Papin rouva: XIII luku

XII luku

XIII luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho

XIV luku

Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka hänen herätessään visertivät kuin hänelle serenaadejaan pitäen.

Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi maanantaista!

Riemu, autuus osas olkoon,

luonnon laps sä kaunoinen

– – –

Riemu, autuus osas olkoon

luonnon laps sä kaunoinen – laulahteli hän pukeutuessaan.

Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin.

– Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään.

– Mitä marjoja ne ovat?

– Mansikoita!

– Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi!

Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia...

Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset. – Kuinka täällä on puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat.

Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä odottamaan.

Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi:

– Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte?

– Ei ollut.

Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä nauratti.

Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä.

Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen retkensä jalkaisin.

– Mutta jaksatteko te kävellä?

– Josko minä jaksan kävellä!

He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku oli hänen mieleensä.

– Lähdetäänkö sitten?

– Lähdetään!

Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo tavallisella paikallaan päivänpaisteessa. – »Usko se! Usko se! tule mukaan, Usko!» – Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata pitkin.

– Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli.

– Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme.

Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä.

Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään ikäänkuin luokseen kutsuen.

– Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli.

Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä taputella.

– Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin silkkisamettia!

– Soko ... soko ... soko...

Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä.

– Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu!

Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin.

– Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit!

– Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan.

Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan. Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä.

– Ai, ai, enhän vain leikannut?

– Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen.

– Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä maailmassa.

– Leikannut monta haavaa?

– Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä.

– En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen.

– Olisitteko sitten tahtonut?

– Enhän.

– Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin kauniin veitsen?

– Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne!

– Enhän toki...

– Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta.

Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin.

– Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton.

– Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua.

– Keitä vastaan?

– Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!... No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja – ja pahoja kieliä.

– Pahoja kieliä!

– Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla.

– Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja!

Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen toista kärryn jälkeä, sill’aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin hypähdellen metsään ja sieltä takaisin.

Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa katsomaan.

– Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli.

– Olen useinkin. Kuinka niin?

– Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht’äkkiä siitä niin huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän itki...

– Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa! – ja hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin silmien edessä.

– Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko te hänelle?

– Miksi en minä kirjoittaisi hänelle?

– Mutta mistä te hänelle kirjoitatte?

– Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan vähän teistäkin...

– Mitä te minusta ... saanko lukea?

– Ette saa...

– Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän tuomitsitte häntä niin.

– Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen on ... onko hän onnellinen vai onneton.

– Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt.

– Ilahuttaako?

– Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te todella olette: olette koko merkillinen papin rouva!

– Tunnetteko te hänen veljensä?

– Tunnen hyvinkin.

– Mitä hänestä on tullut?

– Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa ... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa.

Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt. Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja vihasi koko maailmaa!

Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi yht’äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen.

Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia, jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista.

Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä, joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen.

– Mistäs nämä pojat ovat?

– Tuolta ollaan virran rannalta mökistä.

Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös.

– Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi.

– Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten.

– Vai niin, no onkos isäsi kotona?

– Heinättä on.

– Mutta minkä tähden et sinä ongi?

– Kun ei oo onkee.

– Onkisitkos, jos olisi?

Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle.

– Oon minä välittä Villen ongella onkinna.

– Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen ongen.

Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan.

Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä.

– Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa?

– Oit? niillä, voan kun n’ei anna.

– Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään.

Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan korvasta pajukosta vapaa taittamaan.

Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa.

– Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä! – ja samassa vetäisi poika ahvenen maihin.

– Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan ... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä.

– Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa.

– Nosta, nosta! – Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, mutta tulihan kumminkin.

– Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas!

Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla.

– Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi.

– En ollenkaan ... onkikaa te vain!

– Tulkaa tekin ongelle!

– Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli.

He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli päivällisellä.

– Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi.

– Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä.

– Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa jostain talonpoikaistalosta.

– Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät huomanneet.

Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen toisensa puolesta.

– Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse.

Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle.

– Milloinka ne tulevat? kysyttiin.

– Noin viikon tai parin perästä.

– Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti.

– En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta minä luulen, etten vielä lähde.

Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi:

– Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan.

Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä.

– Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan.

– Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin.

– Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole?

– Onhan hän.

– Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille?

– En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene.

– Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin saareen kaikki pitäjän nuoret.

– Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli.

– Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa hauskempi siellä Tyynelässä.

– Ei, kyllä minä hyvin mielelläni.

– Entäs herra Kalm?

– Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään.

– Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa?

– Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin.

– On hän ainakin ollut.

– Kyllä hän on tainnut olla.

– Onko hän siitä sinulle mitään kertonut?

– Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni.

Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan. Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo.

– Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti Liina.

– Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä.

– Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä.

– Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä.

Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn. Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua tarkastellen, peitetyn pisteliäästi:

– Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun shaaliani hartioillesi?

– Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin.

Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi.

Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä kerran sai sen tehdyksi.

– Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne tulevat?

– En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että liittyisin heidän seuraansa.

Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä.

– Te ette soita? kysyi yht’äkkiä Olavi.

– En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta.

– Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja?

Ellin olisi yht’äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain:

– Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä.

– Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai myöhemmin.

– Oletteko te ollut elämässänne onneton?

– Sanokaa, mitä luulette?

– Mistäs minä sen tietäisin.

– Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen ... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa.

– Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään.

– Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ... määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, välittömästi...

– Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti.

He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi taas niin, että se kuului maantielle saakka.

– Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin äkkinäistä sään muutosta tuo.

– Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja.

Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän näytti vähän hämmentyneeltä.

– Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain.

– Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan?

– Ei, hän kuuluu jo menneen levolle.

He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta. Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan ylikertaan.

Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen.