Papin rouva: XV luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XIV luku XV luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
XVI luku


Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli vastasi, ettei häntä haluta.

– Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.

– Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän virkkoi arasti ja vähän hämillään:

– Niin, miksemme voisi mennä ripille...

– Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen. Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita: Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä kutsumusta.

– Kuinkas minä yksinäni?

– Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?

– Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat.

– Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä aina väistää, antoi hänen olla.

Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.

Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.

Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa ovelta:

– Et siis tulee?

Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti hymähtäen sanoisi: käyttekö te ripillä? Mutta jos hän ei menisi, kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia selittämään.

– Minä tulen, sanoi hän.

Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille.

Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin.

Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään turvattomammalta ja tyhjemmältä.

He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista menneisyyttä.

Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan.

Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen paikkaansa menehtyä.

Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht’äkkiä muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan.

Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata.

Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani tavata?

Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää voisi saada tekemättömäksi.

Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni?

Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin itkeä.

Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan – Liina varsinkin – ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi heidän seuraansa.

Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin.

Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka, – mutta ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle hän olisi hyvinkin voinut tulla – vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut väsyksissä ja nukahtanut.

Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni.

Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa.

Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene mahdollista!

Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht’äkkiä hän sitä melkein kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa...

Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot?

Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin nousevan pihaan pyssy olallaan.