Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: I Järvelän Santra
| Puukkojunkkarit | I Järvelän Santra Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
II Junkkarit |
Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla.
Tyttö itse oli varsin sievä – tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan selville muutamista Santran oikuista.
19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä.
Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.
»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!» Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille. Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille, joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.
Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui. Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa». Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.
Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä, tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä, joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin Santra siis yksin jäi.
Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon kädessä tahdoton kinnas.
Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.
Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää tappeluita.
Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja sukulaisia.
Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut. Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.
Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.
»Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.
»No?»
Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman merkityksen.
»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»
»Mitä ottaa?»
»Mitä ottaa! Mieheksesi... Parasta on valita niin kauan kuin on valikoiman varaa ja muutenkin...»
»Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella äänellä.
»Älä huuda... Kenenkä sinä sitten ottaisit?»
»Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo, että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin ruvetaan jaksattamaan.»
Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi lähteä viemään ulos.
»Älä mene», kielsi emäntä.
»Mitä sitten vielä?»
»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo... Sellainen talo, ja Ella sen kuitenkin saa...»
»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en ainakaan Kuivasen Ellaa...»
Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.
»Mitäh?» kysäisi hän.
Emäntä säpsähti.
»Kah, tuopa se olikin ... pelästyin että kuka siellä... Tässä minä vain sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»
»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»
»Mitä naurat», matki Santra.
»Mitä ... no eikö se ole aimo mies, vai?»
»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo...» alkoi emäntä.
»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle vastaantulevalle työntää.»
Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:
»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin hylky, kun se on minun sukulaisiani?»
Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:
»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että...»
»Sellainenko se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen sanoa.
»On ainakin miehenmoinen ja ... se on hyvä talo.»
»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen isäänsä.
»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on jaloissa ajelehtinut.»
»Äläs peru, saat’ei multa ole luontoa puuttunut ... vaikka oonkin pikkuinen, mutta ... ta...»
»No juo nyt ja sano sitten...! Menee maito pitkin rintoja ... kun pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin ollut.»
»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö...»
»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»
»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, – olithan sinäkin – siellä? – Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»
»Mikä Konsta?»
»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin pitkä vielä kokottaa...»
»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho... Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin silmä välttää.» –
Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa. Ensimmäinen huudahdus oli ollut:
»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän raskasta sydäntä.
Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran. Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.
Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa, jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään, jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja – Santra ei tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa joutunut – eikä käskenyt pois.
Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä, että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi tuntua itsemurhalta.
Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.
Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen, niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:
»Äiti.»
»No?»
Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo jutella sellaisia asioita.
»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.
»Mitä sinä nyt sanot?»
»Minä en voi, en saata ... en ikänä!» Tuli itku.
Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja muuta ... vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty... Muori ei ottanut korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.
Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi, tunnotonna kuin kivi ... jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.
Santran päätä huimasi. – Niinkö sen sittenkin pitää käydä?
»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti, mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.
»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen juuri on saanut.
Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden mukulain juonia»!
Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.
Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.
Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon, milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni, naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa Ellalle ... mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli, että tottahan jo itsekin ymmärtää.
Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.
Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:
»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä. »Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»
»Mitä puhunut? Mistä?»
»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:
»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä ... mitähän ne tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies, äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille nauraisi, jos sinä vasikan nahat saisit.»
Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.
»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.
»Mitähän se on sanonut...! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies, oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. –
Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle. Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:
»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»