Onnelan Onni: VIII. Varkauden tapaus
VII. Rakkaus | VIII. Varkauden tapaus. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
IX. Matka muistelmia |
”Rautaisia rakehia,
Vaskisia vasamoita.”
(Kalevala.)
Eräänä iltana, kun aurinko oli jo laskenut ja Hämärätär luonut tumman huntunsa luonnon yli, tuli Onni naapuritalosta kotiaan suuren surun ja murheen murtamana.
”Mikä sinulla on, kuin olet niin kummallisen näköinen?” kysyi äiti pojaltansa nähdessään hänen oudon olentonsa.
”Eikä juuri mikään,” vastasi Onni, joka ei tahtonut moista olentoaan ihan äkkiä äidilleen ilmoittaa.
”On sinulla jotain,” jatkoi äiti, ”sillä sinun äänesikin sen ilmaisee.”
Onnilla oli tuskin voimaa puhua; mutta kuitenkaan ei hän tahtonut äitinsä uteliaisuutta kovin kauvan kiusata. Suurella tuskalla kertoi hän nyt kuinka Hälppälän Hessa ja Mitätön Miina olivat taas saaneet aikaan sen, että herra Vallas syyttää häntä rahansa varkaudesta. Viattomuuden tyyneys ja kauhu kamppailivat nyt Onnin sielussa ja sulasivat suuren kyynel-virran tulvaamaan hänen silmistään, kertoessaan kuinka herra Vallas ja Mäntykankaan lautamies ahdistivat häntä ottamaan syykseen mukomata varkautta.
Murheen musta miekka tunkeutui äidinkin sydämeen luullessaan poikansa kamaloita uutisia ja nähdessään hänen mielensä ahdinkoa. ”Oi onnettomuutta!” huokasi hän. ”Jos minun silmäni pitäisi näkemän sinun siihen syyllisenä .... tietysti vaipuisin silloin kuolemaan.”
”Oh...! ei suinkaan sitä salli Jumalakaan, että tuommoisesta syytöksestä ja puheesta pitää viattoman kärsimän,” arveli Onni.
”Jumala varjelkoon!" äännähti äiti pyyhkien vesitulvaa pois poskiltansa.
Hirmuiset olivat unelmat koko seuraavan yön Onnilla ja häntä rakastavalla äidillään. Herra Valkaksen vaino ja uhkaukset kiusasivat suunnattoman suuresti Onnin hellää ja viatointa tunnetta.
Kavaluudestaan tunnettu Mäntykankaan lautamies oli ”susi lammasten vaatteissa,” saadakseen Onnia tuohon permeen peijatuksi. Hän villitsi ja uskotteli Vallasta ja koetti kaikinmokomin hankkia todistuksia, jotta Onnin kunnia kukistuisi niin paljon, että hänet sopisi panna kytkyesen. Siihen kyllä sanottu pahansuopa paljon vaikutti: mutta kuitenkaan ei se hänelle mielin määrin käynyt laatuun.
Tuosta kuitenkin manattiin Onni oikeuteen.
Jopa ollaan oikeuden edessä.
”Tämä herra Vallas sanoo kadonneen viime heinäkuun 3:ta päivää vastaan yöllä tahi sen yön tienoona, kamaristaan lukon takaa 1000 markkaa rahaa, josta hän tahtoo tässä tolkkua. Mitäs vastaaja, Onni, siihen sanoo?” lausui tuomari Vallaksen ruotsinkielisen kanteen loputtua.
”Oikeus olkoon minunkin puolestani valtuutettu asiata arvostelemaan,” sanoi Onni ryhtevällä äänellä.
”Vallas katsoo asiassa olevan aihetta tutkia sinuakin,” jatkoi tuomari, ”mutta mitä sinä sanot tähän kanteesen?”
”Ei mitään muuta kuin että en ole Vallaksen rahaa ottanut, enkä oikein ole varma siitäkään, josko kysymyksessä oleva raha oli sinä yönä, jona varkauden piti tapahtuneen, hänen kamarissaan tahi tai kussaan, kun Mäntykankaan kanssa kävivät Konnakorven juomalassa.”
Vallas tuli tuosta hieman hämilleen ja katseli karsaasti Onnia, syystä, että hänen sanansa teki asian niin hämäräksi ja kunniata kuristavaiseksi.
Vallas pantiin valalle rahansa suhteen, jonka tehtyä hän järähtelevällä äänellä koetti vakuuttaa olevansa jotenkin varma siitä, että hänen rahansa vietiin kamarista ja arveli Onnin olleen hyvin tilaisuudessa ne viemään, koska hän oli sinä iltana – jonka tienoona raha katosi – myöhään hänen kotonaan V...ssa ”kyläilemässä”.
”Onkos vierasmiehiä?” kysyi tuomari.
”On tämä lautamies Mäntykangas ja täältä ulkoa tulee toinen.”
”Onko mitään jääviä näitä todistajia vastaan?”
”Kyllä nämä ovat molemmatkin siihen vähän omituisia .... olkoon kuitenkin Ahma-Aku siihen oikeutettu, mutta Mäntykangas ei, sillä hän on minun pahan suopani,” vastasi Onni.
Oikeus katsoi Mäntykankaan jääviksi, mutta Ahma-Aku vannoi hyvin vaivallisesti ja koetti puhua muka nähneensä Onnilla yli hänen tavallista määräänsä rahaa, ja vieläpä semmoisia rahoja, kuin ne kuuluu olleen, mitä herra Vallas kaipaa.
Tämän perästä saivat asiamiehet astua ulos – ja hetken perästä julistetun päätös: ”Ensi tulevien varsinaisten käräjien kuudentena oikeudenpäivänä on tämä asia jälleen tutkittavana, jolloin vaaditaan Vallakselta parempia todistuksia ja Onnia olemaan 20 markan uhalla asiata vastaamassa.”
Asiasta tuli tuhannen moinen kielen-sotku. Siitä puhui tula kutakin, mikä mitäkin.
”Kyllähän minä sen tiedän, mitenkä siinä käy.... Annahan ajan kulua. Jahka päästään kaikki vierasmiehet puhumaan ja saadaan valalle tuokin ”Onnelan Kaunokukka,”” sätti Hälppälän Hessa. Hessa, näet, oli Onnille äksyissään, syystä kuin paikkakunnalla kulki muuan runo, joka kosketteli Hälppälän Hessan ja Mitättömän Miinan kunniaa, ja jota paikkakunnalla luultiin Onnin sepittämäksi.
Mainittu oikeudenpäivä lähestyi lähestymistään. Siihen siis piti saada varmoja todistuksia, jos suinkin.... Juorukellojen kieli rupesi vähitellen kangistumaan mainitun asian suhteen. Onnia kohtaan ei ollut enää uusia haaveita, ja vanhat tahtoivat ruveta väljähtymään.
Onnille, näet, odotettiin ilmautuvan moista varastettua rahaa, ynnä hänen lemmityllensä Olgalle. – Odotus oli turhaa. Päinvastoin ruvettiin hienostaan henkimään, että Ahma-Akulle olisi pitänyt ilmauntuneen ylimääräisesti rahaa, ja sen avulla sekä siitä permeen joutumisensa pelosta, hänen matkustaneen ”teille tietimättömille.”
Jo tuli määrätty oikeuden päivä. Sinne meni, paitsi asianomaisia viisi vierastamiestä. Mutta Onnelan ”Kaunokukan” valalle vienti – josta Hessa ennakolta ilvehti – ei tullut kysymykseenkään.
Taas tutki oikeus asiata, johonka ei Vallas voinut valvoa paljo mitään muuta kuin pyytää vieraita miehijään puhutettavaksi. Vierasmiehet kutsuttiin sisään, joista Onni jääväsi Hälppälän Hessan valalla pois, syystä, että hän oli epäluulon alainen entyisistä valaistaan ja monesta muusta epäihmisyydestään, ja sen lisäksi vielä hän oli liian paljon edeltä käsin sättinyt Onnia, syyttämällä häntä vikapääksi moiseen rikokseen.
”Astukaa valalle,” sanoi tuomari jälellä oleville vierasmiehille, joidenka joukosta olisi tullut Mitätön Miinakin vielä jääviksi, mutta Onni ei tahtonut häntä estää todistamasta.
Nyt syöksihe sormia ”kirjanpäälle.”
”Minä Miina Mitätön,” alkoi tuomari lausua.
Miina ei virkannut mitään, vaan huulensa näkyi vähän höpisevän.
”Sano perässäni,” kiljahti tuomari.
”Mi... mi... tä... tön,” änkytti Miina tukehtuneena, sillä hän ei suonut itseänsä mainittavan mukomalla nimityksellä.
Tämän huomattuaan tuomari ei enää tahtonut tankkuuttaa Miinalla tuota nimeään, vaan lausututti toisilla vierasmiehillä nimensä, ja sitätehden koko valansa.
Valan perästä puhuteltiin todistajat, joista jätettiin Miina ensimmäiseksi puhumaan. Sitä ei kestänytkään pitkältä. Siinä siis ei ollut muuta kuin: ”En minä tiedä mitään.” Näin tietämättömänä käskettiin Miina ulos, jossa hän pakisi: ”Mikä oikeus ja totuuden paikka siellä on jossa ihmisiä herjataan.”
Leuhu-Kalle, joka tämän perästä puhuteltiin, tiesi sen, että hän oli muka nähnyt Onnilla rahaa, sen perästä kuin mainittu varkaus oli tapahtunut.
”Näitkö sinä hänen kukkaronsa,” kysyi tuomari.
”Näin.”
”Minkäverran siinä oli rahaa?” Ei kuulu vastausta.
”Oliko se edes puolellaan?” jatkoi tuomari.
Kalle ei osannut sanoa sitä eikä tätä, sillä hän oli hämillään ja onkomuksissaan, kuin puusta pudonnut. Tästä tulematta tämän parempaa selinkoa käskettiin Kalle ulos, ja sitten puhuteltiin Maunulan Matti ja Seliinen Selma, jotka kumminkaan eivät tienneet mitään, vaan vaativat kulunkiansa.
Koko asia lopetettiin nyt, Vallaksen pyynnöstä, ja tuomittiin ”myttyyn.”
Onni ei ennättänyt ensinkään tehdä vastakannetta kunniansa suhteen, eikä pitänyt siitä suuresti väliäkään.
”Kunhan vaan pääsin eroon tuosta tulisesta turakasta. jonka jotkut kamalat viha- ja valamiehet tekivät minulle, niin häpeälliseksi”, lausui Onni.
Tämäkin tapaus muun muassa vaikutti Onnin onnettomuuden ja turmelluksen alun, mikä oli milt’ei hänen ihmisyytensä surma. Mokoma häpeällinen rettelö kalvoi hänen kunniansatuntoa niin jotta oli tehdä hänen mielettömäksi. Vielä pahempi oli se, että sen johdosta paisui hänen isänsä ilkeys vielä entistä pahemmaksi. ”Sinun Onni pitää pakenemasi pois minun talostani – pian!” ärjyi ukko usein pahalle tuulelle tultuaan.
”Ah minua armotointa!” huokasi usein Onni. ”Mikä Jumala minua auttanee... Kaikki on kadonnutta –kaikki on synkkää ja onnettomuuden murheella mustattua. Tuskin yhtäkään tähteä on enää olemassa minun elämäni taivaalla”.
Onnettomuudeksi rupesi Onni tuota kamalata murhettaan tappamaan väkevien juomain nauttimisella. Hän siis haki itselleen lohdutusta viinapullosta.
Mutta tämä vasta oli se – ”mutta” joka saattoi Onnin, yhä suurempaan kunnian kadotukseen ja turmion kurjuuteen: Täten hurmaantui Onni juomaan – ja joi – – joi niin, että hän siten oli uhrata itsensä sieluine ruumiineen ijankaikkiseen onnettomuuteen.