Neljän merkit: Kuudes luku
| Viides luku | Kuudes luku. Sherlock Holmes mielityössään. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Seitsemäs luku |
«Nyt, Watson,» sanoi Holmes, hieroen käsiään «on meillä puoli tiimaa itseksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme. Kuten sanoin, on asia miltei täysin selvä minulle, mutta emme saa erehtyä olemalla liian varmoja. Niin yksinkertaiselta kuin kaikki tuntuukin nyt voi siinä olla jotakin syvempää pohjalla.»
«Yksinkertaiseltako!»
«Niin niin,» sanoi hän sairashuoneen professorin muodolla, joka selittää sairauden kohtausta oppilailleen. «Istukaa tuohon nurkkaan, jott’eivät askeleittenne jäljet sekaannuta asiaa. Ja nyt itse asiaan! Ensiksikin, miten tulivat nuo ihmiset sisään ja mistä menivät ulos? Ovea ei ole avattu sitte eilen illan. Miten on ikkunan laita?»
Hän meni lyhtyineen sinne koko asian puhuen ääneensä huomioistansa, vaikka ne enemmin olivat tarkoitetut hänelle itselle kuin minulle. «Ikkuna on sulettu sisäpuolelta, ha’at ovat kiinni, kehykset lujat, eikä saranoita sivuilla. Avatkaamme se. Ei räystäskourua läheisyydessä, katto ei saavutettavissa. Ja kuitenkin on henkilö kiivennyt ikkunasta sisään. Eilen illalla satoi vähäsen. Tässä on multaisen jalan jälki ikkunalla. Ja tässä on pyöreä likapilkku ja tässä vielä yksi lattialla ja kolmas pöydän vieressä. Katsokaa tänne, Watson! Näitä voi kutsua oivallisiksi todistuksiksi!»
Katsoin pyöreitä, selviä savipilkkuja.
«Ne eivät ole jalan jälkiä,» sanoin.
«Ei, ne ovat suuremmasta arvosta. Ne ovat puujalan jälkiä. Näette tässä saappaan merkin, raskaan saappaan, varustettuna leveällä raudoitetulla korolla, ja sen vieressä on jälki puujalasta.»
«Siis mies puujalalla.»
«Aivan niin. Mutta tällä on ollut joku muu – erittäin taitava ja toimelias apulainen. Voisitteko te kiivetä ylös pitkin tätä muuria, tohtori?»
Katsahdin ulos avoimesta ikkunasta. Kuu paistoi vielä kirkkaasti siihen osaan rakennusta. Olimme runsaasti kuusikymmentä jalkaa maasta, ja vaikka kuinka koetin katsoa, en voinut huomata mitään jalansijaa, en edes pienintäkään rakoa muurissa.
«Se on aivan mahdotonta,» vastasin.
«Niin, ilman apua. Mutta otaksukaa että teillä on hyvä ystävä täällä ylhäällä, joka laskisi alas tuon oivallisen, vahvan köyden, jonka näen tuolla nurkassa ja kiinnittäisi toisen pään tuohon suureen koukkuun muurissa. Silloin luulen että te, jos olette voimakas ja notkea mies, voisitte kiipiä ylös puujalkoineenkin. Te poistuisitte tietysti samalla tavalla kuin olette tullutkin, ja apulaisenne kokoaisi nuoran ylös, irroittaisi sen koukusta, sulkisi ikkunan, kiinnittäisi ha’at sisäpuolelta ja menisi pois samoin kuin tulikin. Vähempiarvoisena kohtana voin mainita,» jatkoi hän pidellen köyttä, «että puujalka ystävämme, vaikkakin hyvä kiipijä, ei ollut merimies ammatiltaan. Hänen kätensä eivät likimainkaan olleet tarpeeksi kestävät. Suurennuslasini osottaa minulle useampia verimerkkiä, varsinkin köyden päässä, josta päätän, että hän liukui alas semmoista vauhtia että nahka käsistä irtaantui.»
«Kaikki luo on hyvä,» sanoin, «mutta asia käy kuitenkin yhä selittämättömämmäksi. Ken on tuo salaperäinen liittolainen? Miten hän pääsi huoneesen?»
«Niin, liittolainen, niin,» toisti Holmes miettivänä. «Hän vaatii todellakin mielenkiintoa. Hän kohottaa kaiken jokapäiväisyyden yläpuolelle. Luulen että tämä liittolainen tulee raivaamaan uuden alan tämän maan rikosasiakirjoissa – vaikka samallaisia tapauksia on ollut Intiassa ja jos en erehdy, myöskin Senegambiassa.»
«Miten pääsi hän sisään sitte?» toistin minä. «Ovi on sulettu, ikkuna samoin. Ehkä savupiipusta?»
«Tulisija on aivan liian ahdas,» vastasi hän. Olen jo miettinyt sitä mahdollisuutta.»
«Mutta miten sitte?» kysyin taas.
«Ette tahdo sovelluttaa sääntöjäni,» sanoi hän päätään pudistaen. «Usein olen sanonut, että kun olette karkoittaneet mahdottoman, täytyy sen, mikä jää jälelle vaikkakin uskomattomana, olla oikea? Tiedämme, ett’ei hän tullut oven, ikkunan eikä savutorven kautta. Tiedämme myöskin ett’ei hän voinut olla kätkeytynyt huoneesen, koska täällä ei löydy mahdollista piilopaikkaa. Mistä hän sitte tuli? Mistä hän sitte tuli?»
«Hän tuli aukosta katossa,» huusin minä.
«Luonnollisesti. Sen hänen täytyi tehdä. Jos olette hyvä ja valaisette lyhdyllä, niin ulotamme tutkimuksemme huoneesen yläpuolella – tuohon salaiseen huoneeseen, missä aarre löydettiin.»
Hän kiipesi tikapuille ja tarttuen kummallakin kädellä kattohirteen, heittäytyi hän vinttikomeroon. Sitte laskeutui hän alas suulleen, ja otti vastaan lyhdyn, joten minä voin seurata häntä.
Huone, jossa olimme, oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Lattian muodostivat katto-orret, joiden välillä oli ohut kerros kipsiä, niin että täytyi hypätä parrelta parrelle, kun käveli. Lattia oli luisu molemmin puolin ja oli luultavasti sisempi muodostus talon oikeasta katosta. Siellä ei ollut merkkiäkään huonekaluista ja lattiata peitti paksu kerros vuosikausina kokoutunutta tomua.
«Tässä se on,» sanoi Holmes pidellen kädellään luisua seinää. «Tässä on ovi, joka johtaa katolle. Minä voin avata sen ja tässä on itse katto, joka muodostaa tylsän kulman. Se siis on se tie, josta numero Yksi tuli sisään. Katsokaamme, jos löydämme muita jälkiä hänen persoonallisuudestaan.»
Hän valaisi lattiaa, ja sitä tehdessään näin toisen kerran samana yönä hämmästyksen ilmeen hänen kasvoillaan. Kylmä väristys valtasi minut, seuratessani hänen katsettaan. Lattia oli täynnä paljaan jalan jälkiä – selviä, tarkkaan paineluita jälkiä, mutta puolta pienempiä kuin tavallisen miehen.
«Holmes,» kuiskasin, «lapsi on tehnyt tämän hirvittävän teon.»
Silmänräpäyksessä oli hän taas herra ylitsensä.
«Minä hämmennyin hetkiseksi,» sanoi hän, «mutta asia on ihan luonnollinen. Muistini petti minut, muuten olisin voinut sanoa sen jo edeltäpäin. Täällä emme enää saa mitään tietää. Menkäämme alas.»
«Mikä on teoriianne näitten jälkien suhteen?» kysyin innokkaasti tultuamme alakertaan.
