Puukkojunkkarit: Toinen osa: X Nuorten seurassa
| IX Heränneitten seurassa | X Nuorten seurassa Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
XI Esa! |
Esa nauroi harvoin. Mutta nyt hän nauroi niin että tahtoi katketa, kun saavutti nuivallanenin palaavan joukon. Joukko melskasi, pahkiloi ja noitui. Kovin näytti miehiä harmittavan, että oli lähdetty »hulluttelematta», oikein paettu, kuin peläten, karkuun. Jokainen vakuutti tuhansin sanoin, ettei hän olisi lähtenyt, mutta kun kaikki seisoivat siinä kuin housuttomat, niin eihän siihen ilennyt jäädä seisomaan körttiläisten ihmeenä. Toinen syytti toistaan. Kullakin oli heränneiden joukossa silmätikkunsa, vihattavansa. Lohdutuksekseen kukin nyt niitä haukkui ja noitui, luetteli virheitä, heikkouksia ja koetti siten saada toiset ymmärtämään miten hänen ja vihattavan körttiläisen välillä oli olemassa äärettömän suuri juopa. Toinen tässä tahtoi saada äänensä kuuluvammaksi toista. Siten pakolaisten alussa hiljainen ääni pian kohosi rähiseväksi huutamiseksi.
Niin meluttiin jo silloin, kun Esa saavutti joukon.
»Mitä ... mitä sinä naurat?» Uteliaina ja hämillään kertyivät toiset Esan ympärille, joka käsillään huitoen ylös ja alas kakatti, ettei siihen näyttänyt tulevan ikänä loppua.
»Mitä, mitä sinä nyt?» ihmettelivät toiset, unohtaen oman väittelynsä ja asettuen paljaana korvana kuulemaan mitä Esa nauraa?
Mutta Esa ei lakannutkaan. Hän oikein ulvoi huitoen käsillään yhteen jaksoon juuri kuin hosuen päällekarkaavaa hevosta tai taistellen tuulimyllyä vastaan. Mutta kun joukko alkoi jälleen muuttua välinpitämättömäksi ja hajota hänen ympäriltään, pääsi Esalta:
»Voi, voi, voi sun...», ja sitten hän kirosi.
»Mitä?» kyseltiin monelta taholta ja keräydyttiin uudestaan Esan ympärille... Osaahan se kuitenkin puhua!
»Mitäkö nyt? Kun miehet lähtevät tappelemaan, antamaan selkään körttiläisille. Ja kun päästään tupaan, riisutaan lakit päistä ja ruvetaan tutajuttamaan housuja ja sääriä niinkuin olis... Ja sitten lähdetään oikaisemaan niinkuin itse piru olis selän takana hiilihangon kanssa... Mitähän te oikein ajattelette?»
Kuului kaikkialta murinaa, jonka ajatuksena oli: »Etpä sinäkään tohtinut!»
»Tohtinut! Ajatteletteko te sitten oikein selvällä järjellä, etten minä olisi tohtinut, minä?»
»Mutta miksi et sinä sitten alkanut?» kysyi Iikan Antti ja sitä kohta säestivät toiset monissa erilaisissa toisinnoissa. Luulivat löytäneensä oikean valtin.
»Minäkö? Mitä, yhdeksäntoistatuhatta, varten mun pitäisi aina alkaa?»
Toiset selittivät kuin yhtenä miehenä, että oli odotettu Esaa alkamaan. Mutta kun ei tämä alkanutkaan, niin lähdettiin pois. Eihän siellä viitsinyt koko iltaa seisoa veisuuta kuulemassa. Esa nauroi taas.
»Senpä tähden juuri», hän sanoi, »minä en kiusallakaan nyt alkanut. Ajattelin, että antaa koettaa muiden, jotta kyllähän minä olen osaltani alkanut tappeluita. Eikä teistä yksikään tohdi sanoa, etten minä olisi lyönyt ensimmäisenä, kun on paikalle passannut. Kuinka minun aina pitäisi alkaa?»
Sitä ei kuitenkaan tiennyt kukaan, miksi sitä oli niin odotettu, mutta odotettu vain oli. Iikan Antti arveli, ettei Esallakaan ollut oikeata kurssia, koska ei kerran ollut alkanut.
