Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: II Junkkarit

I Järvelän Santra

II Junkkarit Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio

III Palanen jokapäiväistä elämää

On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia. Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset kohmeloiset poikamiehet.

Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas, Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan Antti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä Koipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain juoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.

Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella. Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella vahingossa Iikan Antin jalkoihin.

»Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.»

»Onpa kuin sääretkin!»

»Ne ovatkin miehen sääret.»

»Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa, niin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.»

Antti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää kuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan pelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta Esa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena lavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.

»Voi ehtasininen!» hän siinä huokasi, »kun nyt olisi lampaan reisi hammasten väliin.»

»Samat sanat», virkkoi Ella huojuen penkin päässä.

»No en minäkään oksentaisi», yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan pohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi sen.

Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan.

»Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä.

»Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä vieläkin sanon», jatkoi Ella innoissaan.

»Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa.

»Pelataan vuoro», Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi vuoron Iikan Antille.

»No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti», arveli Antti. »Mutta kenenkähän karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien.

»Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.»

»Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja navetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?» kyseli hän kummastellen ja juron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa.

»Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin... Jaa!» huudahti Karhun Esa käsiä yhteen lyöden innoissaan. »Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja ota kunnollinen... Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa otsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa puhaltaa.»

»Luuleeko?»

»Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut toista ottaa rintapäähän?... sellainen nahkasäkki!»

»Luja mies se on kuitenkin», väitti Iikan Antti, »kuitenkaan ei sellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?»

»Mennään metsään», sanoi Karhun Esa, »otetaan sieltä Rotkon muorilta pata, suolat ja leivät.»

Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta, erosi Antti toisista.

»Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla», kysyi perään Koipi-Siukku.

»Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!»

Hiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen jo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta.

»Tämä Ella, se on poikaa», rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku.

»Kuinka niin?»

»Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?»

»Viides alkaa huomisaamusta.» Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän viluttaakin. Toiset nauroivat.

»Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun rupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt», arveli Esa.

»Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.»

»Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin sitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla», oli Siukun tuuma.

»Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran saunottaa niitä körttiläisiäkin.»

»Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella.

»Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin ... Karin Vennukin ... melkeinpä hän kotonansa makailee.»

»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»

»Onko minunkin rinnallani?»

»Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»... Karhun Esaa nähtävästi miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.

»Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla ... tuolla leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla laulaa:

»Minä olen pappani vanhin poika

Härmän Kankaanpäästä,

Enkä mä sure ittiäni

Enkä toisen henkeä säästä!»

Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan. Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:

»Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat ... haa!...» Hän kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.

»Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi soveliaan matkan päähän.

»Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:

»Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan... Mutta kuule, Ella, minä löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö sua auttoi saamaan sen Santran?... En minä muuten siitä välitä. – Pysy edempänä Siukku! – Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne tupaan ja näyttää niille oikein...! Ja jos minä mennyt olisin, niin olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo...»

Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi ihastutti.

»Älä naura kovin, taikka... Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä sillä, että Järvelän Santran saat?»

»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt tappelemaan viitsi ruveta.»

»Viitsi! No miks’ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain tahdot, niin...»

»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi tahtonut, sillä sydäntä kovin hapatti.

»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin... Mutta yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä, sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.

Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.

Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.

»Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin, »kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa. Se on melkein niin kuin varastamista sellainen... Komeita poikia ja sellaisia touhuja.»

»Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku irvistellen.

»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»

»No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi tuonaan tässä metsässä?»

»Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut kuulevinansakaan, pesi vain pataa.

»Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään körttiseuraa.»

»Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn ääreen ja jutteli asian uudestaan.

»Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?»

»En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.»

»Hoo, no oletko sinä sen veli?»

»Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.»

»Hooh, noo ... kuinka se pastori nyt tänne?»

»Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän muori on herännyt.»

»Meidän Annako?»

»Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»

»Niin minäkö?»

»Niin.»

»Tiedä... Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä rupesi sitä kaivamaan.

»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan, ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo ajatella...»

»Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.

»Häh? Koska min’ oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.»

»Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku.

»Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.

»Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.

»Ahah? Noo?»

»Tuleeko pata?»

Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos laulellen:

»Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti,

Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.»

Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.

Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien, kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.

»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.

»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.

»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin ajaakin», arveli Ella.

»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.

»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan tässä vielä varkaus», sanoi Ella.

»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»

»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin välitä.»

»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään», vakuutti Esa.

»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli Ella.

»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!» ilakoi Esa.

»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on», riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten, niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa... Olisi niin riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna, kun luulee sekin mies olevansa...

Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut, painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet apeilta ja myrryisiltä.

Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata vietiin mökille.

Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut palasivat nousevan päivän mukana.