Neljän merkit: Kahdeksas luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Seitsemäs luku Kahdeksas luku.
Apulaisjoukkomme.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Yhdeksäs luku


«Mitä tämä tahtoo sanoa?» huudahdin minä. «Toby on turmellut arvonsa hairahtumattomuuteensa katsoen.»

«Hän on tehnyt ymmärryksensä mukaan,» sanoi Holmes, nostaen koiran rattailta ja vei sen pois lautatarhasta. «Jos ajattelette kuinka paljon kreosootia päivittäin kuletetaan Lontoossa, ei ole kummallista että meidän tiemme on sekoittunut jonkun muun kanssa. Sitä käytetään runsaasti nykyaikana, varsinkin puuta kuivatessa. Toby-parkaa ei saa moittia.»

«Meidän täytyy nyt luultavasti mennä takaisin valtatielle.»

«Kyllä. Onneksi ei meillä ole pitkää matkaa käveltävänä. Knight Placella erehdytti koiraa varmaankin se, että siitä lähti kaksi eri tietä, jotka veivät vastakkaisiin suuntiin. Valitsimme väärän. On siis ainoastaan seurattava toista.»

Siitä ei ollut mitään vaikeuksia. Vietyämme Tobyn siihen paikkaan, missä hän oli erehtynyt, kiersi hän ensin ympäri laajassa piirissä ja lähti sitte juoksemaan toista suuntaa.

«Meidän täytyy nyt pitää huolta ett’ei hän vie meitä sinne, mistä kreosoottitynnyri tuli,» huomautin minä.

«Sitä olen minäkin ajatellut. Mutta kuten näette, seuraa hän sivukäytävää, jota vastoin rattaat ovat kulkeneet ajotietä. Ei hätää, me olemme kyllä oikealla tiellä.»

Toby vei meitä joelle päin, Belmont Placen ja Prince Streetin poikki. Broad Streetin päässä meni se suoraan joen reunalle, missä oli pieni puusilta. Toby vei meidät sitte sen äärimmäiseen päähän ja pysähtyi sitte ulvoen ja katsellen tummaa peilikirkasta vedenpintaa.

«Meillä ei ole onnea,» sanoi Holmes. «He ovat ottaneet veneen tässä.»

Useampia pieniä ruuhia ja veneitä oli kiinnitetty siltaan, ja me veimme Tobyä toisen luota toiselle. Mutta vaikka se tarkkaan haisteli niitä, ei hän osottanut löytäneensä jälkiä.

Tuon yksinkertaisen sillan vieressä sijaitsi vähäinen kivirakennus, jonka toisesta ikkunasta puukyltti pisti esiin. «Mordecai Smith» seisoi siinä suurilla kirjaimilla ja sen alla «Veneitä vuokrattavana tunnittain tai päiväksi.» Eräs toinen kirjoitus oven yläpuolella ilmoitti meille että höyryvene myöskin löytyi saatavana, – jonka ilmoituksen vielä, vahvisti suuri kivihiilikasa rantalaiturilla. Sherlock Holmes katsoi vitkaan ympärilleen, ja hänen kasvoissaan näkyi onnettomuutta aavistava ilme.

«Tämä näyttää toivottomalta,» sanoi hän. «Nuo veijarit ovat viekkaampia kuin luulin. He näyttävät lakaisseen jäljet umpeen perässään. Epäilen, että tämä oli jo edeltäpäin päätetty.»

Hän oli jo lähestynyt talon ovea, kun se samassa aukaistiin ja pieni vaaleanverinen kuusivuotias poika tuli ulos juosten, vankan, punaposkisen naisen, jolla oli suuri sieni kädessä, seuraamana.

«Tule tänne, poika, ja anna minun pestä sinua!» huusi nainen. »Jack, kuuletko, tule nyt! Jos isä tulee kotiin ja näkee sinut tuollaisessa korjassa, saamme tietää että elämme!»

«Pieni pahankurinen poika!» sanoi Holmes valtaviisaasti. «Sellainen punaposkinen veitikka. Kuule, Jack, haluaisitko sinä jotakin oikein mielelläsi?»

Nuori mies mietti hetkisen.

«Ottaisin mielelläni yhden sillingin,» sanoi poika.

«Etkö mitään muuta kernaimmin tahtoisi?»

«Kyllä, tahtoisin kernaimmin kaksi,» vastasi viisas nuorukainen hetken mietittyänsä.

«Tässä saat! – Omituinen lapsi, mrs Smith.»

«Niin, jumala varjelkoon teitä, sir, viisas hän on enemmän kuin toivoa voikaan. Minun on oikein vaikea ohjata häntä, varsinkin kun ukko on poissa näin useampia päiviä kerrallaan.»

«Onko hän poissa?» huudahti Holmes pettymyksen äänellä. «Sepä oli ikävää, – minun piti juuri puhutella mr Smithiä.»

«Hän on ollut poissa eilen aamusta asti, sir, ja totta puhuen, tulen jo vähän murheelliseksi hänen tähtensä. Mutta jos haluatte venettä, voin minä yhtä hyvin toimittaa asianne.»

«Tahtoisin vuokrata hänen höyryveneensä.»

«Oh, sir, höyry veneessä hän juuri lähti. Se juuri surettaa minua kun tiedän, ett’ei veneessä ollut enempää hiiliä kuin että kestäisi Woolwichiin ja sieltä takaisin. Jos hän olisi lähtenyt proomussa, en olisi hetkeäkään ajatellut asiaa, sillä monta kertaa on hänellä ollut asiaa aina Gravesendiin asti, ja jos siellä sitte oli paljon tekemistä, voi tapahtua että hän jäi sinne yöksi. Mutta mitähän hyötyä hänellä on höyryveneestä ilman hiiliä?»

«Onhan hän voinut ostaa niitä joltakin laiturilta alempaa virran reunalla.»

«Sen hän olisi voinut, mutta se ei olisi hänenlaistansa. Monta kertaa olen kuullut hänen kiroilevan niitä kalliita hintoja, joita vaativat parista säkistä. Muuten en voi kärsiä tuota puujalka-miestä! Mitä hän täällä lurjustelee päivät pääksytysten vastenmielisellä ulkomuodollaan ja vieraalla puheenparrellaan?»

«Puujalkainen mieskö?» kysyi Holmes hämmästyneenä.

«Niin, sir, omituinen olento ruskeine babiaanimaisine kasvoineen, mutta joka useamman kerran oli miestäni etsimässä. Hän se oli joka toissa yönä herätti meidät ja vieläpä ukkoni tiesi, että hänen piti tulla, sillä hänellä oli höyryä veneessä. Sanon suorastaan, sir, minä olen kovin levoton koko asiasta.»

«Mutta hyvä mrs Smith,» sanoi Holmes olkapäitään kohottaen, «tehän olette turhasta peloissanne. Miten voitte väittää että se juuri oli hän, puujalalla, joka tuli tänne yöllä? En käsitä, miten voitte olla niin varma.»

«Hänen äänensä, sir. Tunsin hänen äänensä, – se on niin karkea ja sameinen. Hän koputti ikkunalle – se oli ehkä kolmen aikaan: «Ylös, kapteini,» sanoi hän, «meidän ei auta viipyä.» Ukkoni herätti Jimin – se on vanhimman poikamme nimi – ja siten he lähtivät sanomatta sanaakaan minulle. Kuulin selvästi, miten puujalka kopisi kiviä vastaan.»

«Ja oliko tuo puujalkamies yksin?»

«Sitä en todellakaan voi sanoa, sir. En kuullut kenenkään muun ääntä.»

«Niin, se oli ikävää, mrs Smith, sillä olisin tarvinnut höyryveneen, ja olen kuullut niin paljon kiitettävän teidän pientä... Mikä sen nimi taas olikaan?»

«Aurora, sir.»

«Niin, niin! Eihän se ole tuo vanha vihriäinen, keltaisella reunalla, joka on niin leveä ja kömpelön näköinen?»

«Eikä! Meidän on hienompi ja sievempi kaikista koko virran veneistä. Se on juuri maalattu mustaksi ja kaksi punaista raitaa syrjässä.»

«Kiitos! Toivon että pian saatte tietoja mr Smithistä. Aion lähteä virtaa alas ja jos satun näkemään Auroran, sanon miehellenne, että olette levoton. Oliko siinä musta savupiippu, vai kuinka sanoitte?»

”Ei, sir, – musta ja siinä valkoinen raaka.”

”Niinhän se olikin! Syrjät olivat mustat. Hyvästi mrs Smith. Tuolla seisoo mies, lautan luona Watson. Menkäämme siinä ylitse.”

”Pääasia tuollaisten ihmisten kanssa,” sanoi Holmes, ”on, ettei koskaan saa antaa heidän huomata että heidän tiedonantonsa olisivat mistään arvosta. Jos sen tekee, sulkeutuvat he heti kuni simpsukat. Mutta jos kuuntelee heitä vallan välinpitämättömänä ja vastustelemalla, on hyvin luultavaa että saa tietää juuri, mitä haluaakin.”

”On siis jotenkin selvänä, mitä meidän nyt on tehtävä,” sanoin.

«Mitä te tekisitte?»

”Minä vuokraisin höyryveneen ja lähtisin alas virtaa pitkin ajamaan takaa Auroraa

«Rakas ystäväni, siitä olisi ääretön vaiva. Se on voinut laskea maihin minkä sillan luona hyvänsä toiselle tai toiselle puolelle virtaa tästä Greenwichiin. Sillan alapuolella on monen peninkulman alueella täydellinen labyrintti maallenousupaikkoja. Kuluisi monta päivää ennenkuin olisitte etsineet nuo kaikki, jos yksin olisitte toimessa.»

”Käyttäkää polisia!”

”Ei. En kutsu luultavasti Athelney Jonesta avukseni ennenkuin viimeisessä hetkessä. Hän ei ole mikään tuhmeliini, enkä tahtoisi tehdä mitään, joka vahingoittaisi häntä virassaan. Mutta minua huvittaa saattaa asia loppuun, kun kerran olemme näin kauas päässeet.»

«Eikö voisi ilmoittaa sanomalehdissä ja pyytää tietoja eri rantamestareilta?»

«Yhä pahempaa ja pahempaa! Otuksemme saisivat tietää, että heillä on koirat jälkiä ajamassa, ja lähtisivät viipymättä maasta. Sehän on heidän aikomuksensa kaikissa tapauksissa, mutta niin kauan kuin luulevat olevansa täydellisesti vaaratta, eivät he pidä kiirettä. Siinä suhteessa on Jonesin äly meille hyödyksi, sillä hänen ajatuksensa asiasta tunkee luonnollisesti yleisöön jokapäiväisen sanomalehdistön kautta ja luulottelee pakeneville, että kaikki ovat viedyt väärälle tielle.»

«Mitä meidän sitte on tehtävä?» kysyin kun olimme astuneet maihin Millbankin ojennuslaitoksen luona.

«Otamme tuon hevosen, ajamme kotiin, syömme vähän aamiaista ja nukumme tunnin. Se on ihan välttämätöntä, jos on aikomus olla pystyssä taas iltapäivällä. Pysähtäkää lähimmäiselle sähkölennätinasemalle, ajuri! Tobyn pidämme edelleen, – siitä on meille ehkä vielä hyötyä.»

Pysähdyimme Great Peter Streetin postiasemalle, ja Holmes lähetti sähkösanomansa.

«Kenelle luulette sen lähettäneeni?» kysyi hän taas ollessamme menossa.

«Sitä on minun mahdoton arvata.»

«Muistatte tuon Baker-Street-osakunnan, jota käytin salapolisina Jeffersonin jutussa.»

«Kyllä,» vastasin nauraen.

«Tämä on juuri sellainen tapaus, missä heidän vaikutuksensa on arvaamaton. Jos he eivät onnistu on minulla muita keinoja, mutta tahdon koettaa heitä ensin. Sähköitin pienelle, likaiselle luutnantti Wigginsilleni ja minä luulen että hän on luonamme seurueineen ennenkuin olemme lopettaneet aamiaisemme.»

Kello kävi yhdeksättä, ja minussa rupesi tuntumaan voimakas vastavaikutus yön monen kiihottavan tapahtuman jälkeen. Olin väsynyt ja pääni tuntui raskaalta ja jäsenet olivat kangistuneet. Minussa ei vaikuttanut ammatti-innostus niinkuin seuraajassani, en myöskään pitänyt asiaa paljaana abstraktisena, intellektuellisena probleemina. Mitä koski Bartholomeus Sholton kuolemaa, olin jotenkin välinpitämätön koko asian suhteen; en ollut kuullut mitään hyvää hänestä enkä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä hänen murhaajaansa kohtaan. Mutta aarteen laita oli toinen. Se, tahi osa siitä kuului oikeastaan miss Morstanille. Niin kauan kuin oli vähänkin toivoa saada se takaisin, olin valmis uhraamaan henkeni sen puolesta. Totta oli, että jos löytäisin sen, niin luultavasti ikipäiviksi menisi hän hukkaan minulta. Mutta sepä olisikin turhamaista ja itsekästä rakkautta, joka antaisi vaikuttaa itseensä sellaisista syistä. Jos Holmes pyrki saamaan selvää rikoksellisista, niin oli minulla kymmenkertaisesti suurempi syy, joka pakotti minut etsimään aarretta.

Kylvettyäni kotona Baker Streetillä ja vaihdettuani vaatteita, olin joukon virkeämpi. Tullessani huoneesemme, oli pöytä katettu ja Holmes kaatamassa kahvia.

«Tässä nähdään,» sanoi Holmes nauraen ja osotti sanomalehteä. «Tuo älykäs Jones ja kaikkialla läsnäoleva uutisten kokooja ovat päättäneet asian keskenänsä. Mutta olettehan kuulleet tarpeeksi siitä nykyään. On parasta että ensin syötte vähäsen.»

Otin sanomalehden häneltä ja luin lyhyen uutisen, jonka nimenä oli: «Salaperäinen tapaus Yli Norwoodissa.»

«Kahdentoista aikaan viime yönä,» kertoi Standard, «tavattiin mr Bartholomeus Sholto, asuva Pondicherry Lodgessa, Yli Norwoodissa, kuolleena asunnossaan, luultavasti murhattuna. Sen mukaan, mitä olemme kuulleet, ei mitään erityisiä jälkiä ulkonaisesta väkivallasta huomattu Sholton ruumiissa, mutta arvokas kokoelma intialaisia jalokiviä, jotka vainaja oli isältään perinyt, oli kadonnut. Onnettomuuden huomasivat ensin mr Sherlock Holmes ja tohtori Watson, jotka olivat tulleet sinne vainajan veljen Thaddeus Sholton seurassa. Omituisen onnellisen sattuman johdosta oli mr Athelney Jones, tuo hyvin tunnettu jäsen salapolisijoukossamme, juuri Norwoodin polisikonttoorissa ja oli paikalla puolentunnin kuluttua tiedon saatuaan. Hänen harjaantunut ja kokenut tarkkanäköisyytensä suuntautui heti rikoksellisten selville saamiseen sillä seurauksella, että veli Thaddeus Sholto jo on vangittu sekä emännöitsijä mrs Bernstone, eräs intialainen palvelija nimeltä Lal Rao, ja portinvartija Mc Murdo. Aivan varmaa on että varas tahi varkaat hyvin tunsivat talon, sillä mr Jones on tunnetuilla teknillisillä ominaisuuksillaan ja hienolla huomaamiskyvyllään onnistunut huomattavalla johdonmukaisuudella näyttämään etteivät rikokselliset olleet voineet tulla sisään ikkunasta eikä ovesta, vaan täytyivät raivata itselleen tien suoraan katon poikki ja sitte laskuoven kautta huoneesen, joka oli yhteydessä huoneen kanssa, jossa ruumis löydettiin. Tämä tosiasia, josta ei ole epäilemistä, osoittaa selvästi, ett’ei sisäänmurto ollut ainoastaan sattuman työ, niinkuin nopea lainvalvojain asiaantarttuminen selvästi esiintuo sen suuren edun, että sellaisissa tilaisuuksissa on terävä ja etevä pää johtamassa. Me katsomme että tämä antaa uutta tukea niille, jotka toivovat nähdä salapolisejamme toimessa ja siten saatettuina lähempään ja vaikuttavampaan yhteyteen tapausten kanssa, joita heidän velvollisuutensa on tutkia.»

«Sepä on oivallista!» sanoi Holmes ivallisesti nauraen. «Mitä siitä sanotte?»

«Sanon, että itse tuskin olemme jääneet vangitsematta, ollen sekotettuina murhaan.»

«Sen minäkin luulen. Enkä minä vieläkään ole varma vapaudestamme, jos häntä sattuisi kohtaamaan uusi älykkäisyyden puuska.»

Samassa soi eteisen kello tulisesti ja sitte kuulimme emännöitsijämme äänekkäästi valittaen ihmettelevän ja pauhaavan eteisessä.

«Kaikkien henkien nimessä, Holmes,» sanoin minä nousten pöydästä. «Luulen että he jo ovat täällä!»

«Eivät suinkaan. Niin huonosti eivät asiat vielä ole! Se on varmaankin tuo vapaaehtoinen voima – Baker Streetin apujoukot.»

Hänen vielä puhuessa, kuului paljaitten jalkojen tallutusta ylös portaita, jota seurasi kimeitten äänien sekavaa solinaa, ja sisään tunki tusina likaisia ja repaleisia katupoikia. Huolimatta heidän äänekkäästä tulostaan näytti jonkinlainen kuri vallitsevan heidän keskellään, sillä heti asettuivat he yhteen riviin ja tuijottivat meihin odottavalla muodolla. Yksi heistä joka oli pitempi ja vanhempi muita, astui esiin verkallisella paremmuuden muodolla, joka näytti hyvin naurettavalta tuollaisella surkealla, pienellä linnunpelätillä.

«Saanut sananne, sir,» sanoi hän, «ja toimitin heti heidät tänne. Kolme hopearahaa raitiovaunupileteistä.»

«Tässä saat,» sanoi Holmes ottaen taskustaan pari hopearahaa. «Vastaisuudessa voivat he tuoda tietonsa sinulle Wiggins, ja sinä minulle. Minä en tahdo että talo noin valloitetaan. Mutta on kait parasta että kaikki saatte kuulla ohjesäännöt. Tahtoisin saada selkoa eräästä pienestä höyryveneestä ja missä se nykyään oleskelee, – sen nimi on Aurora, omistaja on Mordecai Smith, on musta ja kaksi punaista raitaa syrjässä ja musta savutorvi valkealla vyöllä. Sen pitäisi löytämän jossakin alhaalla päin. Yhden pojista täytyy asettua Mordecai Smithin rantalaiturin luo vastapäätä Millbankia, nähdäkseen, josko vene tulee takaisin. Teidän pitää jakaa työ keskenänne ja perinpohjin etsiä molemmat rannat. Ilmoittakaa heti minulle kun saatte tietoja. Onko kaikki selvänä?»

«Kyllä, kapteini!» vastasi Wiggins.

«Vanha taksa ja yksi guine pojalle, joka löytää veneen. Tässä saatte yhden päivän palkan etukäteen. Menkää nyt!»

Hän antoi heille yhden sillingin kullekin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat he jo kadulla.

«Jos vene on vedenpinnan yläpuolella, niin etsivät he sen,» sanoi Holmes, nousten pöydästä ja sytyttäen piippunsa. «He voivat tunkeutua joka paikkaan, nähdä kaikki, kuulla kaikki, mitä sanotaan. Odotan ennen iltaa kuulevani että ovat saaneet vihiä siitä. Sill’aikaa emme voi muuta kuin odottaa seurauksia. Me emme voi jatkaa keskeytyneitä tutkimuksiamme ennenkuin saamme tietoja joko Aurorasta tai Mordecai Smithistä.»

«Toby varmaankin pitäisi näistä jäännöksistä... Aijotteko mennä nukkumaan, Holmes?»

«En; en ole väsynyt. Minulla on kummallinen ruumiinrakennus. En muista, että milloinkaan olisin tuntenut itseäni väsyneeksi työstä, mutta työttömyys, se kokonaan uuvuttaa minut. Istaudun polttamaan ja miettimään sitä harvinaista asiaa, jonka kaunis holhokkini on antanut puuhattavaksemme. Jos joskus tällainen teko on ollut helppoa, niin pitäisi meidän olla sitä. Puujalkaiset miehet eivät ole varsin tavallisia ja toinen on luullakseni ihan yksin lajiansa.»

«Taaskin tuo toinen!»

«En tosin tahdo peittää häntä teiltä mihinkään salaperäiseen humuun. Mutta teidän on itse täytynyt muodostaa hänestä oma mielipiteenne nyt. Punnitkaa tarkoin kaikki seikat! Erinomaisen pienet jalanjäljet, varpaat, joita ei koskaan kenkä ole ahdistanut, paljaat jalat, kivipäinen puunuija, suurta notkeutta, pieniä myrkytettyjä piikkejä. Mitä tuosta kaikesta päätätte?»

«Hän on villi!» huudahdin minä. «Ehkä joku noista hindueista, jotka olivat Jonathan Smallin tovereita.»

«Tuskinpa,» vastasi Holmes. «Kun ensin näin nuo kummalliset aseet, olin taipuvainen uskomaan samaa, mutta jalanjälkien omituinen muoto saattoi minun lähemmin ajattelemaan asiaa. Muutamat Intian niemimaan asukkaista ovat pienikasvuisia, mutta kukaan ei olisi voinut jättää sellaisia jälkiä kuin nämä. Varsinaisella hinduilaisella on pitkät ja kapeat jalat. Varvikkeita pitävällä muhamettilaisella on isovarvas selvästi erotettuna muista, koska hihna tavallisesti pujotetaan sen ja muitten varpaitten välistä. Nämä pienet piikit voivat myöskin olla ammutut ainoastaan yhdellä tapaa. Ne ovat tähdätyt puhalluspillistä! Noo, mistä on siis villimme kotoisin?»

«Etelä-Amerikasta,» ehdottelin epäröiden.

Holmes kohotti kätensä ja otti hyllyltä paksun kirjan.

«Tässä on ensimmäinen osa maantieteellisestä teoksesta, joka juuri on ilmestymässä. Sen voimme pitää viimeisenä auktoriteettina. Mitä tässä on! «Andamansaaret sijaitsevat 340 engl. peninkulmaa pohjoiseen Sumatrasta Bengalin lahdessa.» Hm, hm. Mitä kaikki tämä on? «Kostea ilmanala, koralliriuttoja, haikaloja, Port Blair, pahantekijä parakkeja, Rutlandsaari, puuvillaistutuksia...» Kas, tässä se on! «Alkuasujamet Andaman saarilla ovat ehkä maan pienin kansa, vaikka ihmistutkijat asettavat heidän edelleen bushmannit Afrikassa, kaivaja-intiaanit Amerikassa ja Terra del Fuegiansissa. Heidän pituutensa on keskimäärin tuskin neljä jalkaa, vaikka löytyy täys-ikäisiä, jotka ovat paljon pienempiä. He ovat hirmuista, vihaista ja työlästä kansaa, vaikka voivat osoittaa suurinta ystävyyttä, kun kerran on saavuttanut heidän luottamuksensa.» Huomatkaa tämä, Watson! Ja kuulkaa nyt edelleen. «He ovat luonnostaan erittäin rumia, varustetut suurella, epämuotoisella päällä, pienillä, ilkeillä silmillä, ja vääristetyillä kasvonpiirteillä. He ovat niin kauheita ja itsepintaisia, että kaikkien brittiläisten virkamiesten ponnistukset vaikuttaa heihin, ovat olleet turhat. He ovat aina olleet haaksirikkoisten merimiesten kauhuna, sillä heidän on tapana lyödä niitä kuoliaaksi kivinuijillaan tahi ampua myrkytetyillä nuolillaan. Tällaiset verilöylyt päättyvät poikkeuksetta raa’alla juhlalla. Hauska, rakastettava kansa, – eikö totta, Watson? Jos tuo veitikka olisi saanut noudattaa omia päähänpistojaan, olisi asia varmaankin saanut vielä hirveämmän känteen. Luulen, että Jonathan Small olisi maksanut paljon, jos hänen ei olisi tarvinnut käyttää häntä.»

«Mutta miten tuli hän saamaan niin omituisen apulaisen?»

«Niin, siihen minä en voi vastata. Mutta, kuten jo olemme päätelleet, että Small pakeni Andamansaarilta, ei ole niin kummallista että tuo alkuasukas on seurannut häntä. Saamme kyllä selon siitä kaikesta aikanaan. Mutta kuulkaa, Watson, – näytätte niin väsyneeltä. Laskeutukaa tuohon sohvalle, niin saadaan nähdä, enkö saa teitä nukkumaan.»

Hän otti esiin viulunsa seinältä ja alkoi soittaa hiljaista, nukuttavaa säveltä, – omaa sävellystä luultavasti, sillä hänellä oli harvinainen kyky improvisoida. Minä muistan hämärästi hänen pitkän hoikan vartalonsa, vakavat kasvonsa ja hitaasti kohoutuvan ja laskeuvan rokansa. Sitte tuntui minusta ikäänkuin rauhallisesti keinuisin hiljaisella sävelmerellä, kunnes vihdoin saavuin unen valtakuntaan, missä Mary Morstanin lempeät kasvot hymyilivät minulle.