Qventin Durward: XXIII Pako

XXII Mässääjät

XXIII Pako Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XXIV Antaumus

Käske vain mun juosta,

niin mahdottomiakin vastaan ryntään,

ja voitan ne.

– – – – – –

Siis vain liikkehelle,

sua seuraan, sydämessä uusi into,

mihinkä, sit’ en tiedä.

Julius Caesar.

Vaikka sydän oli täynnä sekaisin riehuvia ilon ja pelon, epäilyksen sekä huolen tunteita, niin edellisen päivän uuvuttavat vaivat vaivuttivat kuitenkin nuoren skotlantilaisen syvään, raskaaseen uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Herättäjänä oli talon isäntä, joka astui sisään synkkä huoli otsallansa.

Hän kävi istumaan vieraansa vuoteen reunalle ja rupesi pitkälti, monimutkaisesti puhumaan naineen miehen kotivelvollisuuksista, erittäinkin siitä ankarasta ylivallasta ja isännänoikeudesta, jota naineen miehen aina muka tulee pitää voimassa, jos hän sattuu olemaan jostain erimieltä vaimonsa kanssa. Qventin kuunteli tätä saarnaa tarkkaavaisin mielin. Hän tiesi, että naineet miehet, samoin kuin muutkin sotaa käyvät vallat, usein laulavat voitonvirttä pikemmin salatakseen tappiota kuin viettääkseen voittoa. Hän ryhtyi siis kiireesti tyystemmin asiata tutkimaan ja sanoi toivovansa, ettei heidän tulonsa ollut tuottanut vastusta talon kunnon emännälle.

»Vastusta! – ei suinkaan!» vastasi pormestari. »Ei ole toista vaimoa, joka olisi aina niin hyvin varustunut kuin Mabel muori – hän on aina iloinen kuin vieraita tulee taloon – hänellä on aina vieraan varalta puhdas vuode ja kelpo ateria, niin kauan kuin Jumala siunaa meidän taloamme ja pöytäämme – toista vieraille kohteliaampaa vaimoa ei olekaan – paha vain, että hänellä joskus on pienet oikkunsa.»

»Meidän olomme täällä, sanalla sanoen, on siis hänelle vastenmielinen?» virkkoi Durward kavahtaen ylös vuoteeltaan ja ruveten joutuisasti panemaan päällensä. »Jos vain varmaan tietäisin, että Isabella neiti viime yön kauhujen jälkeen jaksaa matkustaa, niin en suinkaan pahoittaisi emännän mieltä viipymällä hetkeäkään kauemmin.»

»No niin», sanoi Pavillon, »samaa juuri nuori neito itsekin virkkoi Mabel muorille; ja tosiaankin soisin, että olisitte nähnyt miten puna lensi hänen poskillensa, kun hän sen sanoi – maitotyttö, joka on luistellut jäistä tuulta vastaan puolen peninkulman matkan kaupunkiin, olisi kuin lilja häneen verraten – enpä kummeksi tosiaankaan, että Mabel muori rukka on hiukan mustasukkainen.»

»Onko Isabella neiti jo tullut ulos kamaristaan?» kysyi nuorukainen jatkaen pukeutumistaan vielä suuremmalla kiireellä.

»On», vastasi Pavillon, »ja hän ikävöitsee teitä hartaasti, jotta tulisi päätetyksi mitä tietä te jatkatte matkaanne – koska teidän molempien mieli tekee lähteä. – Mutta tottahan te, toivoakseni, ensin kuitenkin haukkaatte aamiaispalan?»

»Miksi ette tätä minulle ennen virkkanut?» kysyi Durward närkästyen.

»Hiljaa – hiljaa», vastasi pormestari; »olenpa luullakseni virkkanut teille tämän asian liiankin aikaisin, koska te siitä näin tulistutte. Olisipa minulla vielä muutakin teidän korvillenne aiottua, jos teillä vain olisi tarpeeksi malttia kuunnella.»

»Virkkakaa, arvoisa mestari, niin pian ja niin joutuun kuin vain voitte – minä kuuntelen hartaasti.»

»No hyvä», jatkoi pormestari. »Minulla on vain yksi sana lisättävänä, se nimittäin, että Trudchen, jota ero tästä sievästä aatelisneidosta surettaa, aivan kuin hän olisi hänen oma sisarensa, käskee teitä pukeutumaan toiseen pukuun. Huhu näet on kaupungilla liikkeellä, että Croyen kreivittäret matkustavat meidän maillamme toivioretkeläispuvussa, Ranskan kuninkaan henkivartijaväkeen kuuluva skotlantilainen jousimies seurassaan. Kerrotaanpa myöskin, että eräs mustalainen viime yönä oli tuonut toisen heistä Schönwald’iin, sen jälkeen kun me sieltä olimme lähteneet. Ja kerrotaanpa vielä lisäksi tämän saman mustalaisen vakuuttaneen Wilhelm de la Marck’ille, ettei teitä olekaan lähetetty tänne lähettiläänä De la Marck’in eikä Lüttich’in kunnon miesten puheille, vaan että te olette omin luvin ryöstäneet nuoren krevittären ja kuljeksitte pitkin maata hänen rakastajanaan. Ja kaikki nämät sanomat ovat tulleet tänne Schönwald’ista tänä aamuna. Ne ovat tulleet minun sekä muidenkin kaupungin raatimiesten korviin, enkä oikein tiedä mikä neuvo olisi parhaiksi. Sillä vaikka omasta mielestäni Wilhelm de la Marck on liian väkivaltaisesti kohdellut niin hyvin piispaa kuin meitäkin, niin on kuitenkin yleisenä mielipiteenä se, että hän sydämensä pohjasta on hyvänluontoinen mies – selväpäisenä tietysti – ja että hän on ainoa herra, joka sopii meidän johtajaksemme sodassa Burgundin herttuaa vastaan – ja, totta puhuen, niinkuin nyt on asian laita, on osaksi minunkin mielipiteeni semmoinen että meidän täytyy pysyä hyvässä sovussa hänen kanssansa, sillä me olemme jo menneet liian kauas voidaksemme enää peräytyä.»

