Papin rouva: XIV luku
| XIII luku | XIV luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho |
XV luku |
Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan.
Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en.
Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi tieto voittonsa mahdollisuudesta.
Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa häiritsemättä.
Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat voineet nyt nähdä hänet.
Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta.
Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde.
Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa hänen eteensä.
Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja kohtaisivat hänet Esplanaadilla. – »Vai niin, vai sinä olet hakkaillut nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi! – No, ja millä menestyksellä? – Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!» – Ja se, mikä häntä eniten harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman vaikea ja kunniakas.
Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään?
Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota »jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen – se ei tietysti voisi tulla kysymykseenkään!
Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai vaatisin jotain. »Mutta mitä ajattelette minusta!» Tai sitten sitä vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin j.n.e.
Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja – miehen poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti suudelman vahingon palkkioksi.
Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja! – ja hän paiskautui vuoteeseensa.
Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli hänen omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin.
Mutta silloin hän suuttui itseensä.
Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut järkeni?
Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko?
Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö mustasukkainen sellaiselle...?
Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas vuoteeseensa.
Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen.
Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää, mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa minua, ja mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt ketään.
Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori astui oven täydeltä huoneeseen.
– Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän kuusen latvassa.
– Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu pitäjälle?
– Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole ollut komentamassa.
– Olenhan aina välistä.
– Välistä? – Sukkiasiko haikailet? Siin’ ovat!
Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään.
– Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän.
– Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni.
Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi laverrella asioistaan.
Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa vastassaan veräjällä.
He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. Ellikin otti siihen leikkiin osaa.
Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita aamiaispöydästä.
Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin.
Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen kanssa.
– Herra Kalm! huudettiin yht’äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin tule heinään?
– Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa.
– Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä tuossa rantapellon alla.
– En tiedä ... minä tuskin ehdin.
– Tulkaa nyt vain!
Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen.
Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli viivyttelikin odotellen.
Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli loi häneen pitkän kysyvän katseen.
Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan.
– Ota veikkonen velikulta!
Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa.
– Menettekö metsälle? kysyi Elli.
– Menen.
– En tiennyt teidän olevan metsämies.
– Olenhan minä vähän sitä ja tätä.
– Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette?
– Ei kiitoksia.
– Vaan jos minä panen teille evästä mukaan?
– Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta, jos jotain tarvitsen.
Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen.
Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä tavalla olisin voinut häntä suututtaa?
Hän arveli, otaksui, luuli yht’äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän silloin olisi ollut minulle tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, ettei se ole minun syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia kuvittelen.
Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan.