Papin rouva: XVI luku
| XV luku | XVI luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho |
XVII luku |
Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä.
Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden.
Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan, paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin.
Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin.
Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa?
Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli! Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi.
Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin, että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta. Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana.
Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa, tuijottamassa eteensä pihaa pitkin.
– Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti.
Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan.
– Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin!
– Kuinka niin?
– Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus.
– Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä turhanpäiten levottomaksi.
– Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ... antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle.
Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja vei ne eteisen naulaan.
– Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi.
– Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä! – No, ja kertokaa nyt, kuinka metsästysretkenne on onnistunut.
Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti.
– Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja.
– Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on.
– Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan.
– Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista.
Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta.
– Saako luvan olla teetä?
– Ei kiitoksia! – mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta.
– Entäs miehenne? kysäisi hän yht’äkkiä. Eikö hän tulekaan illalliselle?
– Hänkö? Hänhän on pitäjällä.
Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä lusikkaa lasissa sanoi hän:
– Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas koko viikko?
Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi:
– Se kai ei ole niinkään helppoa?
– Eikö ole helppoa?
– Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla.
Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän värähtäen:
– Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...?
– Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon.
– Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka...
– Joka mitä?
– Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä teitä ollenkaan...
Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan, sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi:
– Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein ymmärrä toisiamme.
Se näytti sattuvan...
– Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin?
– Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten ilmaantuu useinkin jotain, joka yht’äkkiä osoittaa, että he ovat toistensa suhteen erehtyneet.
– Te olette siis erehtynyt minun suhteeni –?
– Ja te ehkä myöskin minun?
– Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte?
– Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin...
– Mitenkä teissä?
– Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä.
– Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte?
– Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut teillä niitä olevan.
– Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä mitenkään minua loukannut.
– Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin.
– Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette voinut tulla sellaiseen käsitykseen?
– Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä selittää.
– Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän.
– En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen.
– Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että olisin?
– Olettehan ollut ripillä tänään?
– Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä minun uskonnollisuudestani, että...
– Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri?
– Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...!
– Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... minä jos menisin ripille, olisi se merkki siitä.
– Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole.
– Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin vähemmän.
– Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään.
– Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen.
Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään hän sanoi:
– Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää...
– Mitä niin?
– Ei mitään... – mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi hän: – sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun niihin kerran on takertunut.
– Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin ... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen –
– Ja te luulette todellakin! huudahti Elli.
Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen...
– Enhän minä luule mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini kuullut ja omin silmini nähnyt.
– Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt?
Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen olkapäillään:
– Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin.
Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan, että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä... Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa kanssa taistellen:
– Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä en ole onnellinen, minä en rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut!
Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun.
Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös istualleen:
– Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa?
Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan. Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva mielensä, siihen paikkaan menehtyä...
Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet väärin.
– Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja olento, heikko, raukka...
– Enhän minä ... minä päinvastoin...
– Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi, minä olen onnettomin ihminen maailmassa.
– Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi...
Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.
Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna, porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin kummallisen kaukaista ja epämääräistä...
Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko hän sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?...
Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa?
Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa.
Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan, katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä, puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen:
– Hyvää yötä nyt sitten! – ja meni sisään.
Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä... Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa.