Papin rouva: XI luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
X luku XI luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
XII luku


Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään.

Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä.

Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä luonteetkaan käyneet limikkäin.

Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi.

Mutta yht’äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn hypähtämään.

Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.

Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt. Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan, ehkä itseltäänkin.

Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin.

Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään, kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi.

Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää. Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden nyrpeyttä.

Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella.

Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa.

Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle.

– Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin.

– Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle.

Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä, että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää tekemään.

Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht’äkkiä niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan, tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu» t.m.s.

Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan. Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista, ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia, jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä.

Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne.

Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä.

Hänelle tuli yht’äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia, joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut. Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla, sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa!

Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla, sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen. Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ... edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä, niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän hakee minut käsiinsä...

– Herra tulee! huudahti yht’äkkiä joku naisista niityllä.

Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin, yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään.

– Löysinpähän minä teidät!

– Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut?

– Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan toimitatte?

– Teen heinää, niinkuin näette.

– Ladossako sitä tehdäänkin?

– Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri lähteä, kun te tulitte.

– Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään.

Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän veitikkamaisesti:

– Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän mielenne tulla mukaan.

– Antakaa minäkin rupean heinäntekoon!

– Siin’ on harava!

– Ei, minä tahdon viikatteen.

– Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää?

– Mitäs en minä osaisi!

Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille puolille kauniisiin laisteihin.

– Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä.

Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä erilleen toisistaan.

Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan.

– Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta.

– Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä.

Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä.

Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa.

– Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat keskenään.

Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket hohtivat ja rinta kohoili.

– Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään.

– Teille myös!

– Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ... eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen.

– Kuinkas minä sitten olin eilen?

– Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan.

– Minun kun piti olla teetä laittamassa.

– Oliko se ainoa syy?

– Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman minuakin.

– Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia tyhmyyksiä ajattele.

– No hyvä, minä lupaan.

– Tuohon käteen

– Tuohon käteen!

Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat siniset silmät.

Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa, Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä, tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä pitkät matkat venheen kupeella.

Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet, sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri.