Neljän merkit: Kymmenes luku
| Yhdeksäs luku | Kymmenes luku. Takaa-ajaminen. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Yhdestoista luku |
Päivällinen oli erittäin hauska. Holmes osasi puhua erinomaisen hyvin, kun hän tahtoi ja sitäpä hän juuri tahtoikin sinä iltana. Hän näytti olevan hermostuneessa mielentilassa, – en koskaan ole nähnyt häntä niin loistavalla päällä. Hän puhui erillaisista aineista – ihmeitten tekemisestä, keskiajan saven valamistaidosta, Stradivarioviuluista, buddnan uskonnosta Ceylonin saarella ja tulevaisuuden sotalaivoista – ja kaikkia aineita, käsitteli hän sellaisella asiantuntevaisuudella kuin olisi hän erittäin tutkinut niitä. Hänen hyvä tuulensa oli nähtävästi vastavaikutus noitten edellisten päiväin synkän alakuloisuuden perästä. Athelney Jones näytti olevan seuraa rakastava. ihminen, ja hän söi suurella halulla ja mielihyvällä päivällistänsä. Omasta puolestani olin iloinen ajatellessani, että nyt lähenimme pyrintöjemme päämäärää, ja Holmesin iloisuus tarttui minuunkin. Kukaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, miksi olimme tulleet yhteen.
Kun pöytä oli tyhjennetty, katsoi Holmes kelloansa ja täytti sitte kolme lasia viinillä.
«Juokaamme malja yrityksemme onnelliseksi päätökseksi! Ja nyt on meidän aika lähteä. Onko teillä pistoolia, Watson?»
«Minulla on vanha rykmenttirevolverini laatikossa.»
«On parasta ottaa se mukaanne. On hyvä olla varustettuna. Näen että hevonen jo odottaa portilla – käskin sen tulla puoli seitsemältä.»
Kello kävi vähän kahdeksatta tullessamme Westminsterlaiturille ja siellä löysimme veneen odottamassa meitä. Holmes tarkasti sitä tutkivin katsein.
«Onko siinä mitään, josta voi tuntea sen polisivenheeksi?»
«On, tuo vehreä lyhty tuossa sivussa.»
«Ottakaa se pois!»
Tuo pieni muutos tehtiin, me astuimme venheesen ja se irroitettiin laiturista. Jones, Holmes ja minä istuimme veneen perässä. Yksi mies hoiti peräsintä, toinen konetta ja kaksi voimakasta polisikonstaapelia istui keulassa.
«Mihinkä?» kysyi Jones.
«Towerniin. Käskekää niiden pysähtää Jacobsonin veistämön edustalla.»
Veneemme oli tavattoman nopeakulkuinen. Me sivuutimme nuo pitkät lastiproomurivit, ikäänkuin ne olisivat olleet liikkumattomat. Holmes hymyili tyytyväisyydestä, kun kuljimme erään pienen virtahöyryn ohitse ja jätimme sen kauas taaksemme.
«Meidän pitäisi saada kiinni minkä aluksen tahansa tässä virralla,» sanoi hän.
«Se tuskin kävisi laatuun. Mutta eipä tämä ole niitä huonompia.»
«Me lähdemme ajamaan takaa «Auroraa» ja se kuuluu olevan voittamaton. Muistatte kuinka suutuksissani olin tuollaisesta vähäpätöisestä esteestä.»
«Kyllä.»
«No niin; lepäsin aivojani syventymällä kemialliseen analyysiin. Eräs suurempia valtiomiehiämme on sanonut että työn vaihto on paras lepo. Ja niin se onkin. Kun olin liuottanut hydrokarbuurin, jolla työskentelin, palasin takaisin Sholton probleemiin ja ajattelin asiaa vielä kerran perinpohjin. Poikani olivat olleet etsimässä virran ylä- ja alaosassa, mutta ilman mitään tulosta. Venettä ei löytynyt minkään laiturin luona, ei se myöskään ollut tullut takaisin. Kuitenkaan ei sitä tuskin olisi voitu upottaa virran pohjaan peittääkseen jälkiä, vaikka tämä aina oli mahdollisena arveluna, kun kaikki muu pettäisi. Tiesin että tuossa Smallissa oli paljon raakaa viekkautta, mutta en luullut hänen kykenevän sellaiseen, todellisesti hienoon ja ennenmietittyyn petokseen. Se on tavallisesti korkeamman sivistyksen tuloksena. Mietein sitte edelleen, ja koska hän varmuudella oli oleskellut Lontoossa jonkun aikaa – olihan meillä todistuksia siitä että hän alituiseen oli vakoillut Pondicherry Lodgen läheisyydessä – olisi hän tuskin voinut lähteä pois samalla, vaan tarvitsi ainakin yhden päivän järjestääkseen asiansa. Se oli ainakin luultavinta.»
«Tuo ei minusta tunnu oikein uskottavalta,» sanoin minä. «On kait luultavampaa, että hän järjesti asiansa ennenkuin hän lähtikään vaaralliselle retkelleen.»
«Ei, sitä en minä taas luule. Tämä hänen piilopaikkansa oli siksi tärkeä pakopaikka tarpeen tullessa, että hän luopuisi siitä ennenkuin oli varma ettei sitä enää tarvitsisi. Sitä paitsi juolahti toinen ajatus mieleeni. Jonathan Smallin oli täytynyt ymmärtää, että hänen seuraajansa omituinen ulkomuoto antaisi aihetta puheisiin, vaikka hän kuinka koetti peittää häntä vaatteisiin, ja ehkä asetettaisiin yhteyteen Norwood-murhan kanssa. Sitä näkemään oli hän tarpeeksi viekas. He olivat lähteneet pääkortteeristaan pimeässä ja hän piti tärkeänä palata takaisin ennenkuin päivä valkeni. Mutta nyt oli kello, mrs Smithin sanain mukaan, yli kolmen kun astuivat laivaan. Tunnin kuluttua olisi päivä ja ihmisiä liikkeellä kaikkialla. Sen tähden, päättelin minä, eivät he kulkeneet aivan kauaa. He maksoivat runsaasti mr Smithille, jotta hän pitäisi suunsa kiinni, pidättivät veneen lopullista lähtöänsä varten ja kiiruhtivat kotiin uurteillensa. Parin yön kuluttua, kun olivat nähneet, mitä sanomalehdet kertoivat ja josko heitä epäiltiin, aikoivat he pimeän turvissa mennä jonnekin laivaan Gravesendissa, jossa epäilemättä jo olivat hankkineet itselleen matkapiletin Amerikkaan tai siirtomaihin.»
«Mutta vene? Eiväthän he voineet ottaa sitä mukanaan?»
«Luonnollisesti ei. Ajattelin myöskin ett’ei vene olisi kaukana, vaikkakin näkymättömissä. Sentähden asettauduin Smallin asemaan ja katselin asiaa siltä kannalta kuin hänen ymmärryksellään varustettu ihminen olisi tehnyt. Hän luultavasti ajattelisi, että jos vene lähetettäisi takaisin tahi kiinnitettäisi johonkin laituriin, helpottaisi tuo takaa-ajamista, jos polisi pääsisi jäljille. Mihin hän silloin voisi kätkeä veneen, jotta se tarvittaissa kuitenkin olisi saatavissa. Ajattelin, mitä itse tekisin, jos olisin hänen asemassaan; keksein ainoastaan yhden keinon. Olisin jättänyt veneen laivanrakentajalle pyynnöllä että hän tekisi muutamia muutoksia ja korjauksia siinä. Vene siirrettäisi siten hänen veistämölleen ja joutuisi kokonaan pois ihmisten näkyvistä, ja minun tarvitsisi ainoastaan pari tuntia ennemmin ilmoittaa, jotta se olisi valmiina.»
«Se tuntuu sangen yksinkertaiselta.»
