Puukkojunkkarit: Toinen osa: IX Heränneitten seurassa

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VIII Karkuri IX Heränneitten seurassa
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
X Nuorten seurassa


Siellä täällä pilkistelee uinaileva valo ikkunoista. Muuten onkin niin hirvittävän pimeä. Hoilaavia ääniä kuuluu sieltä täältä. Penttalan töllistä kuuluu väittelyä ja sanasotaa, – »pränmestari» lie ollut juovuksissa ja sai nyt muorilta tuikean ripin. Joku tuli sieltä juosten, kaatui rapakkoon ja särki viinapullonsa, josta päästi surkean älän. Könti siitä kiroillen tien toisella puolella olevaan saunaan ja siellä ne vasta kuuluivat markkinat nousevan. Mahtoi miekkonen rapakkoon vuodattaa korttiyhtiön omaisuutta!

Totta tosiaankin – sydäntä hiukan ellostelee tässä pimeydessä, vetää väkisten valoa kohti: tietäähän silloin edes väistää, kun lyönti suunnataan.

Mitä Toivolassa tehdään? Valoa loistaa ikkunoista, ihmisiä näkyy siellä kuhisevan. Nepä eivät pelkää valoa. Harjoittanevat kai valkeuden töitä?

Täyteen on iso tupa ahdattuna, enimmäkseen vanhempia ihmisiä, mutta osalta nuoriakin. Peremmällä, pitkillä penkeillä ja tuoleilla istutaan vakavina, hiljaa. Keitä ne ovat? Miehillä ja naisilla harmaat nutut, liepeet takapuolilta halki leikatut.

Kenpä niitä ei tuntisi, heränneitä, »körttiläisiä».

Ovipuolella, enimmäkseen seisomasijoilla on toisia, – ne eivät ole heränneitä. Ovat sinne vain tulleet ihmeitä kokoomaan: saapihan sittemmin sopivissa tiloissa niistä hauskasti ilvettä laskea ja loistaa »jumalattomuudellaan».

Pastori Mallenius paitahihasillaan seisoo pöydän takana. Vakavan näköinen mies, enemmän lujat kuin nöyrät kasvojen piirteet, silmät läpitunkevat, nöyryyttävät, puhetapa halkaiseva, koristelematon, kansanomainen. Kaksi rätisten palavaa talikynttilää valaisee pöydällä avoinna olevaa suurta perheraamattua. Raamatun päällä ovat pastorin silmälasit, jotka hikeytymisen tähden on täytynyt tilaltaan ottaa. Muutamia virsikirjoja on pöydällä vieraitten varalla.

Pastori seisoo. Vasen kämmen lepää avonaisen Raamatun päällä ja oikealla hän sanojaan säestää, vahvistelee.

Naisten joukosta, joilla kaikilla on mustapohjaiset, sinireunaiset huivit, kuuluu hiljaista itkun uikerrusta, salaamattomia, huomiota herättäviä huokauksia ja kipeästi valittavia purkauksia. Miesten joukko tarjoo vielä kuvaavamman näyn. Katsoa noita vanhuksia, joista useimmat aikoinaan olivat hurjissa maailman leikeissä ensirivin miehiä, miten heidän valkosänkinen leukansa tärisee, miten silmäkin teroittuneena imee opettajan sanoja, miten sormet puristuvat lujaan ristiin ja miten jokaisesta ilmeestä heidän kasvoissaan voi lukea eittämättömän tunnustuksen pastorin sanoihin, miten autuuden tie nyt on heille kaikki kaikessa. Sitten miehiä, keski-ikäisiä, jäykkiä, vahvoja miehiä, joiden jykevät jäsenet ja lihakset ikään kuin kapinoiden ahdasta röijyä vastaan tahtovat niiden saumoja rikki ratkoa; heidän kasvojaan, joita miehuuden jäykkä vesi raudistaa, kasvoja, joissa useissa rumentavat arvet loistavat lahjomattomina todistajina nuoruuden synneistä, kasvoja, joissa tulisen luonnon intohimon merkit niin helposti ilmenevät, mutta nyt ovat kätketyt näkymättömiin, ja rypistyneet silmäkulmat ja yhteen kohti tuijottavat terät tulkitsevat syvää hartautta ja vakavaa luottamusta tämän asian oikeuteen. Vihdoin muutamia harvoja nuorukaisia, joiden kasvoista loistaa jonkinlainen riemullisen tunteen tuottama uhka, pahasta saadun voiton ilo. Vanhoja tuttujakin näemme siellä, Talvikosken Hermanni poikineen istuvat vierekkäin. Kalpea on isä ja hengittää raskaasti, sillä Mikkeli-yön vammat eivät ole vielä hellittäneet. Mutta silmissä kimaltelee tyytyväisen ilon loiste, sillä istuuhan nyt vierellä poika, jonka luonnon pastorin voimakas nuhde oli murtanut, avannut sielun silmät näkemään syntitaakan kammottavan suuruuden. Ei ole Köpillä vielä varmaa rauhaa, sillä näyttää tälläkin hetkellä sydäntä painavan raskas tuska, jota levottomat silmäin ja ruumiinliikkeet tulkitsevat. Näemme siellä Kasarin Tommin, jonka tuuhea tukka on silmille valahtanut, mutta ei näytä välittävän sen poistamisesta, ja Koivulan lautamiehen, jonka silmät tuon tuostakin tuikeasti kääntyvät oviloukkoon, missä tahdotaan pitää hillittyä sohinaa ja rähinää. Suutari Erkki istuu hänkin pöydänpäässä, lukkarin tilalla, sillä hän toimitti lukkarin virkaa, ja kenties jonkinlaisella omanarvon tunnolla päätään nyökkäilee pastorin sanain vahvikkeeksi.

»Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät.». Siitä pastori puhui. Hän puhui luonnollisista pakanoista, jotka eivät koskaan Jumalan totuutta kuulleet ole, hän puhui niistä pakanoista, joille Herran sana puhtaasti ja selkeästi opetetaan, niistä pakanoista, jotka Herra jo on kutsunut, heille evankeliuminsa valon tienviitaksi lähettänyt, mutta jotka ovat Herran kutsumuksen tyhjäksi tehneet, nauraneet Herran pyhälle, nostaneet synnin elämänsä kruunuksi, langenneet riettauteen, pahoihin menoihin ja pakanalliseen elämään. Hän sanoi, että ne pakanat, jotka sen tehneet ovat, ne ovat juuri tämä kansa, Suomen kansa. Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien. Mutta siksipä onkin Jumalan vanhurskas viha yltynyt. Hän ampuilee vihansa vasamoita ja antaa sokean kansan rypeä himojensa surkeassa rapakossa.

»Voi sinua, kansa!» huusi hän, »sinua kansa, jokas nukut synnin unta, vaikka perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien ketä hän nielis! Sinun poikasi mässäävät juoppoudessa ja korttisaunoissa, tappelevat ja murhaavat toisiaan niin kuin vanhurskasta Jumalaa ei olisikaan, niin kuin tuomion päivää ei olisi odotettavissakaan ja niin kuin ei heillä olisi palkkaa töistään odotettavana! Kullassa ja silkissä ja narisevissa kengissä koreilevat tyttäresi, hyllyen maailman hekumassa ja makaavat miesten kanssa riettaassa haureudessa. Missä on lapsen puhdas sydän, neitosten siveys ja viattomuus? Missä on tosi miehuullinen ja ylevä, puhdas luonne? Uhrattu Baabelin portolle ja Beelin riettaalle alttarille!

Kirkossa te käytte, mutta mitä varten? Eikö saastainen, synnillinen halu vedä teitä sinne ainoastaan itseänne näyttelemään ja muita katselemaan? Eikö jokainen Herran valittu näe, miten päänne pyörii ja silmänne pälyilee ympäri Herran huonetta silloinkin, kun teidän pitäisi nöyrästi kumartuneena rukoilla armoa ja laupeutta Häneltä, joka yksin meidän veriruskeat syntimme voi puhdistaa? Taikka luuletteko sillä autuuden löytävänne, että te tällä tavoin kirkossa käytte?

Tähän suuntaan puhui pastori. Syvän vaikutuksen tekivät hänen jyrisevät sanansa nyt, niin kuin tavallisestikin. Tuo syvä henkinen lankeemus, johon kansa oli vajonnut, tarvitsi voimallista nostoa.

Lopuksi hän kääntyi puhumaan lasten kasvatuksesta. »Jos juuri on huono», hän sanoi, »niin kuinka voi toivoa, että siinä terve puu kasvaisi? Niin on lastenkin kasvatuksen kanssa. Jos kasvattaja itse yhä elää synnissä, eikä itse itseänsä paranna, kuinka taitaa hän silloin kasvattaa niitä lapsia, jotka Herra hänelle uskoi? Kuinka voi hän vastata näistä taimista, jotka hän pahalla esimerkillä ja väärillä opetuksilla perkeleen palvelijoiksi kasvattaa? Herra sanoo, että joka pahentaa yhdenkin näistä pienimmistä, parempi olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. – – –

Nyt syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Muuan tunki pöydän ääreen ja ilmoitti pastorille, että suuri joukko jumalattomia häjyjä oli tulossa tänne pahoissa aikomuksissa. Mielen ilme papin kasvoilla ei sanottavasti muuttunut. Ihmisille, jotka nyt jo järkiään nousivat istuviltaan, levottomasti liikehtivät ja kuiskuttelivat, ilmoitti hän saarnansa keskeytettyään:

»Kuuluu taas olevan tänne tulossa jumalattomain joukko, mutta älkää vapisko, sillä Herra sotii meidän puolestamme. Asettukaa kukin paikoillenne ja aloitetaan virsi numero viisikymmentä kaksi. Veisatkaa kukin kovalla äänellä ja sydämen pohjasta.»

Joukkoja ovensuusta, niitä jotka eivät olleet heränneitä, tunki ulos. Mutta heränneitä nähtävästi rauhoitti papin vakava luottamus Kaikkivaltiaan voimaan, sillä he jäivät paikoilleen ja rupesivat selailemaan virsikirjainsa lehtiä. Ulkoa kuului jo räikeä laulu. Sisällä muutamat miehet kun sen kuulivat, juoksivat kirveitä ottamaan ovenpäällä olevasta kirvesvinkasta.

»Mitä, tekö kirveitä? Pois se!» kielsi pastori.

»Ei», selittivät miehet, »me tuomme ne ainoastaan pois, etteivät ne ole heidän saatavinaan. He toivatkin kirveet peremmälle ja kätkivät vaatteiden alle sänkyyn. Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta saatuaan kirveet talteen ottivat miehet kukin halon kouraansa ja palasivat paikoilleen. Toiset seurasivat ensimmäisten esimerkkiä. Ulkoa kuului yhä kammottavaa kiljuntaa. Pastori näkyi kuuntelevan sitä, samalla kun synkkä kajastus otsalla katseli miesten varustaumista.

»Kätkekää nuo aseet», virkkoi hän vihdoin, »pankaa niin, etteivät ne ole näkyvissä, pistäkää penkin alle. Ehkä Herra on nähnyt hyväksi taas tällä kertaa itse sotia meidän puolestamme ja vapauttaa vainoojistamme. Ainoastaan viimeisessä hätätilassa täytyy niitä käyttää, jos näkyy, että Herra jättää tilaisuuden ihmisille, jos hän vaatii, että jumalattomain pitää meidän kädestämme saada ruumiillista kuritusta, niin kuin pahankurisen lapsen vanhempainsa kädestä.»

Miehet tottelivat käskyä, heittäen halkonsa penkin alle, saataville.

»Muistakaa se», jatkoi pastori, »joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu... Ainoastaan hätätilassa...»

Hänen äänensä sortui. Lujapiirteisten kasvojen lihakset vavahtelivat liikutuksesta. Horjuiko hän? Epäilikö hän Herran läsnäoloa? Sitä ei hän tehnyt, sillä niin monissa koetuksissa oli hän tullut sen huomaamaan, että hän ei voinut sitä epäillä. Mutta hänen sydämellensä kävi kansan kurja henkinen tila, nuorison lankeemus, kansan ja maan tuleva kohtalo, joka hänestä näytti joutuvan villien ohjattavaksi. Se hänen sydäntänsä liikutti, vapisutti häntä, joka oli tällaisen viinamäen vartijaksi joutunut. Hän muisti tuossa omia ajatuksiaan, miten toisinaan ihminen oli hänessäkin vallan saanut, miten hän joskus, kun herätys näytti olevan mahtavampi ja suurempi, oli erehdyksessä ajatellut, että iso ansio siihen oli hänellä itsellään. Nyt hän taas seisoi kuin alaston paimen kalliolla myrskyn ja tuulen käsissä, tuntien mitättömän vähäpätöisen yksilönsä katoavan näkymättömiin hyrskyävässä maailman meressä...

Tätä hänen sydämensä itki, tätä vavahtelivat poskilihakset, tätä olkapäät nytkyivät...

