Papin tytär: XX luku
| XIX luku | XX luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
XXI luku |
Tuli syksypuoli ja sateiset säät, eikä voinut ulkona elää. Taivas ruuhotti melkein maata myöten, raukaisi mielen ja masensi kaiken halun olla ketään vastaan ja sitä kenellekään näyttää.
Isä ja äiti olivat lisäksi vielä erittäin ystävällisiä maisterille, isä varsinkin. Kiitteli häntä Ellille melkein joka kerta, kun olivat yhdessä istuneet ja maisteri oli jonnekin poistunut.
– Hän on suorittanut papintutkintonsa erittäin loistavilla arvosanoilla, sanoi isä. Olisi hänellä ollut päätä lukea filosofian maisteriksikin ... ja lapsena oli hänen ihanteensa tulla lääkäriksi, mutta hän valitsi maineettomamman papin uran, kun se oli hänen äitinsä tahto. Omilla varoillaan hän koulutti itsensä, ja nyt hän lähettää puolet palkastaan vanhalle äidilleen.
– Kuka sitä on kertonut? kysyi Elli.
– Kukako? Hän itse ... sinä kysyt, niinkuin olisi siinä jotain epäiltävää, että hän itse on sitä kertonut. Ei mitään! Hän on kunnon mies, ja minä voin rauhassa antaa kaikki toimet hänen huostaansa.
– Niin, kyllä hän on suurena apuna isälle, sanoi äitikin.
Elli ei tahtonut väitellä. Mutta hän ei saanut itseään siitä innostumaan, että apulainen oli ruvennut papiksi, vaikka olisi voinut lukea maisteriksikin. Hän vain ompeli mitään vastaamatta ja kun otti rihmaa kerältä, katsahti hän ulos ikkunasta jonnekin tyhjään ilmaan ja ajatteli muita asioita.
Mutta kun isä kerran oli maininnut, että apulainen ylioppilasajallaan usein oli nälkääkin nähnyt, silloin kohosi Ellinkin pää, ja illallista syödessä yhdytti hän itsensä yht’äkkiä apulaista tarkastelemasta. Ehkä on hänessä sentään jotakin omituista ja erinomaisempaa tuon tavallisen ulkomuodon takana? Mutta jos on, miksei sitä milloinkaan sieltä tule näkyviin? Miksei hän koskaan puhu mitään erinomaista ... miksi aina vain sitä samaa, jota kaikki muutkin!
Kerran huomautti hän siitä äidille, ja äitikin sen myönsi, mutta sanoi, että hänellä saattaa olla paljon yleviäkin mielipiteitä, vaikka hän ei niistä puhu.
Elli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään, niin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan.
Mutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät illat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja ulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat...
Eikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä siis hänen matkansa sopinut enää tänne.
Kerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein ikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti ovea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa.
– Täällä hän on... Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli, eräästä asiasta... Ole hyvä ja käy vain sisään.
Isä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni.
Elli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain erinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei voi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään.
Apulainen rykäisi pari kertaa.
– Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada puhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte ... vai ettekö?
– En minä tiedä, mitä te tarkoitatte!
– Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan ... eikä äidillänne myöskään ... Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että te ... eikä kukaan muu... se, jonka Jumala on minulle suonut ... ja jos te itse...
Elli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän teki liikkeen lähteäkseen pois.
– Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla kumppanikseni elämän tiellä.
– Elkää kysykö ... en minä ... antakaa minun olla!
– Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan ... vaan ehkä kuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus ... kun opimme tuntemaan...
Elli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut kirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin kouralla.
Puhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä oli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman pahaa.
– Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä ... tai vaikka kahdenkin...
Ääni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi Ellin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta.
Hän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä keittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet isän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat, pakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa.
Ensin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän kaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä harmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja niin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on mahdotonta ... ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan kieltää...
Mutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se ... heti kohta! Ja hän nousi mennäkseen.
Mutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä asiasta puhumaan.
– Onko maisteri sinulle jotakin puhunut?
– On.
– Mitä sinä vastasit?
– En minä juuri mitään ... minä olin hullu, hassu, mieletön ... vaan nyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla!
– Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi ... mitä sinä aiot hänelle sanoa?
– Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa ... en koskaan ... ja nyt minä menen!
– Odotahan nyt ... elä mene ... rauhoituhan ensin ja istu tähän tuolille.
Elli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään.
– Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan perästä.
– Siksi, etten voi!
– Mutta ehkä aikaa myöten voit ... eikähän sillä niin kiirettä olekaan. Jos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään. Onhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan? Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada turvaa maailmassa.
– Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.
– Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa ... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.
Elli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat liikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin äidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa ... siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa.
– Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne ... ehkä mietit vielä...
– Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?
Äiti hymyili surullisesti...
– Saa luvan voida ... ja näkyy sitä vain voivan.
Äiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta.
Vähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja taputti Elliä päälaelle:
– Elä ole noin onnettoman näköinen ... se ehkä tuli liian odottamatta, mutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi ... maisteri sanoi, ettet hänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä olekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu odottamaankin ... niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni.
Isä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin takaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi pitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei saanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi sanomatta sinä päivänä.
Eikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu siirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi.