Rautakorko: Kahdeksastoista luku
| Seitsemästoista luku | Kahdeksastoista luku. Sonoman siimeksessä. Kirjoittanut Jack London |
Yhdeksästoista luku |
Itsestäni näiltä ajoilta minulla ei ole paljon kerrottavaa. Kuusi kuukautta minua pidettiin vankeudessa, vaikka minua ei oltu syytetty mistään rikoksesta. Minua epäiltiin – peloittava sana, johon kumoukselliset saivat tutustua. Mutta meidän oma kasvava salainen järjestömme alkoi toimia. Oltuani vankeudessa lähes kaksi kuukautta eräs vanginvartijoista salaa ilmoitti olevansa kumouksellinen ja kuuluvansa järjestöön. Muutamia viikkoja myöhemmin Joseph Parkhurst, äskettäin virkaansa nimitetty vankilan lääkäri, osoittautui taistelujärjestön jäseneksi.
Siten meidän järjestömme tunkihe joka puolelta oligarkian järjestön läpi, ja niin minä sain tietoja ulkomaailman tapahtumista. Ja sitäpaitsi kaikki meidän vankilassa istuvat johtajamme olivat yhteydessä urheiden tovereitten kanssa, jotka käyttivät Rautakoron naamaria. Vaikka Ernestin vankila sijaitsi kolmentuhannen mailin päässä, Tyynen-valtameren rannalla, olin minä keskeytymättömässä yhteydessä hänen kanssaan, ja meidän kirjeemme kulkivat säännöllisesti edestakaisin.
Johtajat, sekä vankilassa että vapaalla jalalla olevat, saattoivat neuvotella tulevista vaaleista ja johtaa vaalitaistelua. Jo muutaman kuukauden kuluttua olisivat muutamat voineet paeta, mutta kun vankeus ei sanottavasti ehkäissyt meidän toimintaamme, niin päätimme olla käyttämättä sitä tilaisuutta, jottemme tulisi tehneeksi mitään ennen aikojaan. Vankilassa oli viisikymmentäkaksi kongressimiestä ja kolmesataa muuta johtajaa sen lisäksi. Oli päätetty pelastaa heidät kaikki samalla kertaa. Jos vain osa heistä pakenisi, ryhtyisivät oligarkit kaikella mahdollisella valppaudella vartioimaan jäljellejääneitä, estääkseen useampia pakenemasta. Ja toiselta puolen käsitettiin, että yhdellä kertaa tapahtuva vankilasta karkaaminen tulisi tekemään valtaavan vaikutuksen köyhälistöön. Se olisi voimannäytös ja vaikuttaisi luottamusta herättävästi.
Niinpä päätettiin, kun minä kuuden kuukauden kuluttua pääsin vapaaksi, että katoaisin jonnekin valmistamaan lymypaikkaa Ernestille. Katoaminen muuten ei ollut mikään helppo tehtävä. Heti kun olin päässyt vapaalle jalalle, Rautakoron urkkijat alkoivat vaania minun liikkeitäni. Ja sentähden olikin välttämätöntä saada heidät ensiksi eksytetyksi jäljiltäni ja pujahtaa Kaliforniaan. Minua naurattaa muistellessani, miten minä tästä pulmasta suoriuduin.
Venäläismallinen passijärjestelmä oli jo otettu käytäntöön. Minä en uskaltanut yrittääkään mantereen poikki salaamatta todellista itseäni. Oli välttämätöntä, että häviäisin jäljettömiin, sillä minun jälkiäni seuraamalla Ernest joutuisi uudestaan kiinni. Toiselta puolen en matkustellessani voinut käyttää köyhälistöläisen valepukua. Oli niin ollen jäljellä oligarkian jäsenen valepuku. Vaikka tosin ylimmäisiä oligarkkeja ei ollut muuta kuin kourallinen, oli lukematon paljous vähäisempiä, sanokaamme mr Wicksonin laisia miehiä, muutaman miljoonan omistajia, jotka kannattivat suuroligarkkeja. Tällaisten pienempien oligarkkien vaimoja ja tyttäriä oli ääretön paljous, ja siihen luokkaan kuuluvana henkilönä oli minun määrä esiintyä. Muutamia vuosia myöhemmin se jo olisi ollut mahdotonta, sillä passijärjestelmä tässä maassa muodostui täydelliseksi venäläiseksi laitokseksi, niin että koko maassa ei ollut yhtään ainoata miestä, naista taikka lasta, jota ei olisi merkitty kirjoihin ja jonka liikkeitä ei olisi vaanittu.
