varustettuna kiviponnella kuni vasarassa ja kääritty korkealla nuoralla. Vieressä oli rikkirevitty paperilippu, johon oli töhritty jotakin. Holmes katsoi sitä ja ojensi sen sitte minulle.
«Katsokaa,» sanoi hän ja kohotti merkitsevästi silmäkulmiaan.
Lyhdyn valossa luin kauhistuen; «Neljän merkit.»
«Hyvänen aika! Mitä kaikki tämä merkitsee?»
«Se merkitsee murhaa,» vastasi hän nojautuen kuolleen puoleen. «Ah, sitä odotinkin! Katsokaa!»
Hän osotti erästä pitkää, mustaa piikkiä, joka istui kiinni ihossa korvan yläpuolella.
«Se näyttää okaalta,» sanoin.
«Oas se onkin. Ottakaa se pois, mutta varokaa, sillä se on myrkytetty.»
Tartuin siihen varovaisesti peukalolla ja etusormella. Helposti se siitä erkani, että tuskin näkyi merkkiä siitä ihossa. Pieni veripilkku ainoasti osotti, missä se oli ollut kiinni.
«Kaikki tämä on selittämätön arvoitus minulle,» sanoin. «Kaikki ihan pimenee sen sijasta, että selkenisi.»
«Päinvastoin,» vastasi hän. «Se selkenee joka silmänräpäys. Minulta puuttuu ainoastaan pari rengasta saadakseni yhtenäisen kertomuksen tapauksesta.»
Tultuamme huoneesen olimme kokonaan unohtaneet seuraajamme. Hän seisoi yhä ovessa, todellisen kauhun kuvana, väännellen käsiänsä ja valittaen itsekseen. Mutta yht’äkkiä puhkesi hän suureen valittavaan kirkunaan.
«Aarre on poissa!» sanoi hän. «Aarteen ovat varastaneet häneltä! Tuossa on aukko, mistä kuletimme sen alas. Minä autoin häntä. Minä olin viimeinen joka puhelin hänen kanssaan! Jätin hänen tänne eilen illalla, ja kuulin hänen sulkevan oven, mennessäni alas portaita.»
«Mihin aikaan se tapahtui?»
«Kello oli kymmenen. Ja nyt hän on kuollut, ja poliisin täytyy kutsua, ja minua tullaan epäilemään osallisuudesta. Voi, voi, siitä olen varma. Mutta, tehän ette usko sitä, herrani? Ettehän luule että minä olen murhaaja? Onko luultavaa, että olisin tuonut teidät tänne, jos se olisi ollut minä? Voi, Herra Jumala! Herra Jumala! Tiedän, että tulen hulluksi!»
Hän viskoili käsillään ja polki jaloillaan puistuttavassa epätoivon kohtauksessa.
«Teillä ei ole syytä pelkoon, mr Sholto,» sanoi Holmes ystävällisesti, laskiessaan kätensä hänen olkapäälleen. «Seuratkaa neuvoani ja ilmoittakaa poliisille asiasta. Tarjoutukaa antamaan kaikkea mahdollista apuanne heille. Odotamme täällä takaisin tuloanne.»
Pikku mies totteli puoleksi tukahutetulla muodolla, ja kuulimme hänen hiipivän alas portaita.