Papin rouva: X luku

Wikiaineistosta
IX luku X luku
Papin rouva
Kirjoittanut Juhani Aho
XI luku


Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni. Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan siimeksessä ja luki.

Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa, ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään itselleen, ei sitäkään, että hän sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti, että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän olisi voinut olla onnellinen.

Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei ole hänen töittensä tähden välttämätön.

Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan. Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä, antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan.

Anni kulki siitä ohitse rantaan päin.

– Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi.

– Rouva on kotona.

– Missä hän on?

– En tiedä, minne olisi pistäytynyt.

Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa.

Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen.

Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä kymmenittäin.

Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia kohden.

Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle. Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan.

– Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä virkaili rannalla.

– Mehän odotamme pastoria.

– Tuleeko hän teidän mukaanne?

– Meillähän on huomenna kesäkinkerit.

Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin. He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa.

– Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän pihaan astuessaan.

– Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani.

– Ja te minun.

– Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin, että piankin lähdette pois.

– Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte.

– Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä vaikka koko talvenkin.

– Saisinko...

Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle.

– Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne?

– Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin.

He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua.

– Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? kysyi Olavi.

Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona.

– Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne?

– Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa.

– Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla.

– Niinpä melkein.

– Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun tuolla ylhäällä?

– Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon, milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin.

– Mistä te sen?

– Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen?

– Kuuluuko se tänne?

– Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki.

Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra Tavela ja tuomarin neiti.

– Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä sopimattomasti?

Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti, mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin.

– Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos verannalle?

– Mennään verannalle!

Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi:

– Tekö täällä nyt olette isäntänä?

– Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa, kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden isäntävallan talossani niin kauaksi.

– Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa.

– Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään.

– Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin. Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä...

– Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse parhaiten itseään.

– Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme, kävelemme...

– Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on häntä liiaksi ikävä.

Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää.

Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään.

Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle.

Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat jotenkin ikävystyneen näköisinä.

– Missä muut ovat? kysyi neiti Liina.

– Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli.

– Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli?

– Olkaa hyvä.

– Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin mukaan?

Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat.

Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen ja raskas.

Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut välttämätöntä.

Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton. Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi suonut häntä Liinalle.

Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht’äkkiä niin, että hänen täytyi jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan. Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan illallista.

Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin.

Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli:

– Teillä oli hauska tänään?

– Olihan meillä.

– Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi.

Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre, joka ilmaisee kateutta.

Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän vähän alkanut aavistaa.

Hän yht’äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki sellaiset luulot ja vakuuttaa...

Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän voisi...?

Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan. Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei nostanut silmiään ja tuskin vastasi.