»Häh?» huusi Esa hypähtäen, »luuleeko Antti olevansa paree kuin minä, vai? Saadaan vaikka paikalla koettaa, jos sinua vain haluttaa.»
Iikan Antti ei ottanut kuulevaan korvaan tätä puhetta, näytti vain haluavan vetäytyä takapuolille. Esakin jätti välille sattuneen riidanhaasteen sikseen ja palasi uudestaan äskeiseen.
»Mitähän varten te oikein sieltä lähditte?» hän kummastellen kysyi.
Sepä vasta kysymys! Ei siihen kukaan osannut vastata. Melkein kaikilla oli syynä: »kun tuo lähti, kun muutkin lähtivät, niin minäkin lähdin.» Esa käveli mukana kurillinen nauru huulilla ja kuunteli selityksiä.
»Niin», sanoi Iikan Antti vihdoin nyreissään. »Pelättiin, niin lähdettiin. Ei suinkaan siihen muuta syytä ollut.»
Ainoastaan kelvottomimmat tätä panivat vastaan, suurin osa sen myöntämättä näytti hyväksyvän, koska ainoastaan rupesivat toisiltaan kyselemään, että olikohan niillä aseita?
»Körttiläisilläkö?»
»Kellä sitten!»
»Oli!... Ettekö nähneet halkoja penkin alla.»
»Ja kirvesvinkka oli tyhjänä.»
»Niin, ja niitä miehiä oli niin paljon.»
»Ei enempää kuin meitäkään.»
Esa nauroi:
»Pelkoko teidät ajoikin?»
Huomautus sai pojat äkkäämään missä mentiin.
»No ei sinne päinkään!» alkoivat uudestaan kerskailla. Nyt kuulosti siltä, että körttiläisiä kyllä oli paljon, mutta ei yhdessäkään miehen vastusta, että ne olisi kyllä mäntätty yhteen läjään, jos niikseen olisi tullut.
»Pastoriako te pelkäsitte, kun te lakittelittekin?» Esa naureskellen jatkoi. Nyt päästiin vähän huojentavammalle tuulelle ja ruvettiin leikkiä laskemaan kaikin, sillä eihän Esakaan nyt saattanut ajatella, että tuota ukkoa olisi pelätty. Tämän humun kestäessä Esa yhtäkkiä virkkoi:
»Mutta pojat! Ne veisasivat jotenkin komeasti.»
Kyselevinä koettivat toiset pimeässä tutkia naamaa, että mitähän se tuolla meinaa? Rupesivat sitten toinen toisensa perään myöntelemään, jopa kehumaankin. Esa lämpeni uudestaan, kun tässä toistenkin kehuessa muistui uudelleen elävämmin mieleen veisu ja hän puhui melkein kuin huumauksessa:
»Minä seisoin siinä sängyn pielessä ja kuuntelin, sillä se oli niin komeaa. Enkä minä yhteen aikaan enää muistanut mitä varten oli tultu. Mutta sitten kun te lähditte pois, minun yhtäkkiä nousi kiukut päähäni ja minä jo ajattelin, että vedänkö vasten leukoja Talvikosken Köpiä, kun se seisoi ja veteli virttä siinä toisten joukossa niin uskosta että...»
»Siinä olisit nenäs polttanut», Levalan Lomppi nauraen keskeytti.
»Kunko olisin Talvikosken Köpiä vastaleukoja vetänyt?»
»Niin, olisit saanut koko joukon niskaasi.»
»Minäkö? Koska sinä oot nähnyt, että Karhun Esa itkee? Minä olisin tapellut koko joukon kanssa, vaikka paikalle olisin oiennut.»
»Olisitpa, saakuri soita, saanut kerran kylliksesi», sanoi Iikan Antti.
»Olis vain se saanut. Körttiläiset eivät ainakaan säästä», vakuutti joku.
»Saamari, kyllähän siinä olis rytyä ollut. Mutta kyllä minä muutamilta olisin hengen vähät nitistänyt. Herra jee, poika! Sinäkö meinasit tapella körttiläisten kanssa?» Esa puristi niskasta muuatta nuorta, vähäistä pojannaskalia. Tämä rupesi kitisemään.
»Anna pojan olla rauhassa, kyllä siitäkin mies tulee, terävä tuleekin», virkkoi Iikan Antti.
»Noo, noo älä suutu Miska, ollaan veljekset, me pienet, ja ollaan miehiä maasta asti! Hurraa pojat! Mihinkä nyt mennään? Mun pitäisi saada tapella!»
»Tuleeko tauti päälle?» joku kyseli.
»Niinkuin synti.»
»Toranperän kylässä hypellään», tiesi muuan.
»Todellako?» kysyi Levalan Lomppi. »Jos siellä hypellään, sitten on myöskin Taipaleen takaisia.»
»Ihan varmaan.»
»Niille tarvitsisi antaa hienoa puukömää.»
»Oikein isän kädestä pitäisikin antaa!»
»Minut ajettiin sieltä kerran pois makuuksilta ja se on vielä kostamatta.»
»Ja sinä lähdit?»
»Lähti kuin leipurikoira, hyssyttelemään.»
»Lähdin. Vietäväkö sitä olis koko kylän kanssa puoleen tullut.»
»Niin toki, Hemppa-kulta! Kuule, koko kyläkö oli pystyssä, ämmätkin?»
»Älä nyt kovin pitkälle venytä, taikka... Jos sinä luulet paree olevas, niin saat paikalla koettaa!» Hempaksi sanottu asettui kiusaajansa eteen uhkaavaan asentoon. Toinen rupesi hyvittelemään:
»Ei tapella nyt, ollaan yhtä hyvät, en minä tahdo koetella. Jätetään toiseen aikaan.»
»Kuinka vain tahdot. Ajattelin vain, että jos tahdot kohta koettaa, jotta ei tarvitsisi pitää itselläsi turhia luuloja, niin ei minusta olisi vastusta.»
»Älkää nyt tapelko, tulee pian riita. Lähdetäänkö?»
»Tottapa lähdetään?»
»Lähdetään tietysti.»
»Joo... Olisipa mukavaa saada taas vähän antaa selkään.»
»Ja varsinkin, kun saisi antaa taipaleentakaisille.»
»Nyt sitten mennään.»
»No, no, no!» huudettiin.
»Lämmin ja pehmoinen odottaa taipaleentakaisia.»
»Niin, mitä tekee?»
»Vartoo taipaleentakaisia.»
»Niin, joo! Ja kattos tuotakin nyrkkiä, kuule, sekin haisee jo aivan tryyiltä.»
»Taitaa, kun on nenä kovin alhaalla ja hoikkain säärien nenässä, mutta ei se tähän nenähän haise.»
»Eikö?»
»Ei. Ja jos et muutoin usko, niin koeta. Mutta kas tätä nyrkkiä.»
»No pojat, lauletaan: »Tuuli sitä tupaa huiskuttaa, jossa häitäni...»
»Ei sitä! Mutta tätä: »Pappani antoi hevosen ja rattaat ja tuhannen markkaa rahaa...»
»No vie sun... Mutta tätä: »Enkesmannin linja...»
»Joo ... joo ... sitä ... »laivat ne merellä mennä tooraa, Enkesmannin parhaat poijat on hukkuneet meren pohjaan.
Enkesmannin linjalaivat on Saksan korkkipuista ja Suomen pojat ne lihaa leikkaa enkesmannin luista.»
– – –
»Poika vietävä, älä rääy, että korvani halkeevat, taikka minä sun...» Karhun Esa jo taas tarttui jonkun huonomman niskoihin.
»Älä tartu siihen, rupeat pian itkemään!» varoitti poika.
»Minäkö?... jopa sä nyt, kakara...» Esa viskasi pojan nurin ojaan.
»Mitähän siinä noita huonompiasi kiusaat», virkkoi Iikan Antti, joka koko illan oli ollut möhrytuulella.
»Huonompiasi? Luuletko sinä sitten itseäsi paremmaksi kuin minä oon, vai?»
»Mitähän tuossa nyt?»
»Mutta jos sulla vain on ajatusta, niin ihan paikalla minä olen valmis kuin sotamies.»
»Pane hiiteen...! taas nyt yhtä myötään riitaa haastat. Puhutaan muusta. Ne aikovat, luulemma, haastaa sinun vastaamaan siitä hevosvarkaudesta.»
»Haastakoot! En minä siitä linnaan mene.»
»Mikäs auttaa?» nauroi Antti.
»No kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka raato nyt hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä.»
»Saman minä sanon», yltyi Levalan Lomppikin.
»Kun minä menen linnaan, niin teettekö sitten minusta komian laulun?»
»Komian! Ihan niinkuin enkelit pasuunilla soittaisivat», vakuutti Lomppi.
»Minäkin sitten rupean sitä rollottamaan», nauroi Iikan Antti.
»Sepä se tuleekin sitten olemaan oikein enkelien soittoa!» huudettiin ja naurettiin.
»Ihan kuin rikkinäistä pataa vedettäisiin pitkin kivikkomäkeä!»
»Pian te sen laulun saatte tehdä, ja muistakaa se, että siinä pitää puhua paljon karhun sapesta!» muistutti Esa.
»Se sopiikin näin:
- Karhun sappea nuorille pojille
- sanoi Karhun Esa!»
»Joo-o, niinkuin silkkiä!»
»Se poika, se Mattu, se vain tekee lauluja kuin poika!»
»Äläs, mitä poika, mutta niinkuin isä.»
»Älä pistele isästä, tahi luunippu ajaa pian nenäs päälle kuin kantoon.»
Tällä tapaa haastellen kulkivat pojat kohti Toranperän kylää.
Oikein isot tanssit oli Toralan talossa, koska viulunsoittajatkin oli hankittu. Muuten oli tavallista, että tällaisissa iltatansseissa kylän kimakkaääniset tytöt kurkkuklarinettiaan soittivat.
Paljon oli väkeä, niin että tanssijat ainoastaan tuppaamalla pyörimään pääsivät. Takassa paloi suuri kantovalkea. Joukko nuorehkoja kylän akkoja istui uuninloukossa patapenkin päällä sukkia kutoen, suu tyytyväisyyden hupaisessa hymyssä. Pojat olivat enimmäkseen selvinä. Pitkät, notkovartiset hopeahelaiset piiput tuprusivat melkein jokaisen suussa. Tanssimaan lähtiessä toiset jättivät piippunsa joutilaana istuimille, mutta toiset antoivat niiden roikkua hampaissa tanssiessakin, jolloin piippu veti pään sivuväärään. Hiestä nouseva höyry ja tupakansavu muodostivat tuvassa paksulta tuntuvan ja haisevan ilman. Mutta kuka tästä jouti välittämään, kuka sitä huomasi! Se oli tavallista, jokapäiväistä. Viulu yksin siitä kärsi, soittajan ponnistuksista huolimatta sen kitisevät säveleet kuolivat ennen kuin ovensuuhun ehtivät, kuuluivat sinne kuin suljetusta arkusta. Soittaja itse näkyi tuon huomaavan, sillä mies sahasi jousella kuin olisi ääntä yrittänyt seipäistä, puri hammasta ja polki tahtia niska ponnistavassa lyyhyssä. Mutta tarpeeksihan se soitto kuitenkin kuului. Toistakymmentä paria yht’aikaa kiersi valssissa ahtaalla tilalla. Mutta siihen sitä riensivät kaikki kilvan. Tytöt vetivät poikia ja pojat vetivät tyttöjä riehuun. Yhteen jaksoon työntäisi piiriin uusia, tyrkkien edestään pois vanhoja. Taitavimmat tanssijat ne jotenkin kurssinsa pitivät, mutta huonoimmat sortuivat yhä syrjään. Mutta väsymys ei painanut eikä into laimennut. Poskipäät hehkuivat, silmät loistivat, hiki virtaili lakkien ja huivien alta. Honkina ja huohotus kuului siltä, kuin olisi kukin koettanut oikein hengen edestä saada kyllikseen.
Peräkamariin vetäysi tuon tuostakin joku, toisia taas sieltä tuli. Toralan poika Jaska näkyi olevan se, joka sinne vieraita vei. Mutta pianpa alkoivat siellä käynnin hedelmät näkyä, sillä juopuneitten huudahduksia rupesi kuulumaan, kerskauksia ja hokimasanoja. Tuvanovi kävi yhteen jaksoon, kuumuudesta hehkuvina kun tanssijat riensivät vilvoittelemaan ulos ja toisia yhä tuli sisään.
