Puukkojunkkarit: Toinen osa: IV »Minä taikka sinä...»

III Paha olla

IV »Minä taikka sinä...» Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio

V Seurauksia

Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun, Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä. Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.

Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen. Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan, juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä johtunut:

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»

Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...»

Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.

»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:

»No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...» Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.

»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...»

»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi, pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee. Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja maatuska kotona...

Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.

Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa nojaili kättensä päällä ryömällään.

»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota lipetti!»

»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku kurkussa.

»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.

»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...»

»No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.

»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...»

»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka selällään loikoi kamarin sohvassa.

Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.

»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.

»Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.

»Aa muori...»

Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi Vennun ulkopihalta.

»Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva hymyily.

»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla ympärilleen.

»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan», jatkoi hän ajatuksissaan.

»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja siellä se sen säilyttää.»

»Varmaanko sata ruplaa?»

»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.

»Hm... Perkele...»

»Mitä?»

»Se on melkein liian vähän, jos...»

»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä teille.»

»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista minulle.»

»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä viidelläkymmenellä ruplalla teen?»

»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että minä ilmaiseksi sinun kaltaisiasi miehiä joukossa pidän?» Vennu naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova ilme silmissään.

»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»

Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi, josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli tämän vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä, sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi, että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.

Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen juoksunsa päättynyt... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen oikeuden eteen: ei kukaan tietäisi, ei uskaltaisi todistaa Vennun päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.

Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli, kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena, olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...

Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.

Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn päällä istui ja mietti.

»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...

Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?

»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se tarvitsisi häntä vielä enemmän ja sitten...!

Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.

»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen kykyistänsä miestä ei ole joukossa monta...

Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä asiaa tietämään.

Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki, siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.

Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa. Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa ja vakuuttaen yhä:

»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»

Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa, sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli: kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti raa’an kirouksen.

Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.

Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut koko huvin.

Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille ivallinen ilme.

»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään, tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä herättävän.

»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.

»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan, yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä tarkkasi Esaa.

»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki mielenne tuon ryssän kamoja.»

»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.

»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä. »Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.

Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä totiseksi.

»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.

Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.

»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se heti paikalla laita lisää viinaa.»

Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.

Toiset melskasivat kuin kakarat.

Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta lattiaan.

»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:

»Knapin varas!»

Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.

Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!

»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole tilkkaakaan viinaa.»

»No hae.»

»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.

»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään, mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.

»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.

»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.

»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.

Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin kertaan yli lattian harteitansa puristellen.

»Eikös täs’ ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.

Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja Vennun nousi.

»Mitä sinä pistelit?»

»Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoi Vennu.

»Minä en kärsi pistelemistä.»

»No, olenko minä knapin varas?»

Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli koskenut.

Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.

Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken, kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.

»Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?»

»Vellipöksy?»

»Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.»

»Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella.

»Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...»

»Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...»

Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.

»Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...» Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme silmissä Esaa, kun tuota saneli.

»Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu iski suuren nyrkkinsä pöytään.

Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:

»Tuletko takaamaan minua?»

Vennu ei ollut tuota odottanut.

»Häh?»

»Tuletko takaamaan, minä sanon?»

»Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus. Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin. Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta saatavaansa hakea?»

Esa ei puhunut mitään.

»Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi puoliksi kuiskaten:

»Sinä olet, kuule, vielä lapsi.»

»Lapsi? Älä...»

»No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit. Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes, mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se pelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!»

»En pelkää sinua.»

»Sinäkö?»

»Minä – en – pelkää!»

»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä pudistellen. »Mutta...»

»En minä pyydä anteeksi.»

»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla vähän viekas...»

»No niin sinä ainakin olet!»

»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...»

Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja sanomaisillaan puolen sydäntänsä.

»No, ja sitten?» kysäisi Esa.

»Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä viinaa jo tule?»

»Sano kaikki», uteli Esa.

»En!»

»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.

Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa. Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena olleista asioista.

Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.

»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei meitä, taikka ei minua varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja oikeus.»

»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.

Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan hän ainakaan pelännyt vallesmanneja eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet, mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?

»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan, sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet, kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:

»Paha olla?»

»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte, mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut todellakin niin kuin helvetin piinassa.»

»Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.

»Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin lapset.»

»Niin kuin lapset, todellakin!»

»Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks’et tullut mukaan?»

Vennu nauroi.

»Ota ryyppy!»

»Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.»

»Minäkö?»

»Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko voiman.

»Älä vain niin, että kiinni joudut.»

»Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna ryyppy!»

»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu kaataessaan.

»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi Esa.

»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.

»Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin tämä Ella...»

Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.

»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»

»Rikas ja rakas.»

»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»

»Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi keinoa.»

Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.

»Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on jo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta suurta kunnioitetaan.

»Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli niin päissään.

»Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.»

»Häh?»

»Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?»

»Nilkku?»

»Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...»

Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:

»Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.

»Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.

»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta odota... Joko minä taikka sinä...»

»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi töllistelemään.

Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät. Esa oli istuutunut tuolille.

»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.

»Mikä hätä nyt on?»

»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!» Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.

»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin vanhin!» Ellan hän tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja vastaan ponnistella, mutta turhaan.