Siirry sisältöön

Papin tytär: XVI luku

Wikiaineistosta
XV luku XVI luku
Papin tytär
Kirjoittanut Juhani Aho
XVII luku


Iltapäivällä tahtoi isä välttämättömästi näyttää kirkkoa vieraille, ja niin mentiin sitä katsomaan.

Tapulista on avara näköala, tuli Elli sanoneeksi, kun kirkko oli nähty.

– Sinne minun täytyy mennä! huudahti ylioppilas... Minä en rakasta mitään niin kuin avaria näköaloja ... tulkaa te minun kanssani!

Elli ei puhunut mitään siitä, rakastiko hän vai ei näköaloja, mutta oli itsekseen siitä niin innostunut, että vapisi levottomuudesta.

Ylioppilas oli jo ennen häntä ehtinyt sinne ja avannut yhden luukun. Ja siinä hän seisoi, pitäen luukusta kädellään, ettei tuuli saisi paiskata sitä kiinni. Ellin täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse, ja seisoessaan siinä hän melkein oli ylioppilaassa kiinni.

Valoa tuntui pimeitä portaita ylös tultua tulvivan nyt sitä enemmän. Häikäisi silmiä niin, että oli horjahuttaa ylioppilaan syliin. Ja tuli kummallinen voimattomuus, semmoinen, ettei olisi tehnyt mieli sitä estää.

Mutta tuuli puhalsi virkeästi, ylioppilas puhui ja innostui puhuessaan:

– Minä rakastan niin äärettömästi suuria, avaroita näköaloja! – Elli kuuli kaikki, mitä hän sanoi, näki siintävät kukkulat toisen toisensa takana, tuulessa väräjävät vedet lähellä ja kaukana ... tuossa aivan alhaalla viheriän kirkkomaan ja sen suuret kuuset. Mutta enemmän hän tunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan, ja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen kantasormuksen kimaltelevan ... ja hänen itsensä yhä puhuvan...

– Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin ... rohkeisiin otteluihin ... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista... Ja tuo tunne saa muodon siitä halusta, joka pyrkii yli horisontin kukkuloiden ja yhä kukkuloiden taa... Eikö niin? Eikö teidänkin mielestänne ole niin?

Niin, niin jotain semmoistahan hänkin tunsi. Vaan ei hän voinut siihen vastata ... pelkäsi äänensä vapisevan. Mutta hän tunsi, että ylioppilas lausui hänen sisimmät tunteensa. Vaan vaikka hän sen tunsi ja vaikka sitä ajatteli ja sen ymmärsi, kulki vieressä ja sekaantui yhteen toinenkin tunne, se, että hän oli ikäänkuin hänen syliinsä suljettu, joka hänen takanaan seisoi. Ja kun ylioppilas päätään käänti ja antoi kätensä liukua pitkin sinistä kaukaisuutta, seurasi silmä sitä, mutta näki samalla valkoisen lakinkin, hulmuavan sametin ja mustan tukan, joka oli korvan juuressa kähertynyt ja jota tuuli värisytti.

– Eikö niin ... eikö teilläkin ole samaa tunnetta?

– On ... kyllä minulla on.

– Siis ymmärrätte tuon, kuinka mieli suurissa lennähdyksissä haluaa kukkulain yli ... aina pitemmälle ... kauas kohti kapenevaa kaukaisuutta?

– Niin, tai kohota kuin lintu ylös pilviä kohti ja niiden läpikin ja sieltä alas...

– Se on sama tunne ... te siis ymmärrätte sen ... harva nainen sen ymmärtää.

Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä.

Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut.

Molemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli vain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa.

– Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht’äkkiä, kun avaroita näköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu äänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois ... on vain ja katsoo.

Ylioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi, että hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta ... ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän tunsi.

Ylioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin avaruutta kohti.

– On se sentään hauskaa ... äärettömän hauskaa!

– Mikä?

– Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu ... tulla milloin tahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos avaraan maailmaan ... ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö ymmärrä, kuinka hauskaa se on?

Elli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin heräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa mennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja litistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa.

– Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti.

– Niin, mennään vain ... johan olemme tämän nähneetkin... Ja laulellen alkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni.

– Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut pidättäytyä sitä kysymästä.

– En tiedä, ehkä jo huomenna ... täytyy käyttää kesää hyväkseen ... se on lyhyt, kovin lyhyt ... täytyy siis siitä oikein nauttia.

Elli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan suuntaan.

– Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa yhä uusissa muodoissa edessään... Ettekö ole koskaan matkustanut?

– En muuta kuin täältä kaupunkiin.

– Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä ... minä en muuta haluaisi maailmassa kuin yhä olla rientämässä ... minusta ei voisi olla onnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua.

– Vaan kun täytyy...

– Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran elämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki tunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat.

Kun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään puhumatta pihaan.

Herrat istuivat verannalle totia juomaan.

Elli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle istumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut siihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen sijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei mikään naurattanut. Yht’äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä istuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli, ohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä liikkumatta, kuinka kauan lienee istunut.