Uusia juurakoita lisättiin takkaan. Samalla kun siitä lähti loimottavaa, kirkasta valoa tanssitupaan, lisäsi tuli yhä jo rasittavaa kuumuutta. Mutta kun pelimanni alkoi soittaa polskaa, tarttui kuin tuli helmoihin. Jok’ikinen vedettiin esiin. Koko tupa muuttui yhtäkkiä kuin reunojaan myöten kiehuvaksi padaksi, jossa jokainen pisara näyttää olevan toisensa tiellä. Se ei ollut enää tanssimista, se oli jotakin muuta. Kukin pari pyöri kyynärpäät pystyssä, tölmäisyjä sai vähän itse kukin. Riemusta ja vallattomasta ilosta säteilivät kaikkien kasvot, nautinnosta ja tyytyväisyydestä hohtivat. Riidan soraääntä ei kuulunut, vain iloisia, vallattomia huudahduksia. Ei kukaan levännyt, ei kukaan väsynyt, vaikka olikin niin ahdasta, että toisinaan tuntui kuin seinäin täytyisi pullistua ja nurkkain ratketa.
Pihalta kuuluu suuren joukon raikuva, uhitteleva laulu. Sitä ei kukaan jouda kuulemaan, kaikilla on sisällä kyllä puuhaa, tekemistä itsensä kanssa, kilpaillessa voitosta ja pyörimisoikeudesta.
Ovi aukeni ja poikajoukko toistensa käsistä kiinni pitäen tupaan ryntäsi laulaen:
- »Hurja luonto kun pojalla on
- ja merellä se nyt seilaa,
- älä sinä vanha kulta
- minua nyt enää meinaa.» –
Silloin joukot tuvassa syrjille sulloutuivat, kun Karhun Esat, Iikan Antit, Levalan Lompit ym. etupäässä nähtiin vetävän. Tytöt pistäysivät tulijain sekaan piiriin, mutta pojat vetäysivät hiukan onean näköisinä syrjille. Pelimanni nousi penkille seisomaan, pusersi yhä lujemmin joustaan viuluraukan kieliin, jotka ikään kuin viimeisiänsä valitellen vonkuivat. Lujasti siinä tömisteltiin, oltiin leviää ja komiaa.
Nurkassa, loukkokaapin ja kellokaapin välissä istuu Karhun Esa ja imee jonkun tanssijan pitkävartista piippua. Siitä hän uteliaasti tirkistelee lattialla riehuvaa tanssijoukkoa – vasen silmäkulma on ilkeässä, pahaenteisessä rypyssä. Hän tarkkaa, miten Kuivasen Ella tuolla pyörittää Rekipellon Sannaa. Kummankin kasvoista hän ajatuksia lukee. Miten hölmöltä Ella hänen mielestään näyttää...! kun yrittää noin tahtia pitää ... kun leuka noin on olevinaan, kun silmät noin haarottavat, että hän nyt, muka ujostelee, kun »morsiamensa» kanssa saa hypellä!
Esan suu vetäytyy kurilliseen nauruun.
Saitkohan morsiamen, piru ollen...! Älä nyt siitä Ella ole namillasi, että se nyt niin kovin komiaa olisi tuo... Hölmö-parka!
Sannaa hän sitten tarkkaa, näkee miten huolettomasti hän heittää Ellan, joka ei koskaan näkyisi haluavan lopettaa. Esa tuntee yht’äkkiä myötätuntoisuutta Sannaa kohtaan... Komea se on sittenkin...! ei silmäystäkään Ellaan luo, vaikka hän vakoillen tuossa perässä ruinuttaa... Jahaa! Lompinko nyt pitää...
Komea se olikin, tuo Sanna, varteva, uljas ja rivakka. Silmäin loiste rohkea ja tulinen, varsi jäykkä ja voimakas. Pysähtyivät. Lomppi jäi. Sanna seisoi, pyyhki hikeä kasvoiltaan, ei ollut huomaavinaan, ei näkevinään, Esaa, mutta odotti kuitenkin.
»Tule!...» Esa tarttui Sannan käteen.
»Hoh!» pääsi naiselta puoleksi kummasteleva, puoleksi ilakoiva hillitty huudahdus. Kuumeentapaisesti työnsi hän ympärillä hyöriviä syrjään ja tarttui Esan käteen...
Mikä syy heillä oli yrittää pyöriä niin kovasti? Miksi he tanssivat niin pitkästi, että Esankin otsalta jo alkoi hiki tippua? Niin he tanssivat. Mutta kumpikaan ei toisensa silmiin katsonut, ei puhunut mitään eikä näyttänyt haluavan hellittää vaikka katkeisi. Esa kuitenkin ensin hellitti. Kun siinä erotessa silmät yhteen sattuivat, kohosi vielä valtavampi puna Sannan kasvoille ja suu meni nauruun. Niin Esankin kävi ja hän palasi paikalleen kellokaapin väliin, josta toinen juuri lähti tanssimaan. Hänen edessään tepasteli kolmoisjoukko nuoria poikia, jotka ainakin olivat olevinaan juovuksissa, ei tiedä olivatko. Ne kerskailivat ja rallattivat ja olivat miehiä olevinaan. Esa katseli heitä ja hymähteli, rupesi poikain kanssa juttelemaan, kinailemaan ja narrailemaan heitä.
Mutta Ella taas tanssi Sannan kanssa ja Esan pisti yhtäkkiä vihaksi...
»Jaska.» Hän veti luoksensa nurkkaan pojan, jota hän äsken matkalla oli niskasta puristellut.
»Tohditko lyödä tuota Kuivasen Ellaa?» kysyi Esa hiljaa.
»Häh?» kysyi poika, vaikka kyllä kuuli.
»Häh! Mä sanoin, tohditko sinä antaa leuoille tuolle Kuivasen Ellalle?»
»Ellalle?»
»Älä nyt sitä soita! Minä tulen auttamaan, kun sinä vain alat.»
»Tuletko?»
»Tulen. Mene vain ja anna leuoille, ja anna aikakädestä.»
»Mutta jos et sinä tulekaan.»
»Tulen minä. Ei suinkaan sen sinua anneta tappaa ja pyntätä.»
»Minä menen!» poika jo huudahti, mutta katsoi vielä epäröiden Esaa.
»Mene, mene nyt. Katso sopiva väli. Mutta älä nyt kohta mene.»
»Noh!»
Poika erosi Esasta, joka sivumennen koetteli rautapuntaria, joka riippui kellokaapin sivulla naulassa.
Yhtäkkiä läiskähti joukossa. Kuului Kuivasen Ellan tuima kirous. Tanssi taukosi. Levoton liike kävi yli koko tuvan. Kukin äänsi jollakin tavalla. Kirosi, siunasi, ulvahti. Rymäkkä oli syntynyt keskilattialla. Ryhmä temmelsi siinä jo kuin satajalkainen kummitus.
Naisetkin sekautuivat siihen ensin, tappelijoita erottaakseen. Mutta kohta saivat siinä ainetta useammatkin parit tukkanuottaan takertua. Se oli vielä kuitenkin vain tukkanuottaa, vähemmän pelottavaa.
»Herra mei ja hopiasta huusholli!» kiljahti Karhun Esa ja löi rautapuntarilla pöytään. Nyt tytöt pyrkivät erilleen, tunkeusivat ulos huoneesta. Tukkanuottailijat erosivat, lensivät yli tuvan lyömäaseita etsien. Mikä sai tuolin, mikä halon.
Jolle henki tuntui rakkaalta, tunki ulos tuvasta nyt, vaikka ahtaastakin. Karhun Esa näkyi odottaneen, että muut ehtisivät alkaa ja juttuun sekaantua, että hän sitten vasta jäljestäpäin huomauttaisi itsestään ja esiintyisi rauhantekijänä, hän, Karhun Esa.
Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvituksista, joita synnyttävät kertomukset tulivuorten sisäisestä pauhusta. »Tuvanovi oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä, jotka valittavat, kerskaavat, parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn. Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja ryskäämisiksi, kuulostaa siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen viimeisiänsä potkisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan, kirotaan, itketään ja voivotellaan.
Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.
Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy isäntää, ei emäntää.
»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.
»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla. Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden, lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille...
Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa tekoaan koko maailmalle. – Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:
- »Puukko se oli vain pikkuinen,
- Mutta Heikki se oli suuri,
- Yksin seisoi ovella
- Kuin linnan kivimuuri.»