«Hyvä Watson, koettakaa itse tehdä päätöksiä,» sanoi Holmes kärsimättömänä. Tunnette menetystapani. Seuratkaa sitä ja tulee olemaan hyvin opettavaista verrata tuloksia.»
«Minä en voi ajatella mitään, mikä voisi täydentää ja yhdistää nämät kummalliset seikat.» vastasin.
«Se on teille heti oleva ihan selvänä,» vastasi Holmes. «En luule täällä löytyvän mitään muuta tärkeätä, mutta minä katson.»
Hän otti esiin suurennuslasinsa ja mittanauhan ja ryömi nopeasti lattialla polvillaan, mitaten, verraten, tutkien, pitkä nenänsä ainoastaan pari tuumaa lattiasta ja pyöreät, syvät silmänsä kimeltäen kuni linnun. Niin nopeat, hiljaiset ja hiipivät olivat hänen liikkeensä, niin harjoitetun verikoiran liikkeitten kaltaiset, joka haistaa jäljen, ett’en voinut olla ajattelematta, mikä hirmuinen pahantekijä hänestä olisi tullut, jos hän olisi suunnannut älynsä ja tarkkanäköisyytensä lakia vastaan sen sijaan että hän nyt käytti niitä sen puolustukseen. Nuuskien ympäri huonetta mutisi hän koko ajan itsekseen, ja vihdoin huudahti hän ääneensä ihastuksesta.
«Meitä seuraa todellakin onni,» sanoi hän. «Nyt ei meillä enää ole paljon vaivaa. Numero Yhdelle on tapahtunut se onnettomuus, että hän on astunut kreosootiin. Näette jäljen hänen pienestä jalastaan tämän pahaltahaisevan nesteen vieressä. Astia on särkynyt, kuten näette ja sisältö on vuotanut ulos.»
«Entä sitte?» kyselin.
«Olemme hänen jälillään, siinä kaikki,» vastasi hän. «Tunnen koiran, joka seuraisi näitä jälkiä vaikka maailman loppuun asti. Jos parikoirat voivat seurata maata pitkin laahatun sillin jälkiä kokonaisen kreivikunnan, kuinka kauas sitte erityisesti harjoitettu koira voi seurata niin väkevää hajua kuin tämä? Se kuuluu kolmiluvun-laskuesimerkiltä. Vastaus tulisi olemaan... Mutta hiljaa! Tuossa ovat lain valtuutetut edustajat.»
Raskaita askeleita ja äänekästä melua kuului alhaalta ja eteisen ovi paiskattiin kiinni kovalla jyräyksellä.
«Ennenkuin tulevat,» sanoi Holmes, «niin laskekaa kätenne tämän onnettoman käsivarrelle ja koetelkaa hänen sääriänsä. Mitä tunnette?»
«Jäntereet ovat kiven kovat.» vastasin minä.
«Niin. Ne ovat erityisesti jäykkiä. Jos yhdistätte sen tuohon kauheaan kasvojen ilmaukseen, tuohon Hippokraatilliseen hymyilyyn tahi «risus sardonicus’een, joksi vanhat kirjailijat sitä kutsuivat, mihin päätökseen siitä tulette?»
«Että kuolema on seurannut jostakin väkevästä kasvimyrkystä,» vastasin, «jostakin strykniininkaltaisesta aineesta, joka on vaikuttanut jäykän vetotaudin.»
«Se ajatus heti lensi päähäni, nähdessäni kasvojen vääristetyt jänteet. Tullessamme huoneesen, katselin heti asetta, jolla myrkky oli tungettu elimistöön. Kuten näitte, löysin piikin, joka oli keveästi pistetty tahi ammuttu ihoon. Huomatkaa, että sen osan johon piikki sattui, täytyi olla käännetty aukkoon päin katossa, jos mies istui pystyssä tuolilla. Tutkikaa nyt tätä piikkiä.»