»Teidän tyttärenne neuvo on hyvä», virkkoi Durward, joka ei ryhtynytkään mihinkään moittimisiin eikä kehoittelemisiin, jotka, sen hän kyllä näki, eivät voisi enää järkyttää kunnon pormestarin päätöstä, sillä siten tehdessään Pavillon totteli niin hyvin puolueensa mielipiteitä kuin myös vaimonsakin tahtoa. »Teidän tyttärenne neuvo on hyvä – meidän pitää lähteä täältä valepuvussa ja heti paikalla. Voimmehan toki, toivon minä, luottaa siihen, että te pidätte asian salassa ja autatte meidät pakoon?»

»Aivan mielelläni – aivan mielelläni sen teen!» sanoi kunnon porvari, joka ei ollut tyytyväinen omaan käytökseensä ja senvuoksi halukkaasti tarttui tähän tilaisuuteen voidakseen sitä jollakin lailla hyvittää. »En voi unohtaa, että te viime yönä pelastitte henkeni niin hyvin sillä, että päästitte auki riivatun teräshaarniskani, kuin myös pelastamalla minut toisesta vielä paljoa pahemmasta pulasta: sillä Metsäkarju ja hänen poikueensa ovat enemmän pirujen kuin ihmisten sukua. Senvuoksi olen teille uskollinen niinkuin miekan terä kahvalleen – sehän on meidän miekkaseppien sananparsi, ja he ovat laatuaan parhaita koko maailmassa. No, nyt kun olette valmis, tulkaa tätä tietä – ja saattepa nähdä kuinka suuresti minä luotan teihin.»

Pormestari vei Durward’in makuukamarista omaan huoneeseensa, jossa hän toimitti asioitansa; ja pantuansa oven telkkeeseen ja luotuansa terävän, varovaisen silmäyksen ympärilleen, hän aukaisi salaisen holvikomeron seinäverhon takana, jossa seisoi monta monituistakin rauta-arkkua. Hän avasi yhden niistä, joka oli täynnä gulden-kolikoita, ja pyysi Qventin’iä ottamaan siitä niin suuren summan kuin hän luuli tarvittavan heidän matkakulunkejansa varten.

Plessis’n linnasta lähtiessä saatu summa oli jo melkein loppuun kulunut, jonka vuoksi Durward nyt vastaanpanematta otti kaksisataa guldenia; ja näin tehdessään hän vieritti raskaan kuorman Pavillon’in sydämeltä, sillä kunnon pormestarin mielestä tämä epätietoinen laina, jonka hän vapaaehtoisesti antoi, hyvitti vieraanvaraisuuden lain rikkomisen, johon kaikenlaiset muut seikat suureksi osaksi olivat hänet pakoittaneet.

Huolellisesti lukittuaan aarrekätkönsä saattoi rikas flanderilainen vieraansa vieraskamariin, ja siellä Durward tapasi Croyen kreivittären jälleen täysissä ruumiin sekä hengen voimissa, vaikka vielä kalpeana edellisen yön hirmuista. Isabella oli puettu flanderilaiseksi porvaritytöksi. Muita ei ollut läsnä paitsi Trudchen, joka toimessaan järjesteli kreivittären pukua ja neuvoi miten hänen tulisi käyttäytyä. Isabella ojensi kätensä Durward’ille ja sanoi nuorukaisen suudeltua sitä kunnioittavasti: »Herra Qventin, meidän täytyy erota näistä hyvistä ihmisistä, etteivät hekin joutuisi siitä onnettomuudesta osallisiksi, joka minua on vainonnut aina isäni kuolemasta asti. Teidän pitää nyt muuttaa pukua ja tulla kanssani, jollette liene tekin kyllästynyt seuraamasta näin onnetonta olentoa.»

»Minäkö! – minäkö voisin kyllästyä teitä seuraamasta! Viimeiseen maailman ääreen asti minä seuraan teitä suojelijananne! Mutta te – te itse – jaksatteko te vain kestää tätä matkaa? – Jaksatteko te viime yön hirmujen jälkeen – – –»

»Älkää muistuttako niitä mieleeni», vastasi kreivitär; »kaikki pyörii nyt päässäni kuin ilkeä unennäkö. – Onko hyvä piispa pelastunut?»

»Toivoakseni hän on vapaa», virkkoi Durward viitaten Pavillon’ia vaikenemaan, sillä pormestari näytti juuri aikovan alottaa hirvittävää kertomusta.

»Olisiko meidän mahdollista päästä hänen luoksensa? – Onko hän saanut sotavoiman kokoon?» kysyi Isabella.

»Hänen ainoa toivonsa on taivaassa», vastasi nuori skotlantilainen; »mutta minnekä päätättekin lähteä, seuraan minä rinnallanne rohkeana oppaana ja suojelijana.»

»Miettikäämme», sanoi Isabella; ja hetkisen aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: »Luostariin minä mieluinten menisin, jollen vain pelkäisi, ettei se olisi tarpeeksi vahva muuri vainoojiani vastaan.»

»Hm, hm», sanoi pormestari; »enpä tahtoisi neuvoa teitä yrittämään mihinkään luostariin Lüttich’in hiippakunnassa; sillä Ardenni-vuoriston Metsäkarjulla, vaikka hän muuten on kelpo sotapäällikkö, luotettava liittolainen ja meidän kaupunkimme ystävä, on kuitenkin joskus häijytkin puuskansa, eikä hän, oikein puhuen, pidä suurta lukua luostareista, nunnalupauksista eikä muista sellaisista. Kerrotaanhan kokonaisen parven nunnia – se on entisiä nunnia – aina seuraavan hänen komppaniansa marssien mukana.»

»Laittautukaa joutuisasti valmiiksi, herra Durward», virkkoi Isabella keskeyttäen tämän liikoihin menevän kertomuksen, »koska teidän uskollisuutenne on ainoa turvani.»

Tuskin olivat pormestari ja Durward lähteneet kamarista, niin Isabella rupesi kyselemään Trudchen’ilta kaikenlaista teitten ynnä muun johdosta, osoittaen niin suurta mielenmalttia ja neuvokkaisuutta, että flanderilaistyttö ei voinut olla huudahtamatta: »Armollinen neito, oikeinpa minä ihmettelen teitä! – Olen kyllä kuullut miesten mielenlujuudesta, mutta teillä näyttää olevan enemmänkin kuin inhimillistä lujuutta.»

»Hätä», vastasi kreivitär, »hätä, ystävä kulta, tekee mielen lujaksi, samoinkuin se neuvonkin keksii. Jonkun aikaa takaperin olisin pyörtynyt, jos olisin nähnyt yhdenkin veripisaran tipahtavan mitättömästä haavasta – nyt olen niin sanoakseni nähnyt ympärilläni sydänverien virtaavan tulvinaan, ja kuitenkin olen pysynyt pyörtymättä, mieleltäni hämmentymättä – Älä luule, että se oli helppoa», lisäsi hän nojaten Trudchen’in käsivarteen vapisevan kätensä, vaikka ääni yhä vielä kuulosti lujalta, »minun sydämeni on kuin tuhansien vihollisten piirittämä linna, joita ainoastaan järkähtämättömin mielenlujuus voi estää joka haaralta ja joka hetki tekemästä rynnäkköä. Jos tilani olisi hiukankin vähemmän vaarallinen kuin se on – jollen selvään näkisi ainoan pelastukseni kuolemaakin kauheammasta kohtalosta olevan siinä, että jaksan pitää pääni pystyssä ja mieleni hämmentymättä – niin, Trudchen, tällä hetkellä heittäytyisin sinun rintaasi vasten ja huojentaisin ahdistunutta sydäntäni semmoisella kyyneltulvalla ja semmoisella pelon nyyhkytyksellä, ettei koskaan ole voinut sen tuskallisempaa syöksähtää särkymäisillään olevasta sydämestä!»

»Älkää toki, armollinen neito!» kehoitti surkutteleva Flanderin tyttö. »Rohkaiskaa mielenne, lukekaa rukouksenne ja heittäytykää Jumalan turviin; ja tosiaankin, jos Jumala ikänä on lähettänyt hätään hukkumaisillaan olevalle pelastajan, niin tuo rohkea, uljas nuori herra epäilemättä on aiottu teidän pelastajaksenne. On minullakin ystävä», lisäsi hän kiihkeästi punastuen, »johon voin hiukan vaikuttaa. Älkää virkkako siitä mitään isälleni; mutta olenpa käskenyt sulhaseni Hans Hanskurin odottaa teitä itäportin kohdalla, eikä hän saa ikipäivinä enää nähdä silmiäni, jollei hän tuo minulle sitä sanomaa, että hän on saattanut teidät täydessä turvassa rajan yli.»

Hellä suutelo oli ainoa keino, jolla nuori kreivitär saattoi ilmaista kiitollisuuttansa tälle rehelliselle, hyväsydämiselle porvaritytölle, ja hän vastasi lempeästi suuteloon lisäten hymyillen: »No, jollei kaksi neitoa ja heidän rakastetut sulhasensa saa aikaan valepukua ja pakoretkeä, niin mahtaapa maailma olla aivan muuttunut siitä, miksi sitä aina on minulle kuvailtu.»

Eräs kohta tässä puheessa lennätti jälleen punan kreivittären kalpeille poskille, eikä se puna suinkaan vähentynyt sen johdosta, että Qventin astui nyt äkkiä sisään. Hän oli puettu varakkaan Flanderin työmiehen, Peterkin’in pyhävaatteisiin. Miten suuresti pormestarin apulainen oli mieltynyt nuoreen skotlantilaiseen, kävi ilmi siitä auliudesta, jolla hän antoi pukunsa hänelle, samalla vannoen, että vaikka häntä peitottaisiin ja hangattaisiin pahemmin kuin härän nahkaa, ei hänestä saataisi irti sanaakaan, joka voisi saattaa ilmi tämän nuoren herrasväen salaisuuden. Kaksi vahvaa hevosta oli hankittu Mabel muorin toimesta, joka todenteolla ei suonut mitään pahaa kreivittärelle eikä hänen seuralaiselleen, kunhan hän vain sai oman talonsa ja perheensä erilleen kaikista vaaroista, jotka saattoivat koitua näiden vieraitten suojelemisesta. Suurella ilolla hän katseli kuinka he hevosen selkään noustuaan läksivät matkaan, ja huusi heille, että heidän olisi sangen helppo osata itäportille, jos vain pitäisivät Peterkin’iä silmällä; sillä tämän piti koko ajan käydä edellä oppaana, joskin salaten kuuluvansa yhteen seuraan heidän kanssansa. Kohta kun vieraat olivat lähteneet, käytti Mabel muori kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja piti Trudchen’ille pitkän saarnan siitä, kuinka pahaa balladien lukeminen on; sillä sen kauttahan nuo koreilevat hovineitoset tulevat niin rohkeiksi ja seikkailuhaluisiksi, että he, sen sijaan että perehtyisivät johonkuhun kunnolliseen kotiaskareeseen, lähtevät muka vaeltavina neitosina ratsastelemaan pitkin maita, mantereita ilman mitään parempaa seuralaista kuin joku knaappi rahjus, hovipoika hulivili tai muukalainen jousimies hirtehinen, suureksi vaaraksi terveydelleen, tuhlaukseksi varoilleen sekä auttamattomaksi vahingoksi hyvälle maineellensa.

Kaikkea tätä Trudchen kuulteli ääneti, sanaakaan vastaamatta; mutta jos oikein käsitämme hänen mielenlaatunsa, niin on suuresti epäiltävää, ottiko hän siitä sen käytännöllisen opin, jota äiti tahtoi hänen päähänsä panna.

Sillä välin matkalaiset saapuivat kaupungin itäportille, kulkien ihmisjoukkojen läpi, joiden mieli hyväksi onneksi oli niin täynnä päivän valtiollisia tapauksia ja huhuja, ettei tämä pariskunta, jonka ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä, vetänyt huomiota puoleensa. He pääsivät vartijain sivuitse lupakirjan avulla, jonka Pavillon oli hankkinut, mutta johon hänen virkaveljensä Rouslaer oli kirjoittanut nimensä, ja he erosivat Peterkin Geislaer’ista vaihdettuansa keskenään ystävälliset, vaikka lyhyet jäähyväiset. Kohta sen jälkeen yhtyi heidän seuraansa vankkavartaloinen nuori mies hyvän harmaan hevosen selässä, ja ilmoitti olevansa Hans Hanskuri, Trudchen Pavillon’in sulhanen. Tällä nuorella miehellä oli rehelliset flanderilaiskasvot – vaikka ne tosin eivät olleet mielevintä laatua, vaan ilmaisivat pikemmin iloisuutta ja hyvänsävyisyyttä kuin älyä; eikä kreivitär voinut olla arvelematta, ettei tämä nuorukainen ollut täysin arvokas sulhanen jalomieliselle Trudchen’ille. Hans näytti sittenkin olevan halukas auttamaan morsiamensa hankkeita matkalaisten hyväksi; tervehtien kunnioittavasti hän kysyi kreivittäreltä flanderin kielellä, minne päin hän tahtoi tulla opastetuksi.»

»Viekää meidät», vastasi Isabella, »lähimpään kaupunkiin Brabantin rajan taakse.»

»Te olette siis päättänyt minne matkamme on suuntautuva?» kysyi Durward lähestyen häntä ja puhuen ranskaa, jota kieltä opas ei ymmärtänyt.

»Tietysti», vastasi nuori kreivitär; »sillä nykyisessä tilassani olisi matkani pitkittäminen minulle suureksi haitaksi, vaikkei perille tultuani olisikaan minulla muuta tarjona kuin ankaraa vankeutta.»

»Vankeutta!» huudahti Durward.

»Niin, ystäväni, vankeutta; mutta aionpa pitää huolta siitä, ettei ainakaan sama kohtalo teitäkin kohtaa.»

»Älkää puhuko mitään minusta – älkää huoliko minusta», sanoi Durward. »Jos vain näkisin teidät hyvässä turvassa, niin ei minusta olisi paljon lukua.»

»Älkää näin kovaa puhuko», sanoi Isabella neiti, »te herätätte oppaamme huomiota – katsokaa kuinka hän jo on ratsastanut edemmäksi.» Hyvänluontoinen flanderilainen, joka kohteli muita, niinkuin hän olisi suonut samanlaisessa tilaisuudessa itseäänkin kohdeltavan, oli todella Durwardin lähestyttyä kreivitärtä poistunut, jottei hän liikana henkilönä olisi heille vastuksena. – »Niin», jatkoi Isabella huomattuansa ettei kukaan heitä tarkannut, »teille, ystäväni, suojelijani, – miksi minä kainostelisin enkä nimittäisi teitä siksi, miksi Jumala teidät on minulle suonut – teille on minun velvollisuuteni ilmoittaa, että olen päättänyt palata kotimaahani ja antautua Burgundin herttuan armoille. Hairauttava, vaikka hyvääsuova neuvo saattoi minut pakenemaan hänen turvistaan ja etsimään suojaa Ranskan viekkaan, kavalan Ludvigin luota.»

»Ja te olette siis päättänyt suostua kreivi Campobasson, Kaarle herttuan häijymielisen suosikin puolisoksi?»

Näin puhui Durward, ja hänen äänensä ilmaisi, miten salainen sydämentuska sekä yritys osoittaa välinpitämättömyyttä taistelevat hänessä keskenänsä; aivan kuin kuolemaan tuomittu pahantekijä parka teeskennellyllä mielenlujuudella, jota ei kuitenkaan hänessä lainkaan ole, kysyy, onko tuomiopäätös jo saapunut.

»Ei, Durward, ei», vastasi Isabella kohottautuen satulassaan, »siihen inhottavaan paikkaan ei koko Burgundin valtakaan ole pakottava neitoa, joka on Croyen suvun tyttäriä. Burgundin herttua anastakoon minun maani ja läänini, hän sulkekoon minut vangiksi luostariin – mutta se onkin pahinta, mitä minulle voi tapahtua, ja pahempaakin vielä kärsisin, ennenkuin antaisin käteni Campobassolle.»

»Pahempaako!» virkkoi Durward; »ja mikä voisi olla ryöstöä ja vangitsemista vieläkin pahempaa? – Oi, ajatelkaa toki vielä asiaa, niin kauan kuin teillä on Jumalan raitis ilma ympärillänne ja mies läheisyydessänne, joka panisi henkensä alttiiksi saattaaksensa teidät Englantiin, Saksanmaalle, vaikkapa Skotlantiinkin, joissa kaikissa maissa te varmaan löytäisitte jalomielisiä suojelijoita – oi, niin kauan kun vielä näin on laita, älkää kovin ajattelemattomasti luopuko vapaudestanne, Jumalan parhaasta lahjasta! – Kauniistipa todella eräs minun maani runoilijoista laulaa:

Oi kallein aarre, vapaus!

Sinutt’ ei maistais huvitus:

vapaana vaan voi viihtyä,

vapaana hausk’ on elämä.

Ja köyhyys, murhe, kaikki kurjuus,

ne mainitset kun sanot: orjuus.

Isabella kuunteli surullisella hymyllä seuralaisensa vapauden ylistysvirttä, ja vähäisen ajan perästä hän vastasi: »Vapaus on luotu miehiä varten, mutta – naisen täytyy aina hakea jotakin suojelijaa, koska hän on semmoiseksi luotu, ettei hän itse voi itseään suojella. Ja kukapa suojelijakseni suostuisi? – irstainenko Englannin Edward? – vai tuo juomari Saksan Wenzeslausko? – vai joku Skotlannissako? – Voi, Durward, jospa olisin teidän siskonne, ja jos te voisitte luvata minulle, että jossakin noista vuorilaaksoista, joista te niin mielellänne kerrotte, voisin saada suojapaikan armeliaisuudesta tai muutamien minulle säilyneitten kalleuksien hinnalla, niin tahtoisin siellä elää rauhassa ja unohtaa säädyn, mihin syntymäni kautta olin aiottu. – Jos te voisitte luvata minulle, että saisin siellä turvapaikan jonkun arvoisan aatelisrouvan luona – jonkun paroonin luona, jonka sydän olisi yhtä luotettava kuin hänen miekkansa terä – niin se olisi todellakin tulevaisuudentoivo, jonka saavuttamiseksi maksaisi vaivaa alistua yhä uudistuvien moitteitten alaiseksi matkustamalla yhä edemmäksi!»

Tämän myönnytyksen hän teki vapisevalla, heltyneellä äänellä, joka täytti Qventin’in sydämen ilolla, mutta samalla myös koski siihen kipeästi. Hän epäröi hetken aikaa ennenkuin hän vastasi, kiireesti miettien mielessänsä, olisiko hänellä mitään mahdollisuutta hankkia Isabellalle suojaa Skotlannissa. Mutta se surettava totuus voitti väkisinkin muut ajatukset, että olisi kunnoton ja armoton teko, jos hän neuvoisi Croyen kreivitärtä lähtemään maahan, missä hänellä ei ollut vähintäkään keinoa eikä mahdollisuutta hankkia hänelle turvapaikkaa. »Armollinen neiti», lausui hän viimein, »rikkoisinpa häijyllä tavalla kunniani sekä ritarivalani vaatimuksia vastaan, jos sallisin teidän perustaa päätöksenne siihen luuloon, että minulla muka Skotlannissa olisi voimaa hankkia teille muuta suojaa paitsi sitä, jota mitättömällä kädelläni voin tarjota teille tässä teidän rinnallanne. Tuskinpa tiedän virranneeko vielä minun sukuni verta yhden ainoankaan ihmisen suonissa, joka elää minun kotimaassani. Innerquharityn ritari valloitti meidän linnamme sydänyön aikana ja tappoi kaikki, jotka kantoivat minun sukunimeäni. Jos nyt taas olisinkin Skotlannissa, niin ovat minun perintöviholliseni lukuisat ja mahtavat, minä yksinäinen ja voimaton; ja jos itse kuningas tahtoisi suoda minulle oikeutta, niin eipä hänkään uskaltaisi yhden yksinäisen raukan asiaa puolustaakseen suututtaa päällikköä, joka ratsastaa viidensadan huovin seurassa.»

»Voi!» sanoi kreivitär, »ei ole siis ainoatakaan nurkkaa maailmassa, missä ei olisi sortoa, koska se yhtä rajusti raivoo teidän autioilla vuorillannekin, jotka tarjoavat niin vähän tyydytystä ahneudelle, kuin meidän rikkaissa viljavissa Alankomaissamme!»

»Se on surkea totuus, jota en uskalla kieltää», virkkoi skotlantilainen, »että meidän keskenään eripuraiset clan’imme (heimokunnat) teloittavat toinen toisiaan ilman mitään sanottavaa muuta syytä paitsi koston himoa ja verenvuodatuksen huvia. Ja Ogilviet sekä heidän kaltaisensa tekevät Skotlannissa juuri samanlaisia tekoja kuin De la Marck rosvoineen tästä maassa.»

»Ei enempää puhetta Skotlannista siis», sanoi Isabella kylmäkiskoisella äänellä, lieneekö se sitten ollut luonnollinen vai teeskennelty, »ei enempää puhetta Skotlannista – jonka mainitsinkin vain leikillä nähdäkseni, uskaltaisitteko te todella neuvoa minulle turvapaikaksi kristikunnan rauhattominta maata. Tahdoin vain koettaa teidän totuudenrakkauttanne, ja ilokseni olen nähnyt, että voin siihen luottaa, vaikka asia olisikin teille miten läheinen hyvänsä. Vielä kerran sanon siis, etten tahdo ajatellakaan muuta turvaa kuin sitä, minkä voin saada ensimäiseltä vastaantulevalta, kunnialliselta Kaarle herttuan vasalliherralta, ja hänen vangikseen aion antautua.»

»Miksi ette pikemmin lähde omaan kreivikuntaanne ja omaan vahvaan linnaanne, niinkuin teillä Tours’ista lähtiessä oli aikomus?» kysyi Durward. »Miksi ette tahdo kutsua kokoon isänne vasalleja ja ruveta sovittelukeskusteluihin herttuan kanssa, pikemmin kuin että antaudutte ehdottomasti hänen armoilleen? Totta varmaanhan pitäisi olla montakin uljasta sydäntä, jotka nousisivat teidän asiatanne puolustamaan; tunnen yhden kumminkin, joka mielellään uhraisi henkensä muille esimerkiksi.»

»Voi!» sanoi kreivitär. »Se tuuma, jota kavala Ludvig neuvoi, tarkoitti, samoinkuin kaikki muutkin hänen neuvonsa, enemmän hänen omaa etuaan kuin minun onneani, ja sitä paitsi on se nyt mahdotonta senvuoksi, että nuo petturit Zamet ja Hairaddin ilmaisivat sen Burgundin herttualle. Minun sukulaiseni vangittiin, ja minun linnaani asetettiin Burgundin väkeä. Jokainen yritys minun puoleltani saattaisi vain minun lääniläiseni Kaarle herttuan koston alaisiksi; ja miksi aiheuttaisin vielä enempää verenvuodatusta kuin mitä näin mitättömän olennon tähden jo on ollut? Ei, minä aion totella hallitsijaani, niinkuin uskollisen vasallin sopii, kaikessa mikä ei koske sydämeni vapaata valitsemisoikeutta, varsinkin koska luulen, että sukulaiseni, Hameline kreivitär, joka kaikkein ensin neuvoi, vieläpä yllytti minua pakoon, on jo varmaankin turvautunut tähän samaan viisaaseen ja kunnialliseen neuvoon.»

