Papin rouva: XXII luku
| XXI luku | XXII luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho |
XXIII luku |
Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa luo.
Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan ... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla?
Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa katsomassa.
– Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se siellä käydä ja käyttää muitakin – »temppelin harjallaan».
– Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas oli mennyt askareilleen.
– Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti.
– Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan.
– Ja nyt ette enää heitä kadehdi?
– Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin hekin.
– Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän
– Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin hekin ... ainakin minä olen... entä te?
– Olenhan sitten minäkin...
– Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle tyytymätön?
– En suinkaan.
– Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä. – Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ... niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte.
Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä hajamielisesti silmiin.
Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin yht’äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa, sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että se olisi viimeinen kerta?
Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan tunsi, ettei hän voisi ja että hänen kaikki päätöksensä ja lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet! Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt.
Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli, joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ... heillä on jo pojat! Katsokaa nyt!
Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin. Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli nuorinta lastaan nukuksiin, sill’aikaa kun Olavi istui rappusilla ja poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan, kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat katselemaan aittoja.
Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä pihaan.
Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän ripsui.
– Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt?
– Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti.
Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan, olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen rintansa ja jäsentensä värähdykset.
Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ... mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet, joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää.
Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden...
Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa vieraille aamiaiseksi.
– Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä, haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja veriään asettumaan.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin pihaan. Elli oli sill’aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen vastapäätä istumaan.
Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui vähitellen helläksi tunteellisuudeksi.
Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän:
– Eihän se ollut niin todella tarkoitettua?
– Mikä niin?
– Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen kerta...
– Oli se...
Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista, niin aivan toden todella tarkoitettua.
Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi.
Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen osaakin.
Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta katosi sinne isäntäkin.
Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet, kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi pitänyt mennä sinne samaa tietä.
Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin. Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla.
– Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon.
Vähän päästä meni Olavikin aittaansa.
Mutta mitä merkitsi tuo yht’äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli tullut hänen luokseen?
Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen.
Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran? Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä kumpikin ikkunastaan.
Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi tällaista tilaisuutta...
Hän ei siis tahtonut, se oli nyt ainakin selvä.
Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota hän mielestään ei ollut ansainnut.
Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa.
Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko – taikka! Elli oli valinnut... Hän myös! – vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä siitä, mitä hän oli valinnut...
Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä.
Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella yötä.