Otin sen varovaisesti käteeni ja pidin sitä lyhdyn valossa. Se oli pitkä, terävä ja musta, huippu peitetty jollakin kiiltävällä, kovettuneella aineella. Tylppä pää oli veitsellä vuoltu ja silitetty.
«Onko se englantilainen oas?» kysyi Holmes.
«Ei, sellainen se ei ole.»
«Kaikista näistä seikoista pitäisi teidän tulla oikeihin johtopäätöksiin. Mutta tuolla tulee vakituinen voima – siis saavat apujoukot väistyä.»
Puhuessaan olivat askeleet yhä lähestyneet, koputtivat oven ulkopuolella ja suun, paksu, muhkea herra harmaissa vaatteissa tuli raskailla askelilla huoneesen. Hän oli punainen, verevä ja hyvin pienet, vilkkuvat silmät tirkistivät paksuista pöhistyneistä pusseista, jotka niitä ympäröivät. Häntä seurasi kantapäillä virkapukuinen pölisi konstaapeli ja yhä vielä vapiseva Thaddeus Sholto.
«Jaa, tämäpä oli kaunis historia,» huusi hän karkealla, käheällä äänellä. «Kauniita historioita! Mutta mitä ovat kaikki nämät? Talo näyttää olevan ihmisiä täynnä kuin kaninitarha!»
«Luulen, että kyllä muistatte minut, mr Athelney Jones,» sanoi Holmes tyyneesti.
«Kyllä, kyllä,» vastasi hän läähättäen. «Sehän on mr Sherlock Holmes. Josko muistan teitä? Minä en milloinkaan unohda, kuinka saarnasitte meille kaikille syistä ja loppupäätöksistä tuossa jalokiviasiassa, joka tapahtui Bishopgatessa. Tosin te johditte meidät oikeille jälille, mutta kyllähän myönnätte, että se oli enemmän onnensattuma kuin johtamista.»
«Se oli tulos hyvin yksinkertaisesta, loogillisesta keskustelusta.»
«Oh, kylläpä! Ei pidä koskaan hävetä tunnustaa totuutta. Mutta mitä tämä kaikki on? Rumia historioita! Rumia historioita! Ihan vakavia tosiasioita – ei tilaa teoriioille ja muulle sellaiselle. Onneksi satuin olemaan Norwoodissa eräässä muussa asiassa. Olin vartijakonttoorissa kun sain sanan. Mistä syystä luulette miehen kuolleen?»
«Tuskin on se tapaus, jossa minä voisin käyttää teoriiaani,» vastasi Holmes kuivasti.
«Ei ei! Mutta ei voi kieltää että te joskus osaatte oksaan. Laupias Jumala! Ovihan oli sulettu, sen mukaan mitä minä voin ymmärtää. Jalokiviä kaivataan noin puolen miljoonan arvosta. Miten oli ikkunan laita?»
«Sulettuna, ha’at kiinni, mutta puitteessa näkyy jalanjälkiä.»
«Hyvä, hyvä, jos se oli ha’oilla sulettuna, niin eivät jäljet mitään vaikuta asiaan. Senhän sanoo selvä järkikin! Mies on voinut kuolla halvaukseen, mutta sitte nuo kaivatut jalokivet! Haa! Minulla on eräs teoriia. Väliin tulee ajatus mieleeni kuni salama – Menkää ulos hetkiseksi, konstaapeli, ja te myöskin Sholto, Ystävänne voi jäädä... Mitä sanotte tästä, Holmes? Sholto oli oman tunnustuksensa mukaan veljensä luona tulen illalla. Veli kuoli halvaukseen, jonka jälkeen Sholto lähti aarteineen. Hää?»
«Jonka jälkeen kuollut huoltapitäväisenä nousi ylös ja lukitsi oven sisäpuolelta?»