Kun aika oli tullut, eksytettiin vakoojat minun jäljiltäni, ja tuntia myöhemmin Avis Everhardia ei enää ollut olemassa. Mutta samaan aikaan Felice Van Verdighan, kahden kamarineitsyen ja sylikoiran seuraamana, kolmannen palvelijattaren huolehtiessa koirasta[1], astui erään Pullman-vaunun[2] salonkiin, ja muutamia minuutteja myöhemmin hän oli matkalla länttä kohti.
Ne kolme kamarineitsyttä, jotka seurasivat minua, olivat kumouksellisia. Kaksi heistä oli taistelujärjestön jäseniä, ja kolmas, Grace Holbrook, yhtyi järjestöön seuraavana vuonna, saaden surmansa Rautakoron kädestä puoli vuotta myöhemmin. Hän se esiintyi sylikoiran kamarineitsyenä. Toinen niistä kahdesta, Bertha Stole, katosi kaksitoista vuotta myöhemmin, jotavastoin Anna Roylston elää vielä näytellen yhä merkillisemmäksi muodostuvaa osaa vallankumouksessa.[3]
Ilman sen kummempia selkkauksia me pääsimme Yhdysvaltain läpi Kaliforniaan. Kun juna pysähtyi Kuudennentoista kadun asemalla, Oaklandissa, me jätimme sen, ja samalla Felice Van Verdighan kamarineitsyineen ja sylikoirineen katosi ainaiseksi. Luotettavat toverit pitivät huolta kamarineitsyistä. Toiset toverit ottivat minut hoitoonsa. Puoli tuntia sen jälkeen kuin olimme saapuneet perille, minä jo olin eräässä vähäisessä kalastajaveneessä San Francisco-lahden vesillä. Tuuli riehui, ja me ajelehdimme ilman päämäärää melkein koko yön. Mutta minä näin tulien tuikkivan Alcatrazissa, missä Ernest virui vankeudessa, ja minusta tuntui suloiselta ajatellessani, että olin niin lähellä häntä. Aamun sarastaessa me pääsimme kalastajain hurjasti ponnistellessa Marin-saarille. Siellä piileksimme koko päivän, ja seuraavana yönä nousuveden ja pirteän tuulen kiidättäessä purjehdimme San Pablo-lahden poikki kahdessa tunnissa ja nousimme jonkun matkaa Petaluma-jokea ylöspäin.
Täällä odottivat meitä hevoset sekä eräs toinen toveri, ja me matkasimme koko tähtikirkkaan yön. Pohjoisessa häämötti Sonoma-vuori, jota kohti me ratsastimme. Me jätimme Sonoman vanhan kaupungin oikealle puolellemme ja ratsastimme syvää joenuomaa pitkin. Kärritie muuttui metsätieksi ja metsätie karjauraksi, joka sekin vihdoin häipyi tuntemattomiin, jakaantuen lukemattomiksi vuoristolaitumille johtaviksi poluiksi. Matkasimme Sonoma-vuoren harjannetta pitkin. Se oli luotettavin tie. Siellä meidän ei tarvinnut pelätä vakoojia.
