Puukkojunkkarit: Toinen osa: III Paha olla

II Kotona

III Paha olla Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio

IV »Minä taikka sinä...»

Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.

»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.

»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se sai talon alle se poiju.»

»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»

Silloin muori meni mutisten kamarista.

Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli, mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä, mutta ei syvintä.

Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla veden päällä, hänelle, joka aina oli antanut selkään tuskin nimeksikään koskaan saanut, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus uudesta, joka rahalla saadaan.

Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! – ajatteli. Minä kokoon tänne Vennun ja Iikan Antin ja s–– ja vaikka yksin minä niille näytän. Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein miehen kurssi!

Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen, omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle, välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.

Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä, että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.

Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman. Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.

Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää? Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä kohdellut.

Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi, niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi, ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi, tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.

Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan, hän piti pahimpana.

Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä toisinaan Rekipellon Sanna.

Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton, edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt, ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.

Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi? Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.

Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin seisahtui.

Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.

Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon, ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi elämään kuin pellossa.

»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.

Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada: kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua, jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?

Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko näytelmässä.

Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.

Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.

Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.

»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.»

Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi. Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi, että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään, ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...

»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.

»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla. Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.

»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.

»En minä kaikkia anna», sanoi.

»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»

Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.

»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.

Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.