Papin tytär: IX luku
| VIII luku | IX luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
X luku |
Illalla oltiin Sigridin luona, ja nyt oli Sigrid taas Ellin mielestä hyvä ja semmoinen kuin hän olisi toivonut hänen aina olevan. Huomenna oli sunnuntai, eikä läksyjen luku häirinnyt. Tytöt istuivat Sigridin kamarissa ja söivät makeisia, joita Sigrid oli ostanut. Ei ketään ollut kotona. Arthurkin oli käsketty pois, että he saisivat rauhassa puhella.
– Meillä on salaisuuksia! sanoi Sigrid.
Ja niistä piti heidän nyt puhua. Sigrid oli jo jäältä tullessa sanonut, että hän aikoo puhua hyvin salaisista asioista ... hyvin salaisista.
Mutta ensin asetteli hän Ellin kaulaan omia, kauniita huivejaan ja kaulustimiaan, käski Ellin istua peilin eteen, purki hänen tukkansa ja palmikoi sen aivan uudella tavalla...
– Jos sinä, Elli, vain pukisit itsesi oikein, olisit sinä hyvin soma.
– Ole vaiti! – ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut siitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän:
– Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna!
– Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla ... ja saat sinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani ... minulla on niitä jos kuinka paljon...
Sigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan...
– Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot.
Elli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä, jäällä ensin ja nyt täällä!
Tytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat, tanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä kömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan, tunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri sillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä olisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan.
Mutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä:
– Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on?
– En, mitä se on?
– Etkö todellakaan tiedä?
– Niin, no kyllä minä ehkä hiukan...
– No, sanopas, mitä se on!
– Eikö se ole sama kuin se, jos alkaa jostakin tykätä...
– Niin, niin, mutta onko se tytöstä vai pojasta?
– Eikö se ole kummastakin ... vaan en minä sitä niin tiedä...
– Etkö ole milloinkaan tykännyt kenestäkään pojasta?
– En minä ... oletkos sinä?...
Nyt tuli se suuri salaisuus...
– Olen minä, vaan sinä et saa sanoa kellekään, et kellekään, et milloinkaan ... lupaatko?
– Lupaan, lupaan...
– Vaan en minä ehkä sano...
– Tunnenko minä sen?
– Et taida tuntea ... et sinä sitä ensimmäistä varmaankaan tunne ... mutta toisen sinä ehkä tunnet...
– Toisen? Tykkäätkö sinä toisestakin?
– Voi, minä olen tykännyt jo monestakin ... ja niin ovat kaikki muutkin tytöt ... mutta en minä oikein muista niin kuin siitä yhdestä. – Vaan minäpä tiedän, kuka sinusta tykkää...
– Minusta ei toki tykkää kukaan eikä tulekaan tykkäämään ... ei milloinkaan...
– Tykkääpähän ... minä tiedän sen, kun se on sen minulle itselleni sanonut...
– Sinulle sanonut?
– Taikka ei oikeastaan sanonut ... en minä sano, kuinka olen saanut tietää, mutta minä vain kuitenkin tiedän...
– Sinä vain minua narraat...
– En narraa ... tuossa on käteni, etten narraa...
– No, kuka se on?
– En, sitä en sano, vaikka kuinka kysyisit ... sinä et saa suuttua, etten sano ... mutta minä en saa sanoa.
Huomaamatta siirtyi siitä puhe kuitenkin Sigridin veljeen. Sigrid hänestä ensin mainitsi, kummasteli, missä hän viipyy, kun ei jo tule kotiin. Ja sitten hän sanoi, että hän niin erinomaisen paljon pitää veljestään.
Elli sanoi, että mahtaa olla hauska, kun on yhdenikäinen veli. Hänellä ei ole...
Ikäänkuin vähän leikillään rupesi Sigrid kertomaan, että Arthur oli vasta ollut rakastunut erääseen tyttöön, mutta ei hän nyt enää ole ollenkaan. Se tyttö oli ollut tuhma ja hyvin koketti ... kesällä oli Arthur hänet kokonaan unohtanut...
– Kuka se oli se tyttö? kysyi Elli vähän varovaisesti.
Ei Sigrid tahtonut sitäkään sanoa ... taikka kyllä sentään, kunhan ei Elli vain kellekään sano...
Ei, ei hän sano...
– Niin, no se oli Iida ... mutta ei Arthur hänestä enää pidä ... ei vähääkään...
Vähän aikaa he olivat vaiti. Sitten sanoi Elli:
– Minkähän tähden minä niin sitä sinun veljeäsi lienen pelännyt, kun ensi kerran hänet näin ... hän oli minusta niinkuin joku aikamies herra...
– Hän onkin jo melkein aikamies ... hänellä on jo partaakin vähän...
Hetken he olivat taas vaiti, ja Sigrid katseli Elliä silmästä silmään ja vähän hymyili.
– Mitä sinä naurat?...
– Enhän minä naura...
– Vaan katsot minuun noin...
– Minä vain ajattelen erästä asiaa...
– Mitä asiaa?
– Ohoh, en minä sano...
– Sano nyt ... ethän sinä olekaan minun ystävä ... kun sinulla on salaisuuksia...
– Niin, no, ei tämä olekaan mitään ... minä vain sitä ajattelin, että me olemme puhuneet sinusta hyvin paljon erään ihmisen kanssa...
– Milloinka olette puhuneet ... kenenkä kanssa?
– Erään ihmisen kanssa.
– Kenen, sano nyt, hyvä Sigrid, kenen...
– No, Arthurin kanssa.
– Vai niin, vai minusta te olette puhuneet ... sitten ei teillä mahtanut olla paljon puhumista.
– Oli, hyvin paljon.
– Ei ollut ... ei ollenkaan ... ei vähääkään.
Elli koetti olla välinpitämätön, mutta pelkäsi kuitenkin, että hänen äänensä vapisisi ja että Sigrid sen huomaisi.
– Anna, minä vähän laitan sinun tukkaasi ... Arthur sanoi, että sinulla on kauniit silmät ja kaunis tukka ... kauniimmat kuin kellään koko koulussa.
– Voi sinua, elä nyt lörpöttele...
Mutta Sigrid otti ja pyöräytti Elliä, ja Elli tunsi itsensä niin onnelliseksi, että vesi herahti silmään.£
Ei niin kummalta ollut tuntunut vielä milloinkaan ennen kuin sinä iltana maata pannessa. Unesta ei puhettakaan!... Mutta sitten lisäksi ne omat ajatukset olivat niin oudot ... ja välistä sihisi poskissa ja oli paha olla. Mutta toisin vuoroin taas tuli hyvä mieli, niin äärettömän hyvä...
Niinkö todellakin oli, mitä Sigrid oli sanonut? Kauniit silmät, kauniimmat kuin kellään muulla tytöllä koko koulussa ... kuin Sigridilläkään. Niin oli Arthur sanonut ... Arthur!
Miten lie ollutkin, mutta näitä miettiessä syttyi kynttilä, joka jo oli sammuksissa ... ja siirtyi sängystään muuan peilin eteen ... ja tuli kaunis huivi kaulaan, pää kääntyili, ja tukka koetti asettua niin kuin se oli ollut silloin, kun se parhaiten sopi.