Puukkojunkkarit: Toinen osa: VIII Karkuri

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VII Muuan riihipäivä VIII Karkuri
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
IX Heränneitten seurassa


Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen, vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla maksamaan enemmän kuin tavallisesti...

Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu, ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta. Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta, juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.

»Enpähän juoksekaan!» melkein voitollisena virkahti. Mutta kaikki uhka oli hänestä näinä silmänräpäyksinä kateessa. Hän ajatteli vain pakoa.

Esa tirkisteli puitten raoista ja huomasi miesten jo saapuvan kylään. Ikään kuin kahle olisi pudonnut sydämeltä kuvitteli hän nyt olevansa joutilas, vapaa menemään mihin ikänä itse tahtoo. Kukaan ei aja takaa... Joutavaa pelkoa...! Kiittävät kun saivat koninsa... Hän menee mihin itse tahtoo, eikä kukaan ota häntä kiinni...

Hän lähti kävelemään metsään jonkinlaisessa äkkinäisen vapaudentunnon tuottamassa miellyttävän tunteen puuskassa.


Vielä iltapäivällä käveli Esa samassa metsässä. Omituiset asianhaarat, jotka hänet olivat metsään tuoneet, sekä viimeaikain kokemukset tuottivat siellä yksinäisyydessä niin äärettömän paljon ajatustyötä, että hän viivyskeli tuntikausia samoissa paikoissa tehden tuota työtään kuin ahkera urakkamies.

Ja jonkin aikaa oli hänessä elänyt ajatus tehdä elämässään jonkinlainen muutos, sillä entinen elintapa oli alkanut hiljoilleen kyllästyttää. Jotakin uutta hän kaipasi ja ajatteli. Mutta niin kauan kuin hän pysyi hurjuuden kukkuloilla, oli tuo ajatus hyvin hämärä ja tunkeusi mieleen vain harvoin. Viime aikoina oli se sinne tunkeutunut useammin. Korvenloukon tappio oli ollut kova kolaus. Melkein jokaisen vastaantulijan hän siitä lähtein oli otaksunut ajattelevan hänen häpeätänsä. Siihen liittyi velkojain ahdistelemiset. Oli ensin ajatellut kostamalla hankkia kaikki hyväksi, mutta monet seikat esiintyivät tekemään mahdottomaksi tätä ajatusta.

Se oli vähitellen imenyt hänestä entisen sisällisen voiman.

Mutta sittenkään ei hän mitenkään sietänyt ajatusta, että hän tulisi halveksittuna ja huomaamattomana vastaisuudessa elämään.

Monien tuskallisten kamppailujen perästä sai hän selville, että hän voisi elää vakavan miehen tavoin. Ja vaikka se tuntui hänestä suorastaan mahdottomalta, tunsi hän joskus jonkinlaista myötätuntoisuutta körttiläisiä kohtaan, ei sentähden, että olisi heidän vakaumuksiaan ihaillut, vaan sentähden, että heissä oli juhlallista voimaa. Sitä Esa ihaili.

Nämä mietelmät kaikkine käänteineen ja johtopäätöksineen hän päivän kuluessa moneen kertaan kävi läpi. Ajatukseen, joka neuvoi kääntämään elämän purjeita, liittyi itsestään joka käänteessä kysymys vaimosta. Nyt kävi selvemmäksi kuin koskaan ennen, että hän oli jo pitkiä aikoja ajatellut, että Rekipellon Sannasta tulisi hänelle vaimo. Mutta nyt, niin usein kuin se päivän kuluessa mieleen tulikin, tuli se aina viime yöllisen käynnin muiston rinnalla ja teki joka kerralla saman vaikutuksen.

»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa maailmassa...! Juoppo, sika ja muuta ... ihan kuin äitini! Lempoko minua lie siihen villinnytkin?»

Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi – ja rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia, jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra vieläkin! Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet poistaisikin, – Santra ei huoli hänestä, ei välitä vähääkään...

Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman erilaiset ainekset vyöryivät yht’aikaa ylitse...

Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, – hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat selkänsä kääntää?

»Samassa liitossa koko maailma!»

Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena...

Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.

Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään muiden»!

Mitä se oli?

Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui, mutta ei sittenkään...

»Se on körttiläinen...! hänet tapan!» hän hiljaa äännähti, tempaisi puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti. Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen kulkijaa.

»Tuttaviin, ehk’ uskaltaisin, ei sekään mitään auttais’, – – – Heill’ on suu voita liukkaampi, Puhe myös öljyä sileempi, kuitenkin paljaat miekat.»

Esa unohti äkkinäisen kiukkunsa tuntematonta kohtaan ja kiintyi kuuntelemaan laulua, sillä se vaikutti häneen omituisesti. Hän istahti ja pani veitsen viereensä mättäälle. Itsekään sitä ymmärtämättä taikka edes ajattelematta mistä se johtui, unohti hän kokonaan murhahalunsa ja tirkisteli yhä puitten raoista ajatellen, että jos tuo mies tulisi tähän, hän lähtisi näkyvistä juoksemaan, pakenisi metsään...

Mutta laulaja eteni, eikä Esa nähnytkään häntä. Siinä, kun hän pääsi tästä jännityksestä, ja ajatukset hervahtuneina hajausivat ikään kuin työalaa etsimään, huomasi hän, että ilta alkoi lähestyä. Muisti samassa, että heränneitten kokous on tänä iltana Toivolassa ja että oli ollut puhe poikamiesten kokoutua sinne lähtöä varten. Oikeastaan tunsi hän nyt itsensä vastenmieliseksi lähtemään sinne, sillä oli väsynyt ja muutenkin haluton. Mutta kun ei oikein tuntenut halua mennä mihinkään muuallekaan, kaikkein vähimmin kotiin, eikä metsäänkään viitsinyt yöksi jäädä, lähti kävelemään kokoutumispaikalle.