Papin tytär: VIII luku
| VII luku | VIII luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
IX luku |
Elli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä enemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli ollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä aavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki osasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki äänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja koetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista innostunut ... hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin innostumaan...
– Etkö sinä osaa luistella, Elli ... etkö todellakaan osaa? Mitä?
– En.
– Voi sinua, kaikki muut osaavat!
Ja Sigrid ei pysynyt yhdessä kohti, riensi Ellin luota muuanne, muiden tyttöjen luo siitä puhumaan.
Ei Ellistä ollut se millekään, kun toisen päivän aamuna sitten julistettiin koko koululle luistinlupa. Hän vielä kirjojaan pulpetissaan järjesteli kotiin vietäväksi, kun muut tytöt jo olivat kaikki rientäneet tiehensä. Ellin ulos tullessa juoksivat jo toiset kadulla, Sigrid eillimmäisenä.
Joukko koulupoikia, käsissä kullakin luistimet, tulla heilasi häntä vastaan, ja heidän joukostaan hän tunsi yht’äkkiä Arthurin. Pojat täyttivät koko katukäytävän, ja Elli koetti painautua huoneen seinää vasten niin likelle kuin suinkin. Häntä vähän hävetti ja peloitti, eikä hän tiennyt oikein, mitä se oli. Mutta kun pojat tulivat kohdalle, niin Sigridin veli tervehti häntä kohteliaasti ja nosti hattuaan. Elli oli ensin vähällä vastata niiaamalla, mutta samalla muisti, että täytyy yhdenikäisille kumartaa. Ja siitä hän niin hämmentyi, että puoleksi niiasi, puoleksi kumarsi. Tästä hän taas säikähti niin, että jalat hervahtivat, ja tuntui niinkuin ei olisi paikaltaan päässyt.
Hän päätti, ettei hän mene jäälle... Mitä hän siellä, kun ei osaa luistellakaan?
Mutta sinne hän kuitenkin meni, kun ikkunasta näki, että portin sivu kulki jäälle päin niitäkin, joilla ei ollut luistimia.
Jäällä jo luisteltiin, mustanaan heilui pikku joukkioita sinne tänne. Kierä jää kiilsi päivän paisteessa ja ulvahteli salaperäisesti siellä täällä. Se hirvitti ja veti puoleensa samalla. Ja ennenkuin tiesikään, juoksi Elli juoksemalla alas rantaan.
Toiset luistelivat, toiset panivat luistimia jalkoihinsa, ja kaikilla oli kiire, ja kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan joutanut Elliä huomaamaan.
Elli seisahtui rannalle katselemaan. Hän seurasi milloin mitäkin silmillään ja koetti katsella, kunnes katsottava katosi muiden joukkoon.
Sigrid luisteli siinä melkein hänen ohitsensa eikä huomannut häntä. Elli ihastui ja aikoi huutaa hänelle, mutta sitten ei kuitenkaan huutanut. Ja kun Sigrid vähän ajan päistä taas tuli ja vielä likemmitse, niin ajatteli Elli, että hän ei huuda ... ei, vaikka mikä tulisi, koska ei Sigridkään häntä huomaa.
Hän rupesi laskemaan luisua, mutta silmillään hän yhä seurasi Sigridiä. Siellä se leijaili, koetti kiertää ympyrään, mutta sitten kääntyi taapäin ja oli kaatua. Silloin luisteli hänen veljensä ohitse, Sigrid ojensi molemmat kätensä, veli otti kiinni ja auttoi häntä takaperin luistelemaan. Sitten alkoivat he luistella rinnakkain ja kiersivät monta ympyrää. Elli tarkasteli heitä koko ajan. Kauniisti ne luistelivat, veli varsinkin. Hän vaikka heilui ja äkkiä kääntyi, luisteli milloin taapäin, milloin eteen, milloin pitkän matkaa toisella jalalla vain, niin näytti Eilistä kuitenkin, että hän ei saattaisi milloinkaan kaatua.
Tuolla he seisovat nyt ja puhuvat jotain toisilleen.
Sitten yht’äkkiä luistelevat aivan suoraan Elliä kohti ja seisahtuvat hänen eteensä.
– No, täälllähän sinäkin olet, sanoi Sigrid ja pyörähti luistimillaan Ellin ympäri. Koetti olla ystävällinen, mutta hänen käytöksensä oli kuitenkin vähän hätäisen kankeata.
– Voi, voi, kuinka on hauskaa! Minä en sinua ensin huomannutkaan, ennenkuin Arthur sanoi...
Eilistä näytti kuitenkin, että hän oli huomannut, mutta ei ollut huomaavinaan.
– Ettekö luistelekaan? kysyi Arthur.
– En minä osaa.
– Kyllä me opettaisimme...
– Niin, Arthur osaa niin mainiosti opettaa ... hän on minuakin opettanut.
Elli sammalsi jotain semmoista kuin ettei hän nyt tällä kertaa...
Arthur meni noutamaan työntötuolia.
– Minä en sinua ensin huomannutkaan ... missä sinä olet seisonut?
– Tässä minä olen seisonut koko ajan, sanoi Elli vähäinen katkeruuden värähdys äänessään.
– Arthur sinut huomasi ... hän oli tullut sinua vastaankin äsken.
– Eikö hän sanonut mitään?
– Ei, taikka kyllä hän sanoi ... vaan en minä taida sitä sanoa...
– Kuule, Sigrid, mitä hän sanoi? ... sano nyt, hyvä Sigrid ... sanoiko hän, että...
– Mitä?
– Ei, ei ... en minä tiedä ... mutta mitä hän sanoi?
Arthur tuli jo vähän matkan päässä tuoleineen. Sigrid teki kierroksen Ellin ympäri ja sanoi ohi mennessään hänen korvaansa:
– Ei hän muuta mitään sanonut, kuin että sinulla on kauniit silmät...
Elli punastui eikä osannut mitään. Samassa tuli Arthur ja pyysi häntä istumaan tuoliin.
Elli istui ja häntä alettiin takaa päin työntää. Edessä ja kupeella luisteli, milloin missäkin, Sigrid ja hymyili hänelle, mutta poistui vähitellen. Elli vapisi vähän, kun kädellään puristi tuolin kaidetta. Mutta samalla oli niin sanomattoman suloista. Peloitti hiukan, mutta samalla oli kuitenkin hauska. Hän kuuli Arthurin takaapäin kysyvän, pelkääkö hän, johon vastasi, ettei hän pelkää. – Onkos hauska? – On. – Eikö hän ennen ole ollut työntötuolissa? – Ei ole ennen... – Nyt sen sijaan sitä kovemmin! – Ja Arthur lykkäsi kovemmin. Mutta Elli ajatteli sitä, mitä hän oli kuullut Sigridin sanovan, että hänellä on kauniit silmät ja että Arthur oli sen sanonut. Tuota ajatellessa tuli hän vapaammaksi ja sai rohkeutta puhella.
Melkein koko päivän Sigrid ja Arthur häntä työntelivät. Ja kun luistelivat, laski Elli lähitienoilla luisua.