Neljän merkit: Seitsemäs luku
| Kuudes luku | Seitsemäs luku. Kreosooti-tynnyri. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kahdeksas luku |
Polisi oli tullut sinne roskissa ja niissä saatoin miss Morstanin kotiin. Naisten ihailtavalla tavalla oli hän järkevästi kantanut huolet, niin kauan kuin löytyi joku, heikompi häntä itseä, lohdutettavana; ja minä tapasin hänet iloisena ja tyyneenä istumassa pelästyneen emännöitsijän luona. Mutta vaunuissa oli hän ensin pyörtymäisillään ja sitte purskahti hän kiivaaseen itkuun – niin syvästi oli yöllinen seikkailu vaikuttanut häneen. Hän on sittemmin sanonut minulle että olin kylmä ja vieras tällä matkalla. Hän ei voinut aavistaakaan, mikä taistelu riehui rinnassani, tahi miten suurella vaivalla ja tahdon ponnistuksella hallitsin itseäni. Hellimmät tunteeni, rakkauteni veti minua hänen puoleensa, samalla tapaa kuin käteni oli pakotettu tarttumaan hänen omaansa puutarhassa. Tunsin, ettei vuosikausien sovinnainen seurustelu olisi opettanut minua tuntemaan hänen lempeätä, lujamielistä luonnettaan, niin hyvin kuin tämä ainoa päivä harvinaisine kokemuksineen. Mutta kuitenkin löytyi kaksi asianhaaraa, jotka estivät hellät sanat huuliltani. Hän oli heikko ja avuton, pelästynyt ja hermostunut. Olisi ollut hänen tilansa väärinkäyttämistä, jos sellaisena hetkenä tyrkyttäisi häneen rakkautta. Ja pahin oli, että hän oli rikas. Jos Holmesin etsimisistä olisi joku tulos, olisi miss Morstan rikas. Olisiko oikeata, olisiko rehellistä, jos puolta palkkaa nauttiva rykmentin lääkäri käyttäisi hyväkseen onnen ohjaamaa tuttavuutta? Eiköhän hän pitäisi minua tavallisena halpana onnenetsijänä? En voinut kärsiä, että sellainen ajatus tulisi hänen mieleensä. Tuo kirottu Agra-aarre kohosi ylitsepääsemättömänä aitana välillämme.
Kello oli lähes kolme tullessamme mrs Cecil Forresterin asunnolle. Palvelijat olivat menneet levolle jo useampia tuntia sitte, mutta mrs Forrester oli niin innostuneena siitä harvinaisesta kirjeestä, jonka miss Morstan oli saanut että hän oli jäänyt odottamaan hänen takaisin tuloansa. Hän aukaisi itse portin; hän oli keski-ikäinen, miellyttävä nainen ja minua ilahutti nähdä, miten hellästi hänen käsivartensa kietoutui nuoren tytön uumille, ja kuulla hänen äidillistä ääntänsä tervehtiessään miss Morstania. Hän ei varmaankaan ollut mikään palkollinen, vaan arvossa pidetty ystävä. Hän esitteli minut ja mr Forrester pyysi minua käymään sisään ja kertomaan hänelle seikkailumme. Minä selitin kuitenkin, mikä tärkeä asia pakotti minut menemään ja lupasin juhlallisesti tulla kertomaan, miten asia edistyi. Lähtiessäni sieltä, loin salaa silmäyksen takaisin ja mielessäni on vielä tuo pieni ryhmä portaitten yläpäässä – nuo molemmat mielyttävät, toisiaan vastaan nojautuneet olennot, puoliksi avoin ovi, eteisessä kaasuvalo, joka virtasi maalatun ikkunalasin läpi, ilmapuntari ja kiiltävä käsipuu. Oli rauhoittavaa nähdä tämän yhtäkkisen vilauksen rauhallisesta englantilaisesta kodista keskellä kurjaa ja synkkää puuhaa, johon olimme antautuneet.