«Hm, tuossa on aukko. Katselkaamme asiaa terveen järjen valossa. Tuo Thaddeus Sholto oli veljensä luona, heidän välillään oli riita, – sen tiedämme. Veli on kuollut ja jalokivet ovat poissa. Sen myöskin tiedämme. Kukaan ei ole nähnyt veljeä sen hetken perästä kuin Thaddeus jätti hänet. Vuode on koskettamatta. Thaddeus on luonnollisesti erittäin liikutetussa mielentilassa. Ei hänen ulkomuotonsa myöskään – no niin, ole erittäin miellyttävä. Näette että alan kutoa verkkoani Thaddeuksen ympäri. Heti on hän kiedottu siihen.»
«Teillä ei vielä ole tietoa kaikista seikoista,» sanoi Holmes. «Tämä piikki, jonka syyllä luulen myrkytetyksi, oli ruumiin korvan takana, – voitte vielä nähdä jäljen siitä. Tämä paperi, kirjoituksella, jonka näette siinä, oli pöydällä ja sen vieressä tämä kummallinen kivipääinen kalu. Miten kaikki tämä sopii teoriiaanne?»
«Vahvistaa sitä kaikin puolin,» sanoi paksu oikeudenpalvelija juhlallisesti. «Talo on täynnä intialaisia eriskummallisuuksia. Thaddeus otti tämän mukaansa ja jos tämä piikki on myrkytetty, niin on Thaddeus yhtä hyvin kuin joku muu, voinut käyttää sitä murhaan. Paperi taas on jotakin koirankuria – luultavasti tarkoitettu sekottamaan asiaa. Ainoa kysymys on: Miten pääsi hän pois? Ah, todellakin; tässähän on aukko katossa.»
Suurella notkeudella, katsoen hänen ruumiisensa, juoksi hän ylös portaita, tunkeutui komeroon, ja heti jälkeenpäin kuulimme hänen voitonriemulla ilmoittavan että hän oli löytänyt luukun.
«Hän voi saada selkoa yhdestä ja toisesta,» huomautti Holmes kohottaen olkapäitään; «hänellä on satunnaiset terveen järven puuskansa. «Il u’y a pan de sots si incommodes que ceux qui ont de l’esprit!»
«Näette itse,» sanoi Athelney Jones, taas näyttäytyen tikapuilla. «Tosiseikat ovat parempia kuin teoriiat. Minun mielipiteeni asiassa on saanut todistuksia. Tuolla on luukku, joka johtaa katolle, ja joka on puoliksi auki.»
«Minä sen avasin.»
«Oh, todellakin! Te olitte siis huomanneet sen?» Hän näytti vähän hämmästyneeltä. «No, olkoonpa kuka hyvänsä huomannut sen, niin osottaa se, mistä vekkulimme pääsi pakoon. Konstaapeli!»
«Herrani!» – vastattiin käytävästä.
«Käskekää mr Sholton astua sisään! – Mr Sholto, minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että mitä sanottekin, käytetään se teitä vastaan. Minä vangitsen teidät kuningattaren nimessä syystä että olette osallisena veljenne kuolemassa.»
«Niin, katsokaa! Sanoinhan sen!» huudahti pikku miesparka viittoen käsillään ja tuijottaen yhestä toiseen.
«Älkää olko levoton, mr Sholto,» sanoi Holmes. «Luulen, että voin puhdistaa teidät syytöksistä.»
«Älkää luvutko liian paljon, herra, elkää luvatko liiaksi,» sanoi oikeudenpalvelija. «Se tulee ehkä vaikeammaksi kuin luulettekaan.»
