Neljän merkit: Yhdeksäs luku
| Kahdeksas luku | Yhdeksäs luku. Odottamaton viivytys. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kymmenes luku |
Oli myöhä iltapäivällä, kun voimistuneena ja raitistuneena heräsin. Sherlock Holmes istui samassa asennossa, kuin nukkuessani, paitsi että hän oli laskenut viulun pois ja luki kirjasi. Hän katsoi minuun, kun liikahdin ja huomasin että hän oli huolestuneen näköinen.
«Olette nukkunut hyvin,» sanoi hän. «Pelkäsin että keskustelumme herättäisi teidät.»
«En ole mitään kuullut.» vastasin ininä. «Oletteko saanut tuoreita tietoja?»
«Valitettavasti en. Tunnustan, että olen ihmeissäni ja pettynyt. Olin odottanut saavani tietää jotakin varmaa tähän aikaan. Wiggins oli äsken täällä. Hän sanoo etteivät ole nähneet merkkiäkään veneestä. Se oli erittäin kiusallinen viivytys, sillä joka hetki on tärkeä.»
«Voinko niinä tehdä mitään? Olen levännyt nyt ja valmis lähtemään uudelle yölliselle tutkimusretkelle.»
«Ette. Me emme voi mitään tehdä, ainoastaan odottaa. Jos menemme itse ulos, voi Wiggins tulla sill’aikaa ja siten tulee asia viivytetyksi. Tehkää te, mitä tahdotte, mutta minun täytyy jäädä kotiin.»
«Minä lähdenkin sitte Camberwelliin mrs Cecil Forresterin luo. Hän pyysi eilen minua tulemaan.»
«Mrs Cecil Forresterin?» kysyi Holmes hymyilyn säde silmissä.
«No niin, luonnollisesti miss Morstanin luo myöskin. He olivat uteliaita kuulemaan, mitä on tapahtunut.»
»Minä en sanoisi heille liian paljoa,» sanoi Holmes. «Naisiin ei koskaan voi luottaa, – ei edes parhaimpiin heistä.»
Minulla ei ollut aikaa vastustaa tuota inhoittavaa väitettä.
«Tulen takaisin tunnin tai parin perästä,».sanoin ainoastaan.
«Hyvä! Onnea vaan! Mutta, kuulkaa, kun kerran menette joen toiselle puolelle voitte samalla viedä Tobyn takaisin. Luullakseni emme enää tule tarvitsemaan sitä.»
Otin koiran mukaani ja jätin sen tuolle vanhalle luonnontutkijalle Pinchin Lanella. Camberwellissa tapasin miss Morstanin vähän väsyneenä yön seikkailusta, mutta hyvin uteliaana kuulemaan uutisia. Mrs Forrester oli myöskin hyvin uutelias. Kerroin heille kaikki mitä olimme tehneet, jättäen pois kuitenkin kauheimmat yksityiskohdat murhenäytelmästä. Vaikka mainitsin mr Sholton kuolemasta, en sanonut miten se oikeastaan oli tapahtunut. Mutta vaikka jätinkin kauhistavimmat kohdat kertomatta, oli heillä kuitenkin suuresti ihmettelemistä.
«Sehän on täydellinen roinaani!» huudahti mrs Cecil Forrester. «Vääryyttä kärsinyt nuori nainen, puolen miljoonan arvoinen aarre, musta ihmissyöjä ja rosvo, jolla on puujalka. He näyttelevät tuon lurjuksen tai sydämmettömän loordin osaa.»
«Ja sitte kaksi valtavaa ritaria, jotka tulevat vääryyttäkärsivälle avuksi,» lisäsi miss Morstan hymyilevästi katsellen minua.
«Niin, Mary, onnesi riippuu näitten vakoomisien tuloksesta. Minusta et ole puoleksikaan niin liikutettu kuin sinun pitäisi olla. Ajattelepas miltä tuntuisi olla niin rikas ja nähdä koko maailma jalkainsa juuressa.»
Ilon tunne valtasi minut huomatessani ettei hänessä näkynyt merkkiäkään uhkamielisestä tyytyväisyydestä ajatellessaan tuota loistavaa toivetta. Päinvastoin heitti hän päätään taapäin ikäänkuin erottaakseen ettei se paljon häntä huvittanut.
«Olen levoton mr Thaddeus Sholton puolesta,» sanoi hän. «Muu ei merkitse mitään, mutta minusta hän on koko ajan käyttäytynyt mitä ystävällisimmällä ja rehellisimmällä tavalla. Meidän velvollisuutemme on puhdistaa häntä tuosta kauheasta ja aiheettomasta syytöksestä.»
Oli ilta kun lähdin Camberwellistä, ja tullussani kotiin oli aivan pimeä. Toverini kirja ja piippu olivat hänen tuolinsa vieressä, mutta itse oli hän poissa. Katsoin ympärilleni löytääkseni jonkun kirjelipun, mutta mitään ei näkynyt.
«Mr Holmes on varmaankin mennyt ulos,» sanoin mrs Hudson’ille kun hän tuli sisään laskemaan alas ikkunaverhoja.
«Ei, sir. Hän on mennyt huoneesensa, sir. Kuulkaa, sir –» tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi, «olen kovin levoton hänen terveytensä suhteen.»
«Miten niin, mrs Hudson?»
«Hän on niin kummallinen, sir. Kun olitte menneet, käveli hän lakkaamatta huoneessa edestakaisin kunnes ihan väsyin kuulemaan hänen askeleinsa ääniä. Sitte kuulin hänen puhuvan itsekseen ja mutisevan ja kävelevän sinne tänne, ja joka kerran kun eteisenkello soi, tuli hän syösten eteiseen ja huusi: «Kuka siellä on, mrs Hudson?» Ja nyt on hän mennyt huoneesensa, mutta kuulen hänen käyvän edestakaisin siellä niinkuin äsken täällä. Toivon, ett’ei hän tule sairaaksi, sir. Mainitsin jotakin kuumetta ehkäisevästä lääkkeestä, mutta silloin kääntyi hän suoraan minuun katseella, niin ett’en tiedä miten pääsinkään ulos huoneesta.»
«En luule teillä olevan syytä pelkoon, mrs Hudson,» vastasin minä. «Olen nähnyt hänet ennenkin tuossa tilassa. Hän miettii jotakin, joka kiihottaa häntä noin.»
Koetin puhella niin huolettomalla äänellä kuin suinkin kunnon emännöitsijällemme, mutta itsekin tulin vähän murheelliseksi kun koko pitkän von kuulin hänen jalkainsa töminää ja tiesin, miten hänen terävä järkensä ja luja tahtonsa raivosi tätä väkinäistä työttömyyttä vastailu.
Aamiaista syödessämme näytti hän kalpealta ja väsyneeltä, kuumeentapainen punainen pilkku kummallakin poskella.
«Te aivan väsytätte itseänne liiaksi, vanha poika,» sanoin minä. «Kuulin teidän olevan ylhäällä koko yön.»
«Niin, minä en voinut nukkua,» vastasi hän. «Tämä helvetillinen tehtävä kuluttaa minut sisällisesti. On liian kovaa, että noin vähäpätöinen este sitoo meidät kun kaikki muu on voitettu. Tunnen miehet, veneen, kaikki, ja kuitenkaan en voi saada mitään tietoja. Olen lähettänyt muita asioitsijoita liikkeelle käyttänyt jokaista keinoa, mitä käytettävissäni on ollut. Koko virta on perinpohjin etsitty molemmin puolin, mutta mitään ei ole löydetty, eikä mrs Smithkään ole kuullut miehestään mitään. Luulen jo että ovat upottaneet veneen virran pohjaan. Mutta sellaista luuloa vastaan löytyy useita väitöksiä.”
«Tahi että mrs Smith on vienyt meidät väärille jälille.”
«Ei, sitä en usko. Olen tehnyt tutkimuksia, ja löytyy vene, joka on hänen kertomuksensa mukainen.”
”Olen ajatellut sitäkin mahdollisuutta, ja lähettänyt vakoojia aina Richmontiin asti. Jos tänään ei tule mitään tietoja, lähden itse huomenaamuna etsimään miehiä, kernaimmin kuin venettä. Mutta me saamme, meidän täytyy saada tietoja.”
Sitä emme kuitenkaan saaneet. Ei sanaakaan kuulunut Wigginsiltä enempää kuin muiltakaan. Useammissa sanomalehdissä oli pitkiä kirjoituksia murhenäytelmästä Yli Norwoodissa. Kaikki näkyivät olevan vihamielisiä Thaddeus Sholtolle. Mitään uusia yksityisseikkoja ei niissä kuitenkaan tullut esiin, paitsi että laillinen tutkinto piti pidettämän seuraavana päivänä. Menin Camberwelliin iltapäivällä kertomaan onnettomuudestamme naisille, ja tullessani oli Holmes alakuloinen ja synkkä. Tuskin hän vastasi kysymyksiini, ja työskenteli koko illan tutkien erästä sekanaista kemiallista seosta, kuumensi tislausastioita ja kaasuja, joka kaikki vihdoin päättyi ilkeään katkuun, joka milt’ei pakotti minut lähtemään huoneesta. Vielä aamuyöstä kuulin hänen kalistelevan koeputkillaan, josta arvasin että hän yhä oli syventynyt pahalta haisevaan kokeesensa.
Päivän koittaessa heräsin yht’äkkiä ja tapasin hänet seisomassa vuoteeni vieressä, puettuna karkeaan merimiehen pukuun ja huono punainen kaulaliina oli kaulassa.
”Menen nyt alaspäin virtaa, Watson,” sanoi hän. ”Olen tarkoin punninnut asiaa, ja huomannut ainoastaan yhden keinon päästäkseni pulasta. Kaikissa tapauksissa kannattaa se koettaa.”
”Saanhan seurata mukananne?” kysyin.
”Ette, teette suurempaa hyötyä jos tahdotte jäädä tänne minun sijaisekseni. Lähden vastenmielisesti, sillä luultavaa on, että jotakin tietoja tulee päivän kuluessa, vaikka Wiggins ei uskonut sitä eilen illalla. Pyydän että avaatte kaikki kirjeet ja sähkösanomat ja toimitte oman edesvastuunne nojalla, jos jotakin tietoja sattuisi tulemaan. Voinko luottaa teihin?”
”Luonnollisesti.”
”Ajattelen ett’ette voi sähköittää minulle, sillä tuskin tiedän, mihin tulen menemään. Jos minua onni seuraa, en viivy kauan poissa. Minun täytyy saada jotakin tietoja ennenkuin tulen kotiin.”
En kuullut mitään hänestä ennen aamiaista. Mutta katsellessani ”Standardia,” huomasin siellä uuden käänteen kysymyksessä. ”Tuosta kauheasta näytelmästä Yli Norwoodissa,” kertoi lehti, ”on meillä syytä luulla, että asia muuttuu yhä sekavammaksi ja salaperäisemmäksi kuin ensin luultiin. Uudet selitykset ovat osoittaneet ett’ei mr Thaddeus Sholto mitenkään voi olla sekotettuna asiaan. Sekä hän että emännöitsijä mrs Bernstone, vapautettiin eilen aamulla. Luullaan kuitenkin että poliisilla on johtoa oikeista rikoksellisista, ja että mr Athelney Jones, Scotland Yardista, ottaa asiasta selon tunnetulla taidollaan ja tarkkanäköisyydellään. Useampia vangitsemisia voidaan odottaa milloin tahansa.”
”Sehän on rauhoittavaa sekin,” ajattelin. ”Sholto on kaikissa tapauksissa pelastettu. Mikähän tuo uusi johtonuora olisi – vaikka se näyttääkin olevan kiintokirjaiminen fraasi, niin usein kuin polisit ovat erehtyneet.”
Viskasin sanomalehden pöydälle, mutta samassa kohtasi katseeni erästä ilmoitusta Onnettomuuksia-nimityksen alla. Hän luki seuraavan:
”Kadonneet. – Koska laivuri Mordecai Smith ja hänen poikansa Jim katosivat Smithin laiturilta kolmen aikaan viime tiistaiaamulla höyrylaivalla Aurora, joka on musta paitsi kaksi punaista raakaa syrjässä, musta savutorvi valkoisella vyöllä, maksetaan viisi puntaa jokaiselle, joka voi antaa tietoja siitä mrs Smithille, asuva Smithin laiturin vieressä tahi N:ro 221 B. Baker Sreetillä, – missä mainittu Mordecai Smith ja höyryvene Aurora ovat löydettävissä.”
Tämä oli selvästi Holmesin tointa. Mainittu osote Baker Streetillä osotti sen. Tuo tuntui minusta älykkäältä, koska paenneet pahantekijät voivat lukea sen, huomaamatta siinä muuta kuin vaimon luonnollisen rauhattomuuden kadonneen miehensä takia.
Se päivä oli pitkä. Joka kerran kun kuului kolkutusta ovelle tahi nopeain askelten ääniä kadulta, ajattelin että se olisi joko Holmes, joka tuli takaisin, tahi vastaus hänen ilmoitukseensa. Koetin lukea mutta ajatukseni liitelivät alituiseen harvinaiseen tehtäväämme ja noihin molempiin toisistaan niin erillaisiin lurjuksiin, joita ajoimme takaa. Ihmettelin eiköhän voisi löytyä mitään vajanaista toverini päättelemisessä? Vaikuttiko häneen ehkä suunnaton itsensäpettämys? Eiköhän ollut mahdollista että hänen toimeliaat ja yrittäväiset aivonsa olivat keksineet tämän hurjan teoriian pettäville luuloille? En milloinkaan ollut pitänyt hänen olleen min väärässä, mutta voihan terävinkin pää joskus erehtyä. Hän voisi helposti, ajattelin, johtua virheeseen logiikkansa ylenmääräisestä hienontamisesta, rakkaudesta sekavaan ja eriskummalliseen selitykseen, silloinkin kuin yksinkertaisempi ja jokapäiväisempi oli käsillä. Mutta toiselta puolen olin itse nähnyt todistukset ja kuullut syyt hänen johtopäätöksiinsä. Kun katsahdin takaisin tuohon pitkään riviin omituisia tapahtumia, joista monet olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta kaikki osuttivat samaan suuntaan, en voinut salata itseltäni, että jos Holmesin teoriia olikin väärä, täytyi totuuden olla yhtä hämmästyttävä ja harvinainen.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä kuului luja soitto ja mahtava ääni eteisessä, jonka jälkeen ihmeekseni ei kukaan muu kuin mr Athelney Jones osotettiin minun luokseni. Mutta hän oli nyt vallan erillainen sitä meluavaa ja kopeilevaa käytännöllisen ymmärryksen edusmiestä, joka niin suurella luottamuksella oli ottanut asian huostaansa Yli Norwoodissa.
Hänen muotonsa oli alakuloinen, ja koko hänen käytöksessään oli jotakin lempeätä, milt’ei anteeksi anovaa.
”Hyvää päivää, sir, hyvää päivää,” sanoi hän. ”Mr Sherlock Holmes on ulkona.”
”Niin on, enkä tiedä, koska hän tulee kotiin. Mutta ehkä tahdotte vaivata itseänne odottamalla. Istukaa polttamaan sikaaria.»
”Kiitos, luulen todellakin, että odotan hetkisen,” sanoi hän, pyyhkien kasvojaan punaisella silkkinenäliinalla.
”Saanko tarjota teille vähän whiskyä ja soodavettä?”
”No kiitos, puolen lasillista. On hirveän kuuma tähän vuoden aikaan ja minua on tänään kaikki asiat suututtaneet ja väsyttäneet. Tunnette teoriiani tuossa Norwoodi-asiassa?”
”Kyllä, muistan, että mainitsitte sellaisesta.”
”Niin. Olen miettinyt asiaa vielä kerran. Olin kutonut verkkoni mr Sholton ympäri, sir, kun hän yhtäkkiä pääsi pois sieltä pienestä reiästä. Hän taisi nimittäin todistaa yhden seikan, josta ei ollut mitään epäilemistä. Siitä silmänräpäyksestä kuin hän lähti veljensä huoneesta, oli hän aina jonkun nähtävissä. Siis ei se voinut olla hän, joka kiipesi katon poikki ja laskuovien kautta. Tämä on hyvin hämärä asia, ja minun salapolisikunniani on kysymyksessä. Olisin iloinen, jos saisin vähän apua.»
«Tarvitsemme kaikki joskus apua,» huomautin minä.
«Ystävämme, mr Sherlock Holmes, on omituinen ihminen, sir,» jatkoi hän alakuloisella, ystävällisellä äänellä.
«Olen nähnyt hänet lukemattomissa erilaisissa rikosasioissa, mutta milloinkaan en ole nähnyt asiaa, mistä hän ei olisi saanut selkoa. Hänen menetystapansa on säännötön, ja ehkä hän vähän liiaksi kiirehtii teoriiassaan, mutta yleensä luulen, että hänestä olisi tullut erinomainen salapolisi, ja sen mahtaa kernaasti koko maailma tietää. Sain häneltä sähkösanoman aamupäivällä, josta ymmärsin, että hän oli saanut jotakin johtoa tuossa Sholtoasiassa. Tässä se on.»
Hän otti sähkösanoman taskustaan ja ojensi sen minulle. Se oli lähetetty Poplarista kello kaksitoista ja kuului: «Menkää heti Baker Streetille. Jos en ole tullut kotiin, niin vartokaa minua. Olen ihan Sholto- seuran jälillä. Voitte seurata mukanamme illalla, jos tahdotte olla osallisena loppukohtauksessa.»
«Se kuuluu lupaavalta. Hän on varmaankin taas päässyt pahantekijäin jälille,» sanoin minä.
«Siis on hän myöskin ollut väärillä teillä,» huudahti Jones nähtävällä tyytyväisyydellä. «Parhaatkin meistä joutuvat joskus pois satulasta. Luonnollisesti voi tämä näyttäytyä turhalta meluamiselta, mutta velvollisuuteni lain valvojana on, ei päästää ainoatakaan tilaisuutta käsistämme. Mutta, tuolla on joku ulkona. Ehkä se on hän.»
Raskaita askeleita kuului portaissa, jota seurasi läähätys ja rykiminen, ikäänkuin tulevaa vaivaisi rinnan ahdistus. Hän pysähtyi pari kertaa sillä portaita nouseminen tuntui hyvin vaikealta, mutta viimeinkin oli hän ovemme ulkopuolella ja astui sisään. Hänen ulkomuotonsa vastasi niitä ääniä, joita olimme hänestä kuulleet. Hän oli vanhanpuoleinen mies, puettuna merimiehen pukuun ja vanhaan kavaijaan, joka oli kiinni aina kaulaan asti. Selkänsä oli köyristynyt, käynti epävarma ja hengitys todisti että häntä vaivasi ahdistus. Nojatessaan paksuun sauvaansa, kohosivat hartiat vaivalloisesti vetäessään ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvojensa alaosaa peitti värillinen villahuivi, enkä voinut hänen kasvoistaan nähdä paljon muuta kuin parin teräviä, tummia silmiä, joita varjosti tuuheat, valkoiset kulmakarvat, sekä pitkän harmaan poskiparran. Yleensä muistutti hän kunnia-arvoisesta laivapäälliköstä, joka oli joutunut köyhyyteen ja kurjuuteen.
«Mitä haette, ukkoseni,» kysyin.
Hän katsoi ympärilleen vanhojen ihmisten hitaalla, säännöllisellä tavalla.
«Onko mr Sherlock Holmes kotona?» kysyi hän.
«Ei, mutta minä olen hänen sijassaan. Voitte ilmoittaa minulle kaikki tiedot, mitä aiotte hänelle sanoa.»
«Hänelle itselle minun piti ne ilmoittamaan,» jatkoi hän.
«Mutta sanonhan teille, että minä olen hänen sijassaan. Koskeeko se Mordecai Smithin venettä?»
«Kyllä; minäpä tiedän, missä se on, minä. Ja minä tiedän, missä ne ovat nuo, joita hän ajaa takaa. Ja minä, tiedän, missä aarre on. Minä tiedän koko asian.»
«Kertokaa se minulle, niin sanon sen Holmes’ille.»
«Hänelle itselle minun piti sen kertoman,» toisti hän vanhan ukon oikullisella itsepintaisuudella.
«No, sitte saatte luvan odottaa häntä.»
«Ee-en; minäpä en aiokkaan istua täällä ja turhaan kuluttaa kokonaista päivää ilmaiseksi. Koska mr Holmes ei ole kotona, niin saa hän itse ottaa selkoa koko asiasta. En pidä teidän kummankaan ulkonäöstä, enkä aio sanoa sanaakaan.»
Hän meni ovea kohden, mutta Athelney Jones asettui hänen eteensä.
«Odottakaa vähäisen, ystäväni,» sanoi hän. «Teillä on tärkeitä tietoja annettavana, ettekä te saa mennä matkaanne. Aiomme pidättää teidät täällä joko tahdotte tahi ei, kunnes ystävämme tulee kotiin.»
Ukko lähti vauhdilla oveen päin, mutta kun Athelney Jones asetti leveän selkänsä sitä vastaan, huomasi hän, ettei hyödyttänyt tehdä vastarintaa.
«Joo, tämäpä on kohteliasta vastaanottamista, tämä!» huudahti hän lyöden kepillään lattiaan. «Tulen tänne tapaamaan erästä herraa, jonka tunnen ja sitte te molemmat, joita en elämässäni ole nähnytkään, valloitatte minut noin, ja kohtelette minua tuolla tapaa!»
«Te ette tule kärsimään mitään vahinkoa,» sanoin ukolle. «Palkitsemme teitä tuosta turhaankulutetusta ajasta. Istukaa tuohon sohvalle – ei teidän luultavasti tarvitse kauaakaan odottaa.»
Hän meni jotenkin vastahakoisesti lattian poikki ja istui kasvot tuettuna käsiinsä. Jones ja minä sytytimme sikarimme ja jatkoimme keskustelua. Mutta yht’äkkiä Holmesin ääni keskeytti meidät.
«Pidän, että voisitte tarjota minullekin sikarin,» sanoi hän.
Hämmästyimme suuresti. Tuossa istui Holmes aivan vieressämme ja näytti hyvin hauskutetulta.
«Holmes!» huusin minä. «Tekö täällä! Mutta missä on ukko?»
«Tässä ukko on,» vastasi hän ottaen päästään valkoisen varatukan. Tässä hän on – varatukka, poskiparta, kulmakarvat. Tiesin että valepukuni oli jotenkin hyvä, mutta en luullut että se kestäisi tätä koetusta.»
«Oi teitä riivattua veitikkaa!» huusi Jones ihastuneena. «Teistäpä olisi tullut erinomainen näyttelijä! Teillä oli juuri tuota, oikeata köyhäinhuoneen yskää ja teidän kapeat, horjuvat säärenne ansaitsisivat kymmenen puntaa viikossa. Mutta minä olin kuitenkin tuntevinani tuon silmäinne välkkeen. Ettepä päässeet meiltä niin helposti.»
«Koko päivän olen kuljeskellut tässä varustuksessa,» sanoi Holmes sytyttäen sikarinsa. «Katsokaas, suuri joukko pahantekijöitä alkaa jo tuntea minut, – varsinkin sen jälkeen kuin ystävämme tässä otti julkaistakseen muutamia urotekojani, ja sentähden voin mennä tutkimusretkelle ainoastaan tällaisessa yksinkertaisemmassa valepuvussa. Saitteko sähkösanomani?»
«Kyllä, sen johdosta olen täällä.»
«Miten olette onnistunut tehtävissänne?»
«Kaikki on rauennut tyhjään. Kaksi vangeistani on minun täytynyt vapauttaa, ja toista kahta vastaan ei löydy todistuksia.»
«Se ei mitään merkitse, – minä lahjoitan teille kaksi muuta niitten sijaan. Mutta teidän täytyy antautua minun johdatettavakseni. Saatte kernaasti kaiken julkisen kunnian asiassa, mutta teidän pitää menetellä niitten sääntöjen mukaan, joita annan teille. Ollaanko yksimielisiä?»
«Epäilemättä, – kun vaan hankitte ne minun käsiini.»
«No hyvä; ensiksikin tarvitsen nopeakulkuisen polisiveneen – höyryveneen, – jonka pitää olla Westminster Stairsin luona kello seitsemän.»
«Se on helposti toimitettu. Löytyy aina yksi tässä läheisyydessä, mutta noin varmuuden vuoksi mennä kadun poikki telefoneeraamaan.»
«Vielä tarvitsen kaksi voimallista miestä, jos vastarintaa tehtäisiin.»
«Pari kolme miestä saa seurata mukana veneessä. Mitä muuta?»
«Kun olemme saaneet pahantekijät kiinni, lankee samalla aarre käsiimme. Luulen että ystäväni olisi iloinen saadessaan viedä aarrearkun nuorelle naiselle, jolle puolet siitä oikeastaan kuuluu. Antakaamme hänen ensimmäiseksi avata se, – tahi mitä te sanotte, Watson?»
«Siitä olisi minulle suurta iloa.»
«Jotenkin säännötön menetystäpä se on,» sanoi Jones päätään pudistaen. «Mutta onhan koko asia sääntöjä vastaan sotiva, ja minä luulen että saamme torkkua siinä suhteessa. Aarre on kuitenkin sitte jätettävä virkakunnalle, kunnes julkinen tutkinto on pidetty.»
«Tietysti, se on helposti tehty. Toinen kohta. Tahtoisin mielelläni kuulla muutamia yksityisseikkoja tästä asiasta Jonathan Smallin omasta suusta. Tiedätte, että tahdon tutkia yksityisseikat perinpohjin rikosasioissani. Eihän mikään estä minua yksityisestä keskustelusta hänen kanssaan joko täällä kotona luonani tai jossakin muussa paikassa, niin kauan kuin hän on tarpeeksi vartioittu.»
«No niin; mutta minulla ei ole mitään todistuksia siitä että tuota Jonathan Smallia on todellakin olemassa. Mutta jos voitte saada hänet kiinni, en voi tietysti kieltää teitä puhumasta hänen kanssaan.»
«Se on siis päätetty?»
«Tietysti. Puututteko vielä mitään?»
«Ainoastaan, että pyydän teitä syömään päivällistä kanssamme. Se on valmiina puolen tunnin kuluttua. Minä tarjoon ostronia ja metsäkanaa ja sitte juomme pullon parasta, valkoista viiniä. – Watson, ette ole koskaan tunnustanut minun suuria emännöitsijäetujani.»