»Teidän sukulaisenne!» toisti Durward, jonka mieleen tämä nimi johdatti nyt asian, mistä nuorella kreivittärellä ei vielä ollut mitään tietoa, ja joka näissä joutuisasti peräkkäin sattuvissa, vaarallisissa, kaikkia tunteita liikkeelle nostattavissa ja häntä lähemmin koskevissa tapauksissa oli kokonaan haihtunut hänen muististaan.

»Niin – minun tätini – kreivitär Hameline de Croye – tiedättekö mitään hänestä?» kysyi Isabella. »Tottahan hän nyt lienee Burgundin lipun suojassa. Te olette ääneti. Tiedättekö mitään hänestä?»

Tämä viimeinen kysymys, joka ilmaisi mitä tuskallisinta levottomuutta, pakoitti Durward’in kertomaan mitä hän krevittären kohtalosta tiesi. Hän mainitsi, että hänet oli kutsuttu auttamaan neiti Hamelinen pakoa Schönwald’ista, jossa yrityksessä hän tietysti luuli neiti Isabellankin olevan mukana – hän mainitsi miten hän, heidän tultuaan metsään, oli havainnut, ettei niin ollutkaan laita – ja lopulla hän kertoi millä tavalla hän oli tullut takaisin linnaan ja missä tilassa hän sen silloin oli tavannut. Mutta hän ei virkkanut mitään niistä toiveista, jotka nähtävästi häilyivät Hamelinen mielessä Schönwald’ista lähtiessänsä eikä myös mitään siitä huhusta, että neiti Hameline olisi joutunut Wilhelm de la Marck’in käsiin. Arkatuntoisuus esti häntä edes puolellakaan sanalla viittaamasta edelliseen seikkaan, ja pelko miten se saattaisi Isabellaan vaikuttaa tällä hetkellä, kun tarvittiin voimaa ja lujuutta, aiheutti sen, ettei hän maininnut toistakaan asiaa, varsinkin koska se vain huhuna oli tullut hänen tietoonsa.

Tämä kertomus, vaikka nuo tärkeät seikat jäivätkin mainitsematta, teki syvän vaikutuksen Isabella kreivittäreen, joka, ratsastettuaan jonkun aikaa ääneti, virkkoi kylmää mielipahaa ilmaisevalla äänellä: »Ja niin te siis hylkäsitte onnettoman sukulaiseni autioon metsään, kunnottoman mustalaisen ja petollisen palvelustytön armoille? – Täti parka, sinähän aina ylistelit tämän nuoren herran uskollisuutta!»

»Jollen olisi näin tehnyt, korkeasukuinen neiti», virkkoi Durward, joka syystä pahastui sitä, että hänen ritarillinen apunsa tulkittiin siten rikokseksi, »niin mikä olisi sen neidon kohtaloksi tullut, jota auttamaan velvollisuuteni vielä hartaammasti pakoitti minua? Jos minä en olisi jättänyt kreivitär Hamelinea niiden ihmisten huostaan, jotka hän itse oli neuvonantajikseen valinnut, niin olisipa kreivitär Isabella nyt jo aikoja sitten Wilhelm de la Marck’in, Ardennien hurjan Metsäkarjun puolisona.»

»Te olette oikeassa», sanoi Isabella taas tavallisella äänellään; »ja minä, jolle teidän horjumaton ystävyytenne on ollut eduksi, olen häijysti ja kiittämättömästi tehnyt teille vääryyttä. Mutta voi onnetonta tätiäni! Ja voi kunnotonta Marthon’ia, joka niin kokonaan oli voittanut tätini luottamuksen ja joka sitä niin vähän ansaitsi! – Marthonhan toi tätini luo nuo konnat Zamet’in ja Hairaddin’in, jotka valheellisella ennustamisen ja tähtien selittämisen taidollaan saivat hänet valtoihinsa. Marthon myös, vahvistaakseen heidän ennustuksiansa, kiihoitti tädin – kuinka sanoisinkaan – avioliitto- ja sulhastoiveita, jotka tätini iällä jo olivat melkein turhat ja häpeälliset. Nyt näen selvästi, että Ranskan kuningas Ludvig alusta alkaen viritti kaikki nämät paulat ympärillemme siksi, että hän saisi meidät pakenemaan turviinsa tai, oikeammin sanoen, antautumaan hänen valtaansa. Ja kuinka sopimattomasti, epäkuninkaallisesti, epäritarillisesti, kunniattomasti hän käyttäytyi meitä kohtaan, sen jälkeen kuin me olimme tehneet tuon hullutuksen, sen te voitte itse, Durward, todistaa. Mutta voi, voi minun tätiäni! – Mikä luulette on tullut hänen kohtalokseen?»

Koettaen ylläpitää toivoa, jota ei hänellä itsellään kuitenkaan ollut sydämessään, vastasi Durward rahanahneuden olevan mustalaisissa kaikkia muita himoja voimallisemman; hänen lähtiessään sitä paitsi Marthon suojeli Croyen kreivitärtä; ja olihan lopulta vaikea ajatella, mitä etua näillä roistoilla voisi olla kreivittären pahoinpitämisestä tai murhaamisesta, kun heillä sitä vastoin saattoi olla paljonkin voittoa, jos he kohtelisivat häntä hyvin ja vaatisivat hänestä lunnaita.

Johtaaksensa Isabellan ajatukset tästä surullisesta aineesta, kertoi Durward sitten peittelemättä senkin Hairaddin’in kavaluuden, jonka hän oli keksinyt yömajassa likellä Namur’iä ja josta kuningas ja Wilhelm de la Marck näyttivät sopineen keskenään. Isabella säpsähti kauhistuksesta ja toinnuttuansa sanoi sitten: »Hävettääpä tosiaankin minua ja synniksi luen sen itselleni, että sydämessäni siihen määrin olen epäillyt pyhimysten suojelusta ja että silmänräpäyksenkin aikaa olen pelännyt näin hirveästi armottoman, kunnottoman ja häpeällisen vehkeen onnistumista mahdolliseksi, niin kauan kuin taivaassa on sääliviä silmiä, jotka seuraavat ihmisten kurjuutta. Tämmöistä asiaa ei sovi pelolla eikä kauhulla ajatella, vaan se on kokonaan mielestä poistettava mahdottomana kavaluuden ja ilkeyden tekona, niin että vain se, joka ei Jumalaan usko, voisi luulla sen menestyksen mahdolliseksi. Mutta nyt näenkin myös selvään miksi tuo ulkokullattu Marthon niin usein koetti yllyttää vähintäkin kateuden tai mielipahan itua minun ja täti parkani välillä, aina imarrellen läsnäolevaa ja lisäten puheisiinsa sellaista, mikä saattoi nostattaa nurjaa mieltä poissaolevaa kohtaan. Mutta ei minulle koskaan unissanikaan olisi voinut mieleen juolahtaa hänen saattavan olla niin ilkeän, että olisi houkutellut tätini, joka minulle ennen oli ollut niin hellä, jättämään minut Schönwald’iin vaarojen keskelle, yrittäessään itse paeta!»

»Eikö neiti Hameline», kysyi Durward, »puhunut mitään aiotusta paostansa?»

»Ei mitään», vastasi kreivitär, »vain hämärin sanoin hän puhui jostakin tiedonannosta, jonka Marthon oli minulle antava. Totta puhuakseni, Hairaddin konnan salaperäiset lorut olivat saattaneet täti parkani pään aivan pyörälle, sillä hänellä oli ollut samana päivänä pitkä, salainen keskustelu hänen kanssaan, ja hän päästi suustansa niin paljon kummallisia, hämäriä sanoja, että – että – sanalla sanoen, minä en viitsinyt, niin kauan kuin hän oli siinä mielentilassa, vaatia häneltä mitään selitystä. Mutta armotonta se oli, että hän jätti minut sinne.»

»Voinpa kuitenkin puhdistaa neiti Hamelinen semmoisen armottomuuden syytöksestä», sanoi Durward; »sillä yö oli pimeä, ja neiti Hameline niin säikähdyksissään, että hän mahtoi luulla veljentyttärensä olevan mukana, samoin kuin Marthon’in puku ja käytös minutkin petti, jotta luulin molempien Croyen kreivittärien olevan seurassani, erittäinkin toisen heistä», lisäsi hän hiljaisella, vaan kuitenkin selvällä äänellä, »sillä jollen olisi luullut hänen olevan mukana, niin en olisi kaiken maailman tavaran hinnasta poistunut Schönwald’ista.»

Isabellan pää painui alemmaksi, eikä hän ollut huomaavinaankaan sitä intoa, jolla Durward oli puhunut. Mutta hän käänsi jälleen kasvonsa nuoreen herraan päin, kun tämä rupesi puhumaan Ludvigin vehkeistä. Ja liittäen yhteen molemminpuoliset tietonsa ei heidän ollut vaikea päästä selville, että mustalaisveljekset sekä heidän apulaisensa Marthon olivat toimineet kavalan Ranskan kuninkaan välikappaleina, vaikka vanhempi heistä, Zamet, kansallensa ominaisella petturimaisuudella, oli yrittänyt pelata kaksinaista peliä ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Näin tietojansa keskenään vaihdellen ja näissä puheissaan unohtaen sekä suhteensa outouden että myös matkan vaarat, he jatkoivat kulkuansa useampia tunteja, vain levähdyttäen joskus hevosiansa jossakin syrjäisessä kylässä, seuraten Hans Hanskurin neuvoja, joka kaikissa muissakin suhteissa, eikä vain siinä, että hän antoi heidän enimmäkseen häiritsemättä puhella keskenään, käyttäytyi kuin älykäs, hienotunteinen ihminen ainakin.

Se välimuuri, jonka eroava säätyarvo oli rakentanut rakastavan parin välille – rakastavaksi pariksihan heitä jo sopinee mainita – näytti nyt nykyinen tilanne murtaneen; sillä vaikka neito olikin korkeampaa säätyä sekä perinnön kautta verrattain paljoa rikkaampi kuin nuorukainen, jonka ainoana tulolähteenä oli hänen miekkansa, niin oli kuitenkin lukuunotettava, että Isabella tätä nykyä oli aivan yhtä köyhä kuin Durward ja että hänen turvallisuutensa, henkensä sekä kunniansa olivat kokonaan nuoren skotlantilaisen neuvokkaisuuden, urhouden ja uskollisuuden varassa. He tosin eivät puhuneet sanaakaan rakkaudesta; sillä vaikka nuori kreivitär, jonka sydän oli täynnä kiitollisuutta ja luottamusta, olisi saattanut paheksumatta kuunnella semmoista tunnustusta, niin olisi kuitenkin Durward, jonka kieltä luonnollinen ujous sekä ritarillinen arkatuntoisuus hillitsi, pitänyt sitä kunnottomana nykyisen tilanteen väärinkäyttönä, jos hän olisi sanonut sanankin, josta olisi voinut olettaa hänen tahtovan käyttää hyväkseen tämän tilanteen tarjoamia etuja. He eivät siis puhuneet rakkaudesta, mutta että heillä kummallakin oli rakkaus mielessä, sitä he eivät voineet auttaa. Ja niinpä heidän keskinäinen välinsä oli nyt semmoinen, jolloin molemmin puolin aavistetaan toinen toisensa tunteiden laadun, vaikkei niitä sanoin ilmaista – heidän välinsä oli semmoinen, joka, sallien rohkeampaa lähenemistä, mutta samalla kuitenkin pitäen sydämen epäilysten vallassa, luo ihmiselämän suloisimmat hetket, mutta joita sangen usein seuraa toisenkinlaiset hetket, joita synkistyttävät kaikki ne tuskat, mitkä sydämen häilyväisyys, pettynyt toivo ja vastarakkautta vailla oleva rakkaus synnyttävät.

Kello oli kaksi päivällä, kun opas, kasvoiltaan aivan kalpeana ja täynnä kauhua, toi matkalaisille sen peloittavan sanoman, että parvi De la Marck’in Mustia ratsumiehiä ajoi heitä takaa. Nämät sotamiehet tai, paremmin sanoen, rosvot olivat Saksanmaan alaisista piirikunnista pestattua väkeä ja muuten kaikin puolin lanzknecht’ien kaltaisia, paitsi että heitä käytettiin kepeänä ratsuväkenä. Pitääkseen Mustien ratsumiesten nimen voimassa ja vieläkin enemmän peloittaakseen vihollisiansa, he ratsastivat tavallisesti mustien hevosten selässä ja voitelivat rautavarustuksensa sekä nahkavaatteensa mustalla voiteella, josta kaunistuksesta kädet ja kasvotkin usein saivat osansa. Tapojensa vallattomuudessa ja sydämensä armottomuudessa nämät mustat ratsumiehetkin kilpailivat jalkamies-veljiensä kanssa.

Durward, katsahtaessansa taaksepäin pitkää, tasaista maantietä pitkin, jota myöten he kulkivat, huomasi lähestyvän tomupilven sekä pari hurjaa vauhtia ajavaa ratsumiestä sen edellä. Sen nähtyään hän virkkoi matkakumppanilleen: »Isabella kulta, minulla ei ole nyt muuta asetta kuin miekkani; mutta koska en siis teidän puolestanne voi taistella, pakenen teidän kanssanne. Jos vain ennättäisimme tuohon metsään, joka on edessämme, ennenkuin he saavuttavat meidät, niin keksisimme kyllä helposti jonkun pelastuskeinon.»

»Koettakaamme, ainoa ystäväni», virkkoi Isabella kiihdyttäen hevostansa nelistämään. »Ja sinä, hyvä mies», jatkoi hän kääntyen Hans Hanskurin puoleen, »mene sinä toista tietä, äläkä jää meidän seuraamme, jotta meidän kova onnemme ja uhkaava vaaramme ei syöksyisi sinutkin turmioon.»

Mutta kunnon flanderilainen pudisti päätänsä ja vastasi jalomieliseen kehoitukseen: »Ei, ei, se ei käy laatuun!» – ja jatkoi yhä vain kulkuaan heidän seurassansa. Kaikki kolme ajoivat nyt turvaa lupaavaan metsään päin niin kovaa vauhtia kuin vain suinkin heidän uupuneet hevosensa jaksoivat; ja Mustat ratsumiehet, nähtyään että he aikoivat paeta, ratsastivat myös suuremmalla kiireellä jäljestä. Vaikka pakolaisten hevoset olivat uuvuksissa, jättivät he kuitenkin takaa-ajajat hyvinkin pian jotenkin kauaksi taaksensa, sillä raskaat rautavarustukset eivät heitä rasittaneet ja he pääsivät siis kepeämmin liikkumaan; ei heillä ollut enää puoltakaan virstaa metsän reunaan jäljellä, kun he huomasivat toisen huovijoukon, jonka etupäässä ritarin lippu liehui, tulevan ulos tiheiköstä, ikäänkuin sulkeaksensa heiltä tien.

»Heillä on kirkkaat haarniskat», sanoi Isabella, »he ovat luultavasti burgundilaisia. Mutta olkoot keitä tahansa, niin pitää meidän antautua heille pikemmin kuin meitä takaa-ajavien laittomien rosvojen käsiin.»

Ja vielä silmänräpäyksen kuluttua hän, katsahdettuansa lippuun, huudahti: »Minä näen lipussa halkinaisen sydämen! Se on Crévecoeur’in kreivin, jalon Burgundin ritarin lippu – hänelle tahdon antautua.»

Qventin Durward huokasi – mutta mikä muu saattoi olla neuvoksi? Eikö hän vielä silmänräpäystä aikaisemmin olisi ollut onnellinen, jos hän olisi ollut varma Isabellan pelastuksesta pahemmillakin ehdoilla? – Pian saapuivat he Crévecoeur’in joukon likelle, ja Isabella pyysi päästä päällikön puheille, joka oli seisahduttanut väkensä katsoaksensa mitä Mustat ratsumiehet tekisivät; ja kun kreivi loi neitoon epäröivän silmäyksen, lausui Isabella hänelle: »Jalo kreivi, Isabella de Croye, teidän entisen sotakumppalinne, Reinhold de Croyen tytär, antautuu teille ja pyytää teidän urhollisuudeltanne suojaa itselleen sekä seuralleen.»

»Sen saatte kyllä, kaunis sukulaiseni, vaikkapa koko armeijaa vastaan – lukuunottamatta tietysti läänitysherraani, Burgundin herttuaa. Mutta nyt ei ole aikaa puheisiin. Nuo nokiset pirut ovat seisahtuneet ikäänkuin aikoisivat ruveta vastaanpanemaan. – No, Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon! – ovatpa ne niinkin julkeat, että lähtevät rynnäkölle Crévecoeur’in lippua vastaan! – Mitä! – Eivätkö nuo roistot tiedä huutia! – Damian, anna tänne peitseni – peitset ojennuksiin! – Crévecoeur apuun!»

Tämän sotahuutonsa päästettyään hän ratsujoukkonsa kanssa läksi täyttä nelistä ajamaan Mustia ratsumiehiä vastaan.