Auringon noustessa saavuimme vuoren pohjoiselle reunamalle ja aamuhämärissä laskeuduimme chappara-tammia kasvavaa rinnettä punapuulaaksoihin, missä tuntui syyskesän lämmin henkäys. Se oli minulle vanhaa tuttua seutua, ja pian minusta tuli opas. Piilopaikka oli minun. Olin sen valinnut. Me avasimme veräjän ja kuljimme vuoristoniityn läpi. Sitten jatkoimme matkaamme matalaa tammimetsäistä harjua pitkin ja laskeuduimme pienemmälle niitylle. Jälleen kiipesimme harjulle, jolla kasvoi punaiselta hohtavia madrono- ja manzanita-pensaita. Auringon ensimmäiset säteet paahtoivat selkäämme kiivetessämme. Pyy pyrähti tiheikössä, ja jänis kapsahti polun poikki aivan kuin vuorikauris. Ja vihdoin monisarvinen peura, kupeet hohtaen kullanpunervina, loikkasi harjun poikki kadoten pensaikkoon.
Me seurasimme sitä hetken matkaa, suunnaten sitten kulkumme mutkittelevaa polkua pitkin, jota se karttoi, uljaaseen punapuumetsikköön, pienelle lammikolle, jonka vettä vuoren rinteeltä valuneet mineraaliainekset samensivat. Minä tunsin jokaisen tuuman tästä tiestä. Kerran tämä karjatila oli kuulunut eräälle ystävälleni, kirjailijalle. Mutta hänestäkin oli tullut kumouksellinen, vaikka hänen oli käynyt onnettomammin kuin minun, sillä hän oli jo kuollut ja jäljettömiin kadonnut, kukaan ei tietänyt miten ja milloin. Hän yksin tunsi sen salaisen piilopaikan, johon me olimme matkalla. Hän oli ostanut paikan sen tähden, että se oli hänestä kaunis, maksaen siitä sievoisen summan, paikkakunnan farmareitten kummaksi. Hänellä oli tapana jutella nauraen, miten nämä aina pudistivat päätään, kun tuli kysymys tuosta kauppahinnasta, ikäänkuin laskien päässään ja sitten sanoivat: »Mutta tehän ette voi saada siitä kuutta prosenttia.»
Mutta hän oli nyt poissa, eikä hänen tilansa mennyt perintönä hänen lapsilleenkaan. Sen omisti nyt – ei kukaan muu kuin mr Wickson, jonka omaisuutta olivat Sonoma-vuoren itäiset ja pohjoiset rinteet, ulottuen Spreckelsien tiluksista aina Bennett-laaksoon saakka. Hän oli muuttanut sen peurapuistoksi, jossa näitä otuksia suurissa laumoissa parveili tuhansia acreja käsittävällä alueella. Näiden maiden entiset omistajat oli häädetty tiloiltaan. Valtion omistama aistiviallisten koti oli niinikään saanut väistyä peurojen tieltä.
Ja kaiken muun hyvän lisäksi mr Wicksonin metsästysmaja sijaitsi neljännesmailin päässä minun piilopaikastani, seikka, joka ei ollut vaarallinen, vaan päinvastoin lisäsi paikan turvallisuutta. Meitä suojeli tuon pikkuoligarkin oma kilpi. Jo itse tämän paikan luonne teki epäluulot mahdottomiksi. Wicksonin metsästyspuisto tulisi varmaankin olemaan viimeinen paikka koko maailmassa, minne Ernestiä etsivät Rautakoron vakoojat suuntaisivat matkansa.
Sidoimme hevosemme lammikon rannalla sijaitsevaan punapuumetsikköön. Ja seuralaiseni kaivoi esille onton tammen takana olevasta syvennyksestä joukon tavaroita – viidenkymmenen naulan jauhosäkin, useammanlaisia säilykeruokia, keittoneuvot, peitteitä, kappaleen öljykangasta, kirjoja ja kirjoitusneuvot, kimpun kirjeitä, viiden kannun astian lamppuöljyä, öljykeittiön ja vihdoin viimein kaikista tärkeimmän, vankan köysinipun. Ja niin paljon oli näitä tavaroita, että saimme tehdä useampia matkoja kuljettaaksemme ne kaikki piilopaikkaamme.
Mutta paikka ei ollut kaukana. Ottaen mukaani nuorakimpun ja asettuen toverilleni oppaaksi lähdin pyrkimään uraa pitkin, mikä oli raivattu villiviinin läpitunkemaan pensaikkoon kahden metsäisen kummun väliin. Ura johti jyrkälle puron penkereelle, pienoisen lähdepuron, joka ei kuivunut kuumimpinakaan kesinä. Joka puolella tätä paikkaa ympäröivät metsäiset kunnaat, näyttäen jonkun välinpitämättömän jättiläisen nakkelemilta. Niissä ei ollut kalliota. Ne kohosivat satojen jalkojen korkeuteen sisältäen punaista tulivuorimaata, Sonoman kuuluisaa viinimultaa. Näiden läpi pienoinen puro oli uurtanut äkkijyrkän väylänsä.
Kyllä siinä sai kavuta, ennenkuin päästiin puron uomaan, jota pitkin jatkoimme matkaa sadan jalan verran ja saavuimme ison aukon kohdalle. Hevin ei huomannut mitään, mikä olisi osoittanut tuon aukon olemassaoloa, eikä se liioin ollutkaan aivan jokapäiväinen aukko. Me ryömimme tiuhasti toisiinsa kietoutuneiden metsäruusupensaitten läpi aukon suulle, josta saattoi kurkistaa vihreän lehdikön läpi parisataa jalkaa pitkään ja leveään ja satakunta jalkaa syvään luolaan. Tämä luola lienee saanut alkunsa jonkun maanmullistuksen kautta, ja sitten vesi oli uurtanut sen nykyiseen muotoonsa. Sen seinämät ja pohjat olivat kokonaan kasvien peitossa, hienosta sammalesta jättiläismäisiin punapuihin ja douglas-kuusiin asti.
Se oli erinomainen piilopaikka. Siellä ei käynyt ketään, eivät edes Glen Ellenin koulupojat. Jos tämä luola olisi sijainnut jossakin pitemmässä jokiuomassa, olisi se ollut hyvinkin tunnettu. Mutta tämä ei ollutkaan erityisen huomattava jokiuoma. Koko puro ei ollut pitempi kuin tuhatviisisataa jalkaa. Puron juoksu alkoi noin tuhannen jalan päässä olevasta niittylähteestä, ja noin kolmesataa jalkaa onkalon alapuolella se sukelsi esille tiheästä pensaikosta yhtyen emäjokeen ja virraten edelleen aallonmuotoisten harjujen muodostamaa tasankoa pitkin, jota kauttaaltaan peitti ruoho.
Seuralaiseni köytti nuoran toisen pään puuhun ja laski minut, joka pitelin kiinni nuoran toisesta päästä, alas onkaloon. Tuossa tuokiossa tunsin pohjan jalkaini alla. Ja pienen ajan kuluessa hän nouti kaikki tavarat ja laski ne samaa tietä onkaloon. Senjälkeen hän lappoi nuoran ylös, kätki sen ja lausui minulle ystävällisesti jäähyväiset.
Ennenkuin jatkan kertomustani, tahdon mainita muutamin sanoin tästä toverista, John Carlsonista, vaatimattomasta kumousmiehestä, joka kuului niihin lukemattomiin uskollisiin tovereihin, joita oli meidän riveissämme. Hän oli työssä Wicksonin metsästysmajalla, tallimiehenä. Ja Wicksonin olivat ne hevosetkin, joilla me ratsastimme Sonoma-vuoren yli. Lähes kaksikymmentä vuotta John Carlson on ollut tämän piilopirtin isännöitsijänä. Ei yhtään uskottomuuden ajatusta ole johtunut hänen mieleensä koko aikana, se on varma. Luottamuksen pettäminen on hänelle vallan tuntematon käsite. Hän oli siinä määrin kylmäkiskoinen ja niin jäykkä, että täytyi kummastella, mitä vallankumous saattoi hänelle merkitä. Ja kuitenkin hänen himmeässä mielessään hehkui vapaudenrakkaus. Muutamissa suhteissa oli erittäin hyväksi, että häneltä puuttui vilkas mielikuvitus. Hän ei milloinkaan menettänyt malttiaan. Hän ei ollut utelias eikä suulas. Kerran kysyin, mitenkä hänestä tuli kumouksellinen.
»Nuorena ollessani palvelin sotaväessä», hän vastasi. »Se oli Saksassa. Siellä kaikkien nuorukaisten täytyy palvella armeijassa. Niinpä minäkin jouduin sinne. Samaan aikaan siellä sattui olemaan eräs toinenkin sotilas, nuorukainen niinikään. Hänen isänsä oli agitaattori, nähkääs, ja istui linnassa n. s. majesteettirikoksesta – niin nimitetään sitä, että joku puhuu totta keisarista. Ja tuo nuorukainen jutteli minulle paljon kansasta, työstä ja siitä, miten kapitalistit riistävät kansaa. Hän avasi minun silmäni näkemään asioita uudessa valossa, ja minusta tuli sosialisti. Hänen puheensa olivat tosia, enkä minä ole koskaan niitä unohtanut. Yhdysvaltoihin tultuani minä etsin käsiini sosialistit. Liityin jäsenenä sosialistiseen työpuolueeseen. Sitten myöhemmin, kun puolue hajosi, liityin sosialistipuolueeseen. Siihen aikaan työskentelin eräässä vuokratallissa San Franciscossa. Se oli ennen maanjäristystä. Minä olen ollut puolueen maksavana jäsenenä kaksikolmatta vuotta. Olen yhä puolueessa ja vieläkin maksan maksuni, vaikka se onkin hyvin salaista hommaa tähän maailmanaikaan. Ja aion vastaisuudessakin suorittaa maksuni, ja kun kooperatiivinen yhteiskunta syntyy, olen mielissäni.»
Jäätyäni yksikseni ryhdyin valmistamaan aamiaista ja panemaan kuntoon uutta kotiani. Usein varhain aamuisin tai iltaisin pimeän tultua Carlsonin oli tapana pistäytyä luokseni pariksi tunniksi juttelemaan. Ensialuksi minun asuntonani oli öljyvaate. Myöhemmin pystytettiin vähäinen teltta. Ja vihdoin, kun olimme tulleet täydellisesti vakuutetuiksi paikan turvallisuudesta, rakennettiin pieni tupa. Ja se sijoitettiin niin, että sitä ei voinut nähdä onkalon reunalta, jos joku sinne olisi sattumalta eksynyt. Sitäpaitsi paikan rehevä kasvillisuus tarjosi luonnollisen suojan. Ja itse tupa rakennettiin pystysuoraan seinään. Tähän seinään me kaivoimme niin suuren aukon, että se antoi tilaa kahdelle huoneelle, kuivasimme ne hyvin ja pönkitimme hirsillä. Uskokaa pois, meillä oli monta mukavuuttakin. Kun saksalainen terroristi Biedenbach saapui meidän luoksemme, kyhäsi hän savunimijän, jota käyttämällä voimme talvi-illoin istua räiskyvän takkavalkean ääressä.
Ja nyt sananen tuosta ylevämielisestä terroristista, jota on niin kamalasti väärinymmärretty. Toveri Biedenbach ei pettänyt meidän asiaamme. Eivätkä myöskään toverit tuominneet häntä kuolemaan, kuten yleensä luullaan. Tuota väärää uutista levittivät oligarkian salaiset asiamiehet ja sanomalehdet. Toveri Biedenbach oli hajamielinen ja unohti helposti. Hänet ampui eräs meidän vakoojamme Carmelin piiloluolilla, kun hän ei muistanut sovittua tunnussanaa. Se oli surettava erehdys. Ja puhe siitä, kuinka hän muka oli pettänyt aatteen, on ehdottomasti valhetta. Luotettavampaa ja uskollisempaa miestä ei ole koskaan ollut aatteen palveluksessa.[4]
Yhdeksäntoista vuotta on tätä piilopaikkaa melkein yhtä mittaa käytetty, eikä koko sen ajan kuluessa kukaan asiaankuulumaton, yhtä ainoata lukuunottamatta, ole sitä keksinyt. Ja kuitenkin se on ainoastaan neljännesmailin päässä Wicksonin metsästyshuvilasta ja vajaan mailin päässä Glen Ellenin kauppalasta. Aamuin ja illoin voi selvästi kuulla junan vihellyksen, ja minä asetin kelloni tiilitehtaan pillin mukaan.[5]
- ↑ Tämä hullunkurinen kohtaus kuvaa erinomaisen hyvin sen ajan herrasväen sydämetöntä käytöstä. Samaan aikaan kuin ihmisiä kuoli nälkään, palvelivat kamarineitsyet sylikoiria. – Mutta Avis Everhardiin itseensä nähden tästä ilveilystä oli leikki kaukana. Siinä oli vaarassa henki, vieläpä kumouksellisten asiakin.
- ↑ Pullman-vaunujen nimellä tunnettiin sen ajan parhaat rautatievaunut. Nimi johtui niiden keksijästä.
- ↑ Lukemattomista vaaroista ja uhkarohkeista yrityksistä huolimatta Anna Roylston eli sangen korkeaan ikään, ollen kuollessaan yhdeksänkymmenen vanha. Samoinkuin Pocockit välttivät taistelujärjestön lähettämät kostajat, samoin hänen onnistui torjua Rautakoron palkatut salamurhaajat. Hän näytti olevan kaikkien vaarojen ja vastusten yläpuolella. Hän esiintyi itse taistelujärjestön tuomioitten toimeenpanijana ja tunnettiin »Punaisen neitsyen» nimellä kumouksellisten keskuudessa. Vielä 69-vuotiaana vanhuksena hän ampui »verisen» Halcliffen tämän ratsastaessa aseellisen seurueensa ympäröimänä, eikä hän itse saanut naarmuakaan. Hänen merkillinen elämänsä päättyi rauhalliseen kuolemaan kumouksellisten piilopaikassa Ozark-vuoristossa.
- ↑ Vaikka penkoisi kaikki mahdolliset arkistot ja asiakirjat, ei tässä mainitusta Biedenbachista näy jälkeäkään. Avis Everhardin käsikirjoitus on ainoa asiapaperi, missä hänen nimensä esiintyy.
- ↑ Jos utelias matkustaja suuntaa kulkunsa Glen Ellenistä etelään päin, joutuu hän kulkemaan puistokatua pitkin, joka seitsemänsataa vuotta sitten oli maantienä. Neljännesmailin päässä Glen Ellenistä, kahden sillan yli kuljettua, näkyy oikealla kädellä jokilaakso, joka sarven tavoin ulottuu aallonmuotoisina harjanteina avartuvan lakeuden läpi loitompana häämöttäviä metsäisiä kukkuloita kohti. Nämä ovat ne kukkulat, joista puhutaan Avis Everhardin käsikirjoituksessa.
Vuoden 2368 suuressa maanjäristyksessä eräs näistä kukkuloista lohkesi haudaten alleen sen onkalon, mikä oli ollut Everhardin piilopaikkana. Sittemmin on paikalla toimitettu kaivauksia ja käsikirjoituksessa mainittu tupa sekä ne kaksi luolahuonetta y. m. pikkukapistuksia on kaivettu esille. Monta arvokasta muinaismuistoa on sieltä löydetty, niiden joukossa, merkillistä kyllä, se savunimijälaitos, jonka Biedenbach keksi, kuten kertomuksessa mainitaan. Muuten asianharrastajain tulisi lukea Arnold Benthamin pieni kirjanen, joka piakkoin ilmestyy.
Mailin päässä luoteeseen sijaitsee Wake Robin Lodge, Wild Water- ja Sonoma-jokien haarassa