«Minä en ainoastaan puhdista häntä syytöksistä, mr Jones, vaan minä sanon teille toisen henkilön nimen ja luettelen hänen ulkonaiset tunnusmerkkinsä, toisen henkilöistä, jotka olivat täällä huoneessa eilen illalla. Hänen nimensä on Jonathan Small, sen mukaan mitä minulla on syytä otaksua. Hän ei ole koskaan saanut mitään oikeata kasvatusta, on pieni ja vikkelä, puuttuu oikeaa jalkaa, jonka sijassa hänellä on puujalka, kulunut sisäpuolelta. Hänen vasen saappaansa on leveäkärkinen, karkea anturainen ja korko raudoitettu. Hän on keski-ikäinen mies, hyvin auringon polttama ja on ollut maasta poissa. Nämät muutamat tiedot ovat ehkä teille hyödyksi kuin myös se tosiasia, että nahka hänen kättensä sisäpinnasta on rikkireväisty. Toinen henkilö...”
”Noo, toinen?” kysyi Athelney Jones pilkallisella äänellä, mutta, kuten näin, vähän hämmästyneenä toisen varmasta käytöksestä.
”On hyvin omituinen ihminen,” vastasi Holmes pyörähtäen ympäri korollaan. ”Toivon pian saavani esittää teidät tuolle kunnia-arvoisalle parille. – Sanoisin teille pari sanaa, Watson.”
Menimme käytävään.
”Tämä odottamaton tapaus,” sanoi hän, ”on saattanut meidät unohtamaan matkamme alkuperäisen tarkoituksen.”
”Olen juuri miettinyt sitä,” vastasin, ”että miss Morstan on tässä kauhistavassa paikassa.”
”Ei. Teidän täytyy seurata häntä kotiin. Hän asuu mrs Cecil Forresterin luona Ala Camberwellissä, – sinne ei ole pitkä täältä. Odotan teitä täällä, jos ajatte tämän kautta. Tahi ehkä olette liian väsynyt?”
”En suinkaan. En luule saavani lepoa, ennenkuin olen kuullut enemmän tästä harvinaisesta asiasta. Olen nähnyt lukemattomia elämän synkkiä puolia, mutta minä vakuutan teille, että tämän illan monet merkilliset tapahtumat ovat saattaneet koko hermostoni epäkuntoon. Mutta tahtoisin hyvin mielelläni lopettaa asian teidän seurassanne nyt, kun kerran olen mennyt niin pitkälle.”
”Läsnaolonne olisi minulle suureksi hyödyksi,” vastasi hän. ”Me selitämme asian itseksemme ja annamme tuon Jones-herran vapaasti iloita kaikista houreista, joita hänen päähänsä pöllähtää. Kun olette saattaneet miss Morstanin kotiin, pyytäisin teidän ajamaan Pinchin Lanelle, n:o 3, joen rannalla Lambethissa. Kolmannessa tulossa oikealla puolella asu eräs lintujen täyttäjä, – Sherman nimeltä. Ikkunassa näette kärpän, joka pitää kaninin poikaa suussaan. Herättäkää ukko Sherman, tervehtikää minulta ja sanokaa että minä tarviten Tobyn heti. Tuotte sitte Tobyn kanssanne tänne.”
”Koira, luultavasti?”
”Niin, kummallinen otus jotakin sekarotua, varustettuna ihmeteltävällä vainulla. Ennen käytän Tobya avukseni kuin koko Lontoon polisijoukkoa.”
”Minä lähden hakemaan sitä,” sanoin minä. ”Kello on nyt yksi. Olen täällä ennen kolmea, jos saan hyvän hevosen.”
”Ja minä,” sanoi Holmes, ”koetan sill’aikaa tutkia mrs Bernstonea ja intialaista palvelijaa, joka, kuten mr Thaddeus sanoi nukkuu seuraavassa vinttikamarissa. Sitte tutkin suuren Jones’in menetystapaa ja kuuntelen hänen ei aivan hienotunteisia pilapuheitaan. ”Wir sind gewohnt, dass die Menschen verhöhnen was sie nicht vestehen.” [[Johann Wolfgang von Goethe|Göthen sanat ovat aina voimakkaita ja sattuvia.”