«Tällaisia yksinkertaisia pikkuasioita juuri helposti unohtaakin. Kaikissa tapauksissa päätin panna aikeeni täytäntöön. Lähdin heti liikkeelle tässä yksinkertaisessa merimiespuvussa ja kyselin venettä kaikilla veistämöiltä virran alaosassa. Viidestätoista paikasta en saanut mitään vaivaini palkkioksi, mutta kuudennestatoista – Jacobsonin – sain tietää että Auroran oli sinne jättänyt pari päivää sitte eräs puujalalla varustettu mies, jotta sen peräsintä vähän korjattaisi. «Peräsimessä ei ole mitään vikaa.» sanoi työnjohtaja, «tuossa se on punaisine raakoineen.» Samassa, arvakkaappas kuka yht’äkkiä ilmestyy eteeni – joo, Mordecai Smith, tuo kaivattu laivuri! Hän oli nauttinut vähän liiaksi väkeviä juomia. En tietysti tiennyt, että se oli hän, mutta hän huuteli ääneensä omaa ja höyryveneensä nimeä. «Tahdon sen tänä iltana kello kahdeksan,» sanoi hän, «juuri kello kahdeksan, muistakaa se, sillä minulla on kaksi herraa, jotka eivät ole halukkaita odottamaan.» He olivat luultavasti maksaneet hänelle runsaasti, sillä hänellä oli äärettömästi hopearahoja ja niitä hän viskeli ympärinsä työmiehille. Seurasin häntä kappaleen matkaa, mutta sitte poikkesi hän olutkapakkaan ja minä käänsin takaisin veistämölle. Matkalla tapasin yhden pojistani ja asetin hänen vartioimaan veneitä. Hän seisoo rannalla ja huiskuttaa nenäliinallaan kun he lähtevät. Me olemme väijyksissä kappaleen matkan päässä, ja olisipa kummallista, jos emme sitte saisi kiinni Auroraa pakenijoineen, aarteineen ynnä muineen.»
«Olette miettineet kaikki hyvin hienosti, olkoon se sitte oikein tai väärin,» sanoi Jones, «mutta jos asia olisi minun käsissäni, olisin asettanut vähäisen polisijoukon Jacobsonin veistämölle vangitsemaan heitä, kun tulisivat sinne.»
«Jota eivät koskaan olisi tehneet. Tuo Jonathan Small on sangen viekas veijari. Hän lähettää tietysti vakoojan edeltä ja jos jotakin epäiltävää huomaisi, olisi hän ollut näkymättömissä yhden viikon lisää.»
«Mutta olisitte voineet yhtyä Mordecai Smithiin ja siten olisitte päässeet heidän piilopaikkaansa,» sanoin minä.
«Siten olisin kuluttanut aikani turhaan. Voimmepa lyödä vetoa ettei Smith tiedä, missä he asuvat. Miksi hän sitä kysyisi niin kauan kuin hänellä on tarpeeksi rahaa ja ruokatavaraa. Me ilmoittavat hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Ei, olen miettinyt kaikkia mahdollisia keinoja, mutta tämä on paras.»
Tämän keskustelun kestäessä olimme jättäneet pitkät rivit siltoja, jotka kaartuvat yli Themsin. Kulkiessani me Cityn ohitse, kultasivat auringon viimeiset säteet juuri ristiä Pyhän Paavalin tornin huipussa. Oli hämärä ennenkuin saavuimme Towerniin.
«Tuossa on Jacobsonin veistämö,» sanoi Holmes osottaen metsää laivan mastoista ja raakapuista Surreypuolella. «Risteillään tässä hiljaa tuon pitkän proomurivin suojassa.» Hän otti taskustaan yökiikarinsa ja piti sitä hetken aikaa suunnattuna rantaa kohden. «Näen vartijani asemallaan, mutta en merkkiäkään nenäliinasta,» huomautti hän.
«Jos menisimme kappaleen matkaa virtaa alaspäin ja asettuisimme väijymään niitä,» ehdotteli Jones innokkaana.
Olimme kaikki hyvin innostuneita, jopa polisit ja lämmittäjätkin, joilla oli hyvin epäselvä käsitys siitä, mitä nyt oli tekeillä.
»Meillä ei ole oikeutta pitää mitään niin varmana,» vastasi Holmes. «Luultavinta on että he menevät alaspäin virtaa, mutta varmat emme voi olla. Tästä voimme nähdä varvin suun, mutta tuskin he meitä näkevät. Tulee kirkas yö ja tarpeeksi valoisaa. Meidän täytyy jäädä tähän. Katsokaa, noin paljon ihmisiä kun tulvii tuolla kaasuvalossa.»
«He tulevat työstä veistämöltä.»
«Voi, noin likaisia, ryytyneitä olentoja! Mutta luulen, että jokaisella heistä on pieni kuolematon kipinä kätkettynä rinnassaan. Eipä luulisi sellaista kun näkee heidät. Niin, ihminen on kummallinen aivoitus!»
«Joku on kutsunut häntä sieluksi, joka on kätketty eläimen verhoon,» sanoin minä.
«Winwood Readella on muutamia hauskoja arveluita tästä aineesta,» huomautti Holmes. «Hän sanoo että vaikka yksilö itse on selittämätön arvoitus, tulee hän luotoksena matemaattiseksi varmuudeksi. Ei voi esim. koskaan edeltäpäin sanoa, mitä tuo tahi tämä yksityinen ihminen tulee tekemään, mutta tarkalleen voi määrätä mitä joku vissi keskimäärä voi. Yksilöt vaihtelevat, mutta prosentit pysyvät muuttumattomina. Niin sanoo tilastontutkija. Mutta – onkohan se nenäliina, jonka näen? Tuolla kaukana liehuu jotakin valkeata.»
«Kyllä, se on eräs poika,» huusin minä. «Minä näen selvästi hänen.»
«Ja tuossa on Aurora,» huudahti Holmes. «Katsokaas, kuinka se menee! Täysvauhti koneenkäyttäjä! Ohjatkaa tuon keltaisella lyhdyllä varustetun veneen perässä. En voi koskaan antaa anteeksi itselleni, jos se pääsee kynsistämme.»
Aurora oli huomaamattamme kulkenut veistämön suusta ja mennyt muutaman pikkuvenheen taakse, jotta se jo oli ehtinyt höyryämään ennenkuin huomasimme sen. Nyt kiiti se pitkin virtaa hurjassa vauhdissa ja likellä rantaa. Jones katsoi huolestuneena sinne ja pudisti päätään.
«Se on erinomaisen nopeakulkuinen,» sanoi hän. «Epäilen ettemme saavuta sitä.»
«Meidän täytyy!» sanoi Holmes. «Ajakaa puita! Lisätkää vauhtia, niin paljon kuin mahdollista! Meidän täytyy saada heidät kiinni, joskin koko vene syttyisi palamaan!»
Olimme jo sen jälessä nopeassa vauhdissa. Uunissa kohisi, ja kone tykytti ja kolkutti kuin mikäkin suuri metallisydän. Äkkinäinen keulalaita leikkasi tyyntä virrankalvoa ja erotti kaksi suurta kuoluaaltoa kummallekin puolen. Joka kerran koneen sysätessä hypähti vene ja tärisi kuin elävä olento. Suuri, keltainen lyhty etukeulassa loi pitkän, liehuvan valojuovan eteensä. Matkan päässä näkyi Aurora tummana pilkkuna vedenpinnalla, ja valkeat vaahtoryöpyt, jotka tuiskusivat sen perässä, todistivat sen harjasta vauhdista. Lensimme proomujen, höyrylaivojen, rahtiveneiden ohi, kiersimme sinne tänne niiden välistä, toisen takaa ja toisen ympäri. Ääniä huusi ja kiljui meille pimeästä, mutta yhäti syöksi Aurora eteenpäin samalla vauhdilla ja me sen perässä.
«Lämmittäkää, pojat, lämmittäkää,» huusi Holmes nojautuen koneiston yli jotta punainen valo alhaalta valaisi hänen ankaria haukankasvojaan. «Antakaa sille niin paljon kuin se sietää!»
«Luulen että lähenemme sitä vähäsen,» sanoi Jones katsoen Auroraa.
«Siitä olen varma,» vastasin ininä. ”Muutamiin minuutin kuluttua on se käsissämme.”
Mutta onnettomuudeksi tuli pulskahtaen samassa hinaajahöyry kolme proomua perässään meidän eteemme. Suurella vaivalla vältimme yhteentörmäyksen, ja ennenkuin saimme ne kierretyksi ja taas pääsimme entiseen suuntaamme, oli Aurora runsaasti kaksisataa metriä kauempana kuin ennen. Vielä se oli näkyvissä, ja synkkä epämääräinen hämärä muuttui vähitellen selkeäksi tähtikirkkaaksi yöksi. Kone oli milt’ei punaisenhohtava, ja heikko kuori tärisi ja rytisi äärettömän voiman kuljettaessa meitä eteenpäin. Olimme jättäneet sulun, sivuuttaneet West India Docksin, kuljimme pitkää Deptford Reachia ja menimme taas ylös kierrettyämme Isle of Dogsin. Tummasta pilkusta erotimme vähitellen Auroran sulavat muodot ja sievän rungon. Jones suuntasi lyhdynvalon Auroraan, jotta me selvästi näimme olennot, jotka olivat veneessä. Mies istui perässä ja hänen edessään oli jotakin tummaa, jonka yli hän oli nojautuneena. Hänen vieressään oli jokin musta kasa, joka näytti Newfoundlantilaiskoiralta. Poika hoiti peräsintä, ja minä näin lyhdyn punaisessa valossa ukko Smithin ilman takkia ja liiviä ajavan pesään hiiliä kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Olivat ehkä alussa epäilleet, josko todella seurasimme heitä; mutta nyt kun näkivät, miten uskollisesti seurasimme kaikkia heidän koukkujaan ja käännöksiään, ei luonnollisesti asiasta ollut epäilemistäkään. Greenwichin luona olimme noin kolmesataa askelta heistä, Blackwellin luona ei väliämme voinut olla muuta kuin kaksisataaviisikymmentä. Olen kirjavassa elämässäni ajanut takaa monenlaisia otuksia monissa eri maissa mutta milloinkaan ei tällainen urheilu ole pitänyt minua sellaisessa kiihoituksessa kuin tämä hurja, uhkarohkea ihmisjahti Themsillä. Hitaasti ja varmasti lähestyimme heitä, jalka jalalta. Yön hiljaisuudessa kuulimme heidän koneensa puhinan ja jyskinän. Mies perässä istui yhä nojautuneena tumman esineensä ylitse, ja hänen kätensä liikkuivat ikäänkuin hän olisi pidellyt jotakin, silloin tällöin katsoen ylös silmillään mitaten matkaa, joka vielä erotti meidät heistä. Yhä lähenimme heitä. Jones huusi heitä pysähtymään. Emme olleet enää kauempana kuin neljän veneen pituuden päässä heistä; molemmat kiisimme eteenpäin samassa keskeytymättömässä vauhdissa. Olimme avonaisella virran selällä, Barking Level toisella ja synkät Plumstead-suot soisella puolella. Huutaessamme hypähti mies veneen perässä pystyyn ja pudisti nyrkkejään meille, kimeällä, sortuneella äänellään raa’asti kiroillen. Hän oli pienenläntä ja voimakkaan näköinen, ja kun hän siinä seisoi, näin että hänen oikeanpuolinen säärensä päättyi puutynkään polvesta asti. Hänen kimakkaasti raivoisasti huutaessa, sai tuo tumma käärö hänen vieressään eloa. Siitä kohosi pieni, musta mies – pienin, mitä koskaan olin nähnyt – varustettuna suurella, luonnottomalla päällä, jota peitti kokonainen metsä sekaantuneita vanukkeisia hiuksia. Holmes oli jo ottanut revolverinsa esille, ja minäkin hain kiireesti omani nähdessäni tuon hurjan, raakalaisolennon. Hän oli puettuna jonkinlaiseen pitkään, tummaan sadetakkiin, joka jätti ainoastaan kasvot paljaiksi, mutta joka kerran oli nähnyt tuon naaman, hän sai olla varma unettomasta yöstä. En milloinkaan ole nähnyt kasvonpiirteitä, joihin niin syvään olisi painunut mitä petomaisin hirmu. Hänen pienissä silmissään paloi synkkä tuli, ja paksut huulet jättivät paljaaksi pari riviä hampaita, jotka kiristen irvistelivät meille puoleksi eläimellisessä raivossa.
«Jos hän kohottaa sormensakaan, niin ammu!» sanoi Holmes tyyneesti.
Olimme nyt tuskin veneen mitan päässä saaliistamme. Näen vielä molemmat edessäni, niinkuin siinä seisoivat, tuo valkoinen miss hajasäärin ja kiroten, ja tuo ilkeä kääpiö hänen vieressään inhottaville kasvoineen ja keltaisine petoeläinhampaineen, jotka kiilsivät meidän lyhtymme valossa.
Olipa hyvä, että niin selvästi voimme nähdä hänen, sillä juuri tuijottaessamme häneen, veti hän takkinsa alta esiin lyhyen, pyöreän puupalasen, joka oli vihellyspillin näköinen, ja kohotti sen huulilleen. Laukasimme revolverimme yhteen aikaan. Hän horjui, nosti ylös kätensä ja putosi tukahutetulla yskällä takaperin virtaan. Näin vilaukselta hänen vihaisen, uhkaavan katseensa keskellä valkoisia vaahtovyöryjä. Samassa puujalkamies meni peräsimen luo, painoi sitä yhtäkkiä, jotta vene heti kääntyi etelärantaa kohti, ja me kuljimme sen ohitse peräpuolesta ainoastaan parin jalan päässä. Olimme sen jälessä taas seuraavassa silmänräpäyksessä, mutta se oli jo aivan lähellä maata. Se oli autio, kolkko paikka, niin pitkälle kuin silmä kaatoi vesiperäistä suomaata, ja kuunvalo välkkyi seisovissa vesilätäköissä ja valaisi puoli kuihtuneita saraheinämättäitä. Tohisevalla sysäyksellä ajautui vene mutakarille, keula ilmassa ja perä tasakorkealla vedenpinnan kanssa. Pakolainen hyppäsi veneestä, mutta puujalka vaipui heti koko pituudeltaan vesiperäiseen maahan. Turhaan työskenteli hän päästäksensä ylös, – ei hän voinut astua askelta eteen ei taapäin. Hän ulvoi voimattomassa raivossa, ja potki hurjasti toisella jalalla mutaan, mutta hänen ponnistuksensa tuloksena oli ainoastaan, että puujalka vaipui yhä syvemmälle pehmeään mutaan. Kun laskimme hänen luokseen, istui hän niin kiinni, että ainoastaan heittämällä nuoran hänen hartiainsa alapuolelle onnistuimme hinaamaan hänet omaan veneesemme niinkuin jonakin suurena meri-ihmeenä. Molemmat herrat Smith, isä ja poika, istuivat alakuloisina veneessään, mutta tulivat käskettyämme aivan suosiollisesti veneesemme. Auroran irroitimme virran pohjasta ja kiinnitimme sen veneemme perään. Jotenkin suuri rautakirstu intialaista tekoa oli sen kannella. Se oli epäilemättä sama, joka sisälsi majori Sholton onnettomuutta tuottavan aarteen. Siinä ei ollut avainta, mutta oli se jotenkin raskas ja me nostimme sen varovaisesti omaan, pieneen kajuttaamme. Kun hitaasti kuljimme virtaa ylös taas, valaisimme lyhdyllämme kaikkiin suuntiin, mutta ei merkkiäkään kuolleesta villistä näkynyt. Jossakin Themsin pohjalla mustassa mudassa ovat tuon harvinaisen muukalaisen luut haudattuina ikuisesti.
«Katsokaa tänne,» sanoi Holmes, osottaen laivanparrasta. »Olimme tuskin tarpeeksi nopeita pistooleillemme.» Aivan sen paikan vieressä, missä olimme seisoneet, oli puuhun tunkeutunut yksi noista murhaavista nuolista, jotka niin hyvin tunsimme. Se varmaankin suhisi ohitsemme samassa silmänräpäyksessä kuin laukasimme. Holmes hymyili ja kohotti olkapäitään huolettomalla tavallaan, mutta minun täytyy tunnustaa että kauhulla ajattelin sitä hirmuista kuolemaa, joka oli ollut meitä niin lähellä tuona vaiherikkaana yönä.