Mutta taas hän päätänsä nosti. Näki nyt, miten naiset olivat sulloutuneet peremmälle tupaa, miten miehet olivat asettuneet riviin seisomaan pitkin penkinvierustaa. Hän hiukan säpsähti tarkastaessaan tuota pariinkymmeneen nousevaa miesjoukkoa, ymmärtämättä itsekään säpsähtikö hän ilosta, vaiko tuskasta: miesten silmät hehkuivat niin omituisesti. Heidän kasvoillaan oli yht’aikaa syvän hartauden ja uljaan pelkäämättömyyden jäykkä, kunnioitusta ja arvonantoa herättävä ilme. Muutamilla olivat virsikirjat avoinna käsissä, toiset näyttivät ulkomuistiin turvautuvan. Käskyä alkamiseen vain näkyivät odottavan kuin sotilaat. Päällikköään, jonka tuskan he kasvoista näkivät ja ymmärsivät, tähtäilivät he vakavin, kunnioittavin katsein... Ja korviin tunki yhä ääniä ulkoapäin, missä kuului joukon roiske jo rappusten edessä.

»Herra, sinä olet meidän luja kilpemme, haarniskamme ja muurimme, armahda meitä!» rukoili pastori kovalla äänellä. Miehet ja naiset kallistivat päänsä alas ja pastori kohotti silmänsä korkeutta kohti... Portaille astuttiin, sen kuuli tupaankin.

»Alkakaamme virsi», käski pastori.

»Linna luja on Jumala, Meidän myös vahva vuori», kajahti kuin yhdestä suusta. Porstuasta kuului rähinää ja kopinaa, mutta ääni oli hiljennyt siellä.

Veisaajain äänet, jotka alussa hiukan vavahtelivat, varmistuivat yhä, ja heränneitten veisun kuuluisa, rytmillinen, marssin tapainen tahti alkoi saavuttaa tasaisuutensa.

Ovi tempaistiin auki. Nuoria miehiä tulvahti sisään...

Kuin pitkäinen jylisi virren sävel miesten rinnoista, täristäen ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kuoroon.

»– – Kyll’ Jeesus meitä varjelee, Ja paulat poies syöksee. He ympär’ käyvät, Kuin jalopeurat, Aikovat ain’ meit’ alaspainaa, Vaan Herra heit’ estää.»

Naisten heleät, pelosta vapisevat äänet säestivät miesten jykevää, luvalla sanoen, lihallista laulua, antaen siten kokonaisuudelle omituisen, liikuttavan värityksen.

Mutta hiljaahan ne seisovatkin nuo vastatulleet, yhdessä joukossa oven puolessa! Ei soraäänet heidän keskuudessaan laulua häiritse. Päät alkavat paljastua.

Yhä mahtavamman kaiun saa laulu. Sen sointu ei enää kuulu sotamarssilta, se ennemmin kajahtelee voitetun voiton riemusäveleeltä.

Karhun Esa seisoo sängynpaaluun selkäänsä nojaten. Hänellä on lakki päässä, toiselle korvalle sysättynä. Se on ihmettelyn kysyvä, hieman pilkallinen ilme tuo väänne suusopessa, tuo katse vetistävissä silmissä. Se puhuu sisällisestä taistelusta, ei kuitenkaan sen syvemmästä, kuin siitä, että hän ei tahdo itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä laulusta. Hänen vieressään seisoo Iikan Antti lakittomin päin, pää alaspäin käännettynä ja liikkeistä päättäen taistellen ainoastaan häpeäntunteen kanssa. Miksi ne vetäytyvät yhä toisten takapuolille nuo ryhmän etumaiset? Miksi heidän kasvoistaan sellainen neuvottomuus loistaa? Miksi muutamat näyttävät ikään kuin vapisevan?

Vapisevan!... Nuo pojat, jotka sataa kertaa ovat vannoneet, etteivät he pelkää ketään?

Joku avaa oven. Silmänräpäys – ja koko joukko on taas porstuassa. Karhun Esa yksin seisoo paikallaan liikkumatta. Yhtäkkiä hän, ikään kuin salaa, katsoo pitkin miesriviä ja näkee, että ne kaikin katsovat häneen. Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.

Virren viimeiset säveleet kajahtavat, sammuvat hiljaiseen äänettömyyteen. Ei ulkoakaan kuulu ääniä. Pastori laskee nöyrästi kätensä ristiin ja ääntää:

»Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupeutensa pysyy iankaikkisesti, amen.»