Ja kuta enemmän mietein, mitä oli tapahtunut, sitä hurjemmalta ja synkemmältä tuntui kaikki. Kerroin ajatuksissani tuon merkillisen ketjun yön tapahtumista, kulkiessani eteenpäin hiljaisia, kaasulla valaistuja katuja. Siinähän se alkuperäinen tehtävä olikin, – se ainakin oli jotenkin selvänä nyt. Kapteini Morstanin kuolema, vuosittain lähetetyt helmet, kirje – kaikki oli meille selvinnyt. Mutta ne olivat ainoastaan johtaneet meidät syvempään ja paljon surkeampaan arvoitukseen. Tuo intialainen aarre, tuo merkillinen asemakartta, joka oli löydetty Morstanin tavarain joukossa, tuo harvinainen kohtaus majori Sholton kuollessa, aarteen takaisin löytäminen, jota seurasi sen kuolema, joka oli sen löytänyt, nuo omituiset erityisseikat, joista rikos tunnettiin, jalanjäljet, kummalliset aseet, salaperäiset sanat paperilipussa, samat, jotka olivat kirjoitetut kapteini Morstanin asemapiirrokseen, – kaikki nuo muodostivat yhdessä omituisen sokkelon, jossa vähemmin harvinaisen lahjakas ihminen kuin huonetoverini olisi epäillyt ei koskaan löytävänsä johtolankaa.
Pinchin Lanella oli joukko surkeita kaksinkertaisia tiilikivirakennuksia Lambethin eteläosassa. Sain kolkuttaa ison aikaa n:o 3:lle, ennenkuin se teki mitään vaikutusta. Vihdoin pilkoitti valo ikkunaverhon takaa, ja kasvot näkyivät talon yläkerrasta.
«Menkää matkaanne, hävytön juopporatti,» lausui naama. «Jos pidätte tuollaista elämää, niin avaan koirakopit ja päästän irti kolme viidettä koiraa päällenne.»
«Jos vaan olisitte hyvä ja päästäisitte ulos yhden, olisin tyytyväinen,» sanoin.
«Menkää matkaanne!» huusi ääni. «Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, on minulla täällä pussissa kyykäärme ja minä lasken sen alas päähänne, jos ette mene matkaanne!»
«Mutta koiraa minä tarvitsenkin,» huusin minä.
«Ei maksa vaivaa seistä siinä lörpettelemässä,» huusi mr Sherman. «Pois alta vaan, – sillä kun sanon kolme, tulee kyykäärme niskaanne.»
«Mr Sherlock Holmes,» – aloin sanomaan, ja näillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus, sillä heti ikkunat suljettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä avattiin portti auki selko selälleen. Mr Sherman oli laiha, roikeloinen mies, alaspainuneilla olkapäillä ja siniset silmälasit nenällä.
«Sherlock Holmesin yltävä on aina tervetullut,» sanoi hän. «Astukaa sisään, sir! Varokaa metsäsikaa, – se puree. Kuules, sinä pahankurinen; aiotko sinä purra herraa!»
Tämän hän lausui kärpälle, joka pisti pienen, ilkeän, punasilmäisen päänsä koppinsa ristikosta. «Elkää siitä välittäkö, herrani, se on ainoastaan kyykäärme. Sillä ei ole torahampaita, ja sentähden annan sen olla vapaana, sillä se hävittää torakoita. Ette saa suuttua että olin vähän epäkohtelias teille ensin, mutta katupojat pitävät sellaista meteliä tässä ja tulevat vähä väliä tähän kadulla suorastaan herättämään minua. Mitä mr Sherlock Holmes tahtoo, sir?»
«Hän haluaisi lainata yhden koiristanne!»
«Ahaa, oliko se Toby?»
«Kyllä, Toby se oli.»
«Toby asuu n:rossa 7 tässä vasemmalla.»
Hän meni hitaasti eteenpäin kynttilöilleen tämän kummallisen eläinperheen läpitse, jonka hän oli koonnut ympärilleen. Epävarmassa liehuvassa valossa erotin hämärästi kiiltäviä silmiä, jotka tuijottivat vastaamme joka nurkasta ja sopesta. Katto-orretkin olivat täynnä lintuja, jotka häiriintyneinä puheestamme, laiskasti vaihtoivat jalkaa, jolla olivat levänneet.
Toby näytti olevan ruma, pitkäkarvainen elukka, typpeillä korvilla, puoleksi vainu puoleksi lintukoira, ruskea ja valkotäplikäs ja käynti oli kömpelö, vaappuva. Hetken epäiltyään otti hän sokeripalan, jonka vanha luonnontutkija antoi minulle, ja kun liitto siten oli vahvistettu, tuli hän mukanani roskiin eikä ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan minua. Kello löi kolme ollessani Pondicherry Lodgen ulkopuolella. Ent. nyrkkitaistelija Mc Murdo oli vangittu kanssarikoksellisena, ja sekä hän että mr Sholto oli viety polisivartijakonttooriin. Kaksi konstaapelia vartioivat kapeaa käytävää, mutta antoivat minun mennä sisään koirineni kun ilmoitin salapolisin nimen.
Holmes seisoi portaitten yläpäässä kädet taskuissa ja piippuansa polttaen.
«Kah, siinä hän on!» huudahti Holmes. «So juu, poikani! Athelney Jones on poissa. Täällä on oltu uskomattoman nopeita sittekun lähditte. Hän ei ole ainoastaan vanginnut ystäväämme Thaddeusta, vaan myöskin portinvartijan, emännöitsijän ja intialaisen palvelijan. Me olemme yksin talossa lukuunottamatta yhtä konstaapelia. Jättäkää koira tänne ja tulkaa mukaani. »
Kiinnitimme Tobyn pöydänjalkaan eteisessä ja menimme ylös portaita. Huone oli samassa kunnossa kuin olimme sen jättäneet paitsi että lakana oli levitetty kuolleen yli. Polisikonstaapeli istui väsyneen muotoisena nurkassa.
«Lainatkaa minulle lyhtynne, konstaapeli,» sanoi seuraajani. «Sitokaa nyt tuo paperilippu kaulaani, niin että se rippuu rinnalle. Kiitos! Nyt pitää minun riisua sukat ja kengät. Olkaa hyvä ottakaa ne mukaanne alas. Watson. Minä huvitteleiksen kiipimällä vähäsen. Ja kastakaa sitte nenäliinani kreosootiin. Hyvä on. Tulkaa nyt kanssani vinttikomeroon.»
Kiipesimme sinne aukosta. Holmes suuntasi lyhdynvalon vielä kerran jälkiin tomussa.
«Tahdon, että te erityisesti huomaatte näitä jälkiä,» sanoi hän. «Huomaatteko mitään merkillistä niissä?»
«Ne ovat lapsen tahi pienikasvuisen naisen.» vastasin minä.
«Ei; mutta, jos ei ota huomioon niiden suuruutta. Ettekö huomaa mitään muuta?»
«Ne näyttävät samallaiselta kuin muut jäljet.»
«Eivät ollenkaan. Katsokaa tähän! Tässä on oikean jalan jälki. Nyt astun minä paljaalla jalallani viereen. Mikä on enin silmiinpistävä erotus?»
«Teidän varpaanne ovat kaikki yhteenlitistetyt. Toisessa jäljessä taas ovat kaikki tarkkaan erotettuna.»
«Juuri niin. Siinäpä on pulma. Pankaa se mieleenne. Olkaa nyt hyvä ja menkää ikkunaluukulle ja haistakaa puuta. Minä jään tänne, koska minulla on nenäliina kädessäni.»
Minä tein niinkuin hän käski ja tunsin heti kovan tervanhajun.
«Tuohon hän asetti jalkansa, kun hän meni katolle. Jos te voitte ajaa hänen jälkiänsä, niin ajattelen, että Toby ilman mitään vaikeuksia tekee sen. Kiiruhtakaa nyt alas, irroittakaa koira ja tulkaa tänne alapuolelle, niin saatte nähdä tuon uuden vaaleanverisen naisen.»
Tullessani puutarhaan oli Sherlock Holmes jo katolla. Näin hänen suuren kiiltomadon kaltaisena kömpivän hitaasti pitkin katonharjaa. Sitte katosi hän näkyvistäni savupiipun taa, mutta hän tuli esiin sitte ja katosi taaskin vastaiselle puolelle. Kun olin kiertänyt talon, tapasin hänet istumassa eräässä kulmassa.
«Tekö siellä, Watson?» huusi hän.
«Niin, Holmes.»
«Tässä se paikka on. Mikä se musta esine on juuri tässä alaalla?»
«Vesitynnyri.»
«Kannellako varustettu?»
«Niin.»
«Eikö missään näy tikapuita?»
«Ei.»
«Kirottu mies! Tässähän suorastaan taittaa selkänsä. Mutta täytyyhän minun päästä alas, koska hän on voinut kiipiä ylös. Nurkkakouru tuntuu vankalta. Nyt annan luistaa kaikissa tapauksissa!»
Kuului jalkojen rapinaa ja lyhty alkoi hiljalleen laskeutua alas. Keveästi hyppäsi hän ensin tynnyrille ja siitä maahan.
«Olipa helppoa seurata häntä,» sanoi Holmes vetäen jalkaansa sukat ja kengät. «Tiilikivet olivat irroittuneet pitkin matkaa, ja kiireissään oli hän pudottanut tämän.»
Esine, jonka hän näytti minulle, oli pieni tasku eli pussi palmikoiduista erivärisistä ruohoista ja sen reunaan oli neulottu koreita helmiä.
Muodoltaan ja suuruudeltaan oli se paperossikotelon kaltainen. Se sisälsi puolen tusinaa tummasta puusta tehtyjä piikkejä, toisesta päästä teroitetut ja toisesta pyöristetyt, samallaisia kuin se, joka oli sattunut Bartholomeus Sholtoon.
«Ne ovat pirullisia kapineita,» sanoi hän. «Varokaa ett’ette pistä itseänne niillä. Olen iloinen että olen löytänyt ne, sillä luultavasti ei hänellä ole useampia, eikä teidän enempää kuin minunkaan tarvitse pelätä minä päivänä hyvänsä tulla sellaisella myrkytetyksi. Minä puolestani vastustan ennemmin mitä rihlapyssyä hyvänsä. Oletteko halukas tulemaan pienelle kuudenpeninkulman-kävelylle, Watson?»
«Kernaasti.»
«Sietääkö jalkanne sitä?»
«Kyllä!»
«Tule tänne, poikani! Vanha kelpo Toby! Haista, Toby!» Ja hän asetti kreosootiin kastetun nenäliinan koiran kuonon alle; se seisoi siinä hajasäärin ja koomillisella, tärkeällä muodolla, tuntijan tavoin, joka hengittää sisäänsä harvinaisen viinin tuoksua. Holmes heitti pois nenäliinan, kiinnitti lujan nuoran koiran kaulanauhaan ja vei sen vesitynnyrin luo. Toby rupesi heti haukkumaan, jonka jälkeen hän kuono maassa ja häntä ilmassa lähti juoksemaan jälkiä seuraten sellaisella vauhdilla, joka pani meidät juoksemaan minkä jaksoimme.
Itä oli vähitellen ruvennut valkenemaan, ja voimme nyt erottaa kaukaisempiakin esineitä kylmässä, harmaassa puolihämyssä. Tuo ääretön, nelikulmainen rakennus mustine, tyhjine ikkunoineen, ja korkeine, paljaine muureineen kohosi synkkänä ja autiona takanamme. Tiemme kulki suoraan poikki puutarhan ja lehdon, sinne tänne mättäitten ja kuoppien yli, joita siellä löytyikin runsaasti. Koko paikka hajaallaan olevine sorakasoineen ja huonosti hoidettuine pensasistutuksilleen näytti hävitetyltä, onnettomuutta ennustavalta, joka soveltuikin hyvin yhteen tuon kauhean murhenäytelmän kanssa, jota siellä esitettiin.
Tullessamme ulkomuurille, juoksi Toby kovasti vinkuen sitä pitkin, pysähtyen lopuksi erääseen kulmaan, jossa kasvoi tuuhea koivu. Siinä, missä molemmat muurit yhtyivät, oli muutamia tiilikiviä lohennut, ja siten muodostuneet kolot olivat kuluneet ja pyöristyneet alaosassaan, ikäänkuin niitä usein olisi käytetty portaina. Holmes kiipesi ylös ja ottaessaan koiran vastaan minulta päästi hän sen alas toiselle puolelle.
«Tässä näkyy jälki puujalkamiehen kädestä,» huomautti hän, kiivetessäni hänen viereensä. «Näette tuossa pienen veripilkun valkoisessa rappauksessa. Todellakin onni, ettei ole satanut sitte eilisen! Haju ei katoa maasta, vaikka kaksikymmentäkahdeksan tuntia onkin kulunut.»
Tunnustan, että epäilin kun ajattelin suurta liikettä, joka oli vallinnut tiellä Lontooseen väliajalla. Mutta pelkoni haihtui pian. Toby ei epäillyt ei myöskään poikennut syrjään kertaakaan, vaan meni tallusteli eteenpäin omituisella, vaappuvalla tavallaan. Luultavasti voitti kreosooti kaikki muut hajut, jotka kilpailivat sen kanssa.
«Elkää uskoko,» sanoi Holmes, «että minä edistyäkseni tässä asiassa riipun sellaisesta sattumasta, kuin että toinen noista veijareista on sattunut astumaan kreosootiin. Tiedän nyt tarpeeksi että olisin tilaisuudessa muillakin keinoilla saamaan heistä selkoa. Mutta tämä keino on mukavin ja koska se on sattumalta tullut käytettäväksemme, olisin vikapää rikokseen, jos laiminlöisin sen. Mutta se on kaikissa tapauksissa estänyt asian olemasta vähäinen ymmärryksellinen problemi, joksi se kerran uhkasi tulla. Olisi siinä ollut kunniaa voitettavana, jos ei meillä olisi ollut tätä selvää johtonuoraa.»
«Kuten asiat ovat, tulee teille siitä kunniaa kaikissa tapauksissa enemmän kuin tarpeeksi,» sanoin minä. «Minä vakuutan teille, Holmes, ett’en muuta voi tehdä kuin suuresti hämmästyä taitoanne tehdä älykkäitä johtopäätöksiä, jotka tässä vaikuttavat vielä enemmän kuin edellisellä kerralla Jeffersonin murha-asiassa. Tämä näyttää minusta vielä enemmän selittämättömältä. Miten voitte esimerkiksi sellaisella varmuudella kuvata puujalka-miestä?»
«Oh, ystäväni, se oli mahdottoman yksinkertaista. Minä en ole halukas teeskentelemään. Kaikki on selvää ja ymmärrettävää. Kaksi upseeria, jotka komentavat pahantekijäjoukkoa, kuulevat tärkeän salaisuuden, mikä koskee kätkettyä aarretta. Englantilainen Jonathan Small piirtää heille asemakartan. Muistanette, että näimme tuon nimen kapteini Morstanin kartassa. Hän oli allekirjoittanut sen omasta ja tovereinsa puolesta – «neljän merkiksi» kutsui hän sitä. Tämän kartan avulla etsivät upseerit – tahi yksi heistä – aarteen ja ottavat sen mukaansa Englantiin ja jättävät, otaksuttavasti täyttämättä ehdot, joilla sen saivat. Noo, mutta miks’ei Jonathan Small itse ottanut aarretta? Vastaus on selvänä. Kartta on päivätty siihen aikaan, jolloin Morsian oli läheisessä suhteessa karkoitettujen pahantekijäin kanssa. Jonathan Small ei voinut anastaa aarretta, siksi että hän ja hänen toverinsa itse olivat karkoitetut eivätkä voineet lähteä maanpakolaisuudestaan.»
«Mutta se on vaan arvelua,» minä sanoin.
«Se on enemmän kuin arvelua, – se on ainoa arvelu, joka selittää tapahtuvat tosiasiat. Katsokaamme kuinka se sopii seuraavaan. Majoori Sholto elää rauhassa ja onnellisena aarteen omistamisesta muutaman vuoden. Sitte saa hän Intiasta kirjeen, joka pelästyttää häntä yht’äkkiä. Mitähän se sisälsi.»
«Tiedän, että miehet, joille hän oli tehnyt vääryyttä, olivat vapautetut.»
«Tahi paenneet. Se on enemmän luultavaa, sillä olisi hänen pitänyt tietää, kuinka pitkäksi aikaa he olivat maanpakolaisuuteen ajetut. Siitä hän ei olisi niin äkkiarvaamatta hämmästynyt. Mitä tekee hän sitte? Hän koettaa varjella itseänsä joltakin, joka kulkee puujalalla – vaaleaverinen mies, huomatkaa, sillä hän pitää englantilaisen työmiehen sinä jopa ampuukin häntä pistoolilla. No nyt on kartassa ainoastaan yhden valkoisen miehen nimi, muut ovat hindulaisia tahi muhamettilaisia. Muuta valkeaa miestä ei siellä ole. Siksi voimme vahvasti sanoa, että puujalka-mies on Jonathan Small. Onko kertomukseni vaillinainen?»
«Ei, se on selvä ja tarkka.»
«No, asettukaamme nyt Jonathan Smallin asemaan. Katsokaamme asiaa hänen näkökannaltaan. Hän tulee Englantiin kahdenkertaisella tarkoituksella voittaa takaisin, minkä katsoo omaisuudekseen ja kostaakseen miehelle, joka on tehnyt hänelle vääryyttä. Hän otti selkoa, missä Sholto asui ja asettautui luultavasti yhteyteen jonkun talon asujamen kanssa. Tuossa on tuo pöydänkattaja Lal Rao, jota emme vielä ole nähneet. Mrs Bernstone ei juuri anna hänestä hyvää arvostelua. Small ei kuitenkaan voinut saada selvää, missä aarre oli kätkettynä, sillä siitä ei tiennyt kukaan muu, paitsi majoori itse ja eräs uskollinen palvelija, joka ei enää elänytkään. Yht’äkkiä kuulee Small, että majoori on kuolinvuoteellaan. Mieletönnä ajatellessaan, että salaisuus aarteesta katoaisi hänen kanssaan, raivaa hän itselleen tien kuolevan miehen ikkunalle ja ainoastaan hänen molempain poikainsa läsnäolo estää häntä pääsemästä sisälle. Mutta raivostuneessa vihassaan kuollutta kohtaan tunkee hän yöllä huoneesen, etsii kaikki paperit toivossa löytää jonkun muistiinpanon aarteesta ja jättää vihdoinkin muistoksi käynnistään tuon paperilipun lyhyellä kirjoituksella. Hän oli varmaankin jo edeltäpäin ajatellut, että jos hän tappaisi majoorin, kiinnittäisi hän jonkin merkin kuolleeseen osotteeksi siitä ettei se ollut mikään tavallinen murha, vaan neljän toverin kannalta katsoen jonkinlainen oikeutettu teko. Tuollaiset haaveelliset ja eriskummalliset päähänpistot ovat aivan tavallisia rikosasioissa ja ovat useimmiten arvokkaina todistuksina pahantekijästä. Oletteko seurannut mukana tähän asti?»
«Kyllä, kaikki on täysin selvää.»
«Noo, mitähän voi Jonathan Sinall tehdä? Hän voi ainoastaan jatkaa salaisuudessa tarkastamalla mitä tehtiin aarteen takaisin saamisessa. Mahdollisesti lähtee hän Englannista ja käy siellä ainoastaan lyhempien tahi pitempien väliaikojen perästä. Sitte löydetään vinttikomero ja hänelle ilmoitetaan heti siitä. Taaskin löydämme jälkiä jostakin liittolaisesta talossa. Jonathanin puujalkoineen on aivan mahdoton päästä Bartholomeus Sholton korkealla sijaitsevaan huoneeseen. Mutta hän ottaa mukaansa omituisen apulaisen, joka voittaa tämän vaikeuden, mutta joka sattuu astumaan paljaalla jalallaan kreosootiin, joka antaa aihetta Tobyn ilmestymiseen näyttämölle ja pakottaa erään tunnetun upseerin puolella palkalla, ja kipeällä jalalla liikkaamaan kuusi Englannin penikulmaa yösydännä.»
«Mutta se oli apulainen, joka teki rikoksen eikä Jonathan.»
«Aivan niin. Ja sen hän teki Jonathanin suureksi harmiksi päättäen siitä miten hän tömisteli ympäri huonetta tullessaan sisään. Hän ei vihannut Bartholomeus Sholtoa, vaan olisi suonut että hän yksinkertaisesti olisi sidottu ja pantu kapula suuhun. Mutta se ei nyt enää ollut autettavissa; hänen seuraajansa hurjat vietit olivat voittaneet ja myrkky oli tehnyt vaikutuksensa. Jonathan Small jätti siis ennen mainitun oikeuttamistodistuksen, laski kallisarvoisen arkun alas, ja seurasi itse jälestä. Täten oli kaikki tapahtunut, sen mukaan mitä minä voin nähdä. Mitä hänen ulkomuotoonsa tulee niin on hän luonnollisesti keski-ikäinen mies ja auringonpolttama, palveltuaan aikansa sellaisessa pätsissä kuin Andamansaaret ovat. Hänen ruumiinpituutensa voimme helposti päättää askelten pituuden mukaan ja sen tiedämme että hän oli partainen. Se juuri enin vaikutti Thaddeus Sholtoon, kun hän näki hänet ikkunan ulkopuolella. Niin, nyt luulen että kaikki on selvänä.»
«Entä apulainen?»
«Oh, siinä ei ole mitään erinomaisen salaperäistä. Mutta te tulette itse heti käsittämään kaikki. Miten herttaiselta aamuilma tuntuukaan! Katsokaa tuota pikku pilveä, joka liitelee eteenpäin ruusunkarvaisen höyhenen kaltaisena, joka on irroittunut jostakin jättiläis seurasta flamingosta. Tuolla pilkistää esiin auringon punainen kehä Lontoon sumupeitteen takaa. Se paistaa monelle ihmiselle, mutta panen vetoa, ett’ei se valaise ketään, joka on liikkeellä harvinaisemmassa asiassa kuin me. Miten vähäisiksi tunnemmekaan itsemme mitättömine toivomuksinemme ja pyrintöinemme luonnon suurten elementtien suhteen! Tunnetteko perinpohjin Jean Paulin?»
«No, jotensakin. Olen Carlylessä tutkinut häntä.»
«Sepä oli seurata puroa takaisin sisäjärveen. Hän tekee omituisen, mutta syvällisen huomautuksen, – että paras todistus ihmisen todellisesta suuruudesta on se, että hän huomaa oman mitättömyytensä. Se vaatii, kuten näette, vertaamis- ja oikeata arvostelukykyä, joka itsessään on todistus jaloudesta. Niin, Richterin kirjoissa on paljon syvämielistä. Onko teillä pistoolia mukananne?»
«Minulla on keppini.»
«Mahdollisesti tulemme tarvitsemaan sellaista, jos onnistumme löytämään heidät. Jonathanin jätän teidän huoastaanne, mutta jos toinen näyttää vastahakoiselta, ammun hänet kuoliaaksi paikalla.»
Hän otti esiin revolverinsa puhuessaan ja ladattuaan sen pisti hän sen takaisin oikeanpuoliseen taskuunsa.
Toby oli tähän asti johtanut meitä puoleksi maalaisia kaupunkiin vieviä teitä, joiden varsilla sijaitsi huviloita. Nyt tulimme kuitenkin jatkuvaan katuverkkoon, missä tehdas ja veistämöväkeä jo oli liikkeellä ja likaiset naiset aukasivat ikkunaluukut ja lakasivat rappusia. Kapakoissa oli liike juuri alkanut, ja ovissa kulki loppumaton jono työpukuisia työmiehiä, jotka pyyhkivät hihallaan partaansa nautittuaan aamunaukut. Vieraita koiria tuli juosten ja tuijottivat hämmästyneinä meihin, kulkiessamme ohi, mutta verraton Tobymme ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan kulki eteenpäin kuono maassa silloin tällöin ulvahtaen kiivaasti, joka todisti että jäljet yhä olivat tuoreina.
Olimme kulkeneet Streathamin, Brixtonin ja Camberwellin läpi ja olimme nyt Kennington Lanessa. Ne ihmiset, joita seurasimme, näyttivät valinneen kummallisen, kiemurtelevan tien, luultavasti siinä tarkoituksessa ett’eivät kiinnittäisi huomiota. He eivät milloinkaan olleet seuranneet pääkatuja, jos löytyi joku yhdensuuntainen syrjäkatu, jota voivat kulkea. Kennington Lanen päässä olivat he kääntäneet vasemmalle Bond Streetin ja Miles Streetin kautta. Missä viimemainittu katu yhtyy Knight Placelle, siinä Toby yht’äkkiä pysähtyi ja rupesi juoksemaan sinne tänne toinen korva ilmassa ja toinen riippuen alaspäin, todellisena neuvottomuuden ja epätietoisuuden kuvana. Sitte hän pyöri ympäri ja katsahti silloin tällöin meihin ikäänkuin vetoutuen meidän myötätuntoisuuteemme.
«Mikähän koiraa vaivaa?» mutisi Holmes. «He eivät ole mahtaneet lähteä roskissa tahi nousseet ilmapallossa?»
«Ehkä seisahtivat he tässä,» ehdottelin minä.
«Ei ole vaaraa. Se on vauhdissaan taas,» sanoi seuraajani kevennetyin mielin.
Hän olikin nyt täydessä menossa, sillä haistettuaan ympärinsä teki hän äkkiä päätöksensä ja lähti juoksemaan nopeammin kuin ennen. Kreosootihaju näytti tulleen voimakkaammaksi kuin ennen, sillä Tobyn ei tarvinnut laskea kuonoansa maahankaan, vaan pureskeli nuoraa ja koetti lähteä täyttä vauhtia. Huomasin vilauksesta Holmesin silmissä että hän luuli meidän lähestyvän matkamme päämäärää.
Kulkumme johti nyt pitkin Nine Elmsiä, kunnes tulimme Broderick Nielsonin suureen lautatarhaan, joka sijaitsi Valkoisen Kotkan-ravintolan takana. Täällä kääntyi koira hurjana innostuksesta syrjäportista kartanolle, jossa sahantyömiehet jo olivat täydessä työssä. Eteenpäin mentiin hurjassa vauhdissa sahajauhojen ja puulaatujen poikki sinne tänne lautatapulien lomitse, kunnes Toby viimein voitonriemusta ulvahtaen juoksi ylös suurelle tynnyrille, joka vielä oli rattailla, joilla se oli sinne kuljetettu. Kieli riippuen suusta ja silmät kiiltäen katsoi hän ylpeästi toisesta toiseen, odottaen hyväksymisen ja kiitollisuuden osotusta. Tynnyrin vanteet sekä rattaitten pyörät olivat tahratut jollakin tummalla nesteellä ja ilma ympärillä oli täynnä väkevää kreosootin hajua.
Sherlock Holmes ja ininä tuijotimme hämillämme toisiimme ja purskahdimme sitte yht’aikaa hillitsemättömään nauruun.