Papin rouva: XXI luku
| XX luku | XXI luku Papin rouva Kirjoittanut Juhani Aho |
XXII luku |
Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva ja yks’ vieras herra!»
Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan.
– Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä, nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja avartuvan.
Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa.
– Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä.
– Ensin »temppelin harjalle!»
He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään:
Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan.
– Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla!
Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa, sileätä nurmikenttää.
– Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen.
– Ei, mutta todellakin!
– Tässä on nyt se »temppelin harja!»
– Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata näköpiiriä kaikille tahoille.
Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen, taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine kaskineen. Tuoll’ oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien matkojen päästä näkyviin.
Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä tulkinnut.
Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi.
– Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan...
– Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin. Ettekö tahtoisi milloinkaan pois?
– Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä täällä on... Entä te?
– Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä, mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin onneni kukkulalla.
– Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän?
– Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta jättää?
Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa voimalla hän sanoi:
– En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette...
– En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä.
Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan...
Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa kootuilla voimilla rintaansa vasten...
Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä vetää hänet puoleensa.
– Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää!
Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä:
– Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen...
– Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti.
– Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin.
Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen hymyillä:
– No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko?
– Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa...
– Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää silti loukkaantuko minuun ... ettehän?
– Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden...
– Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako ... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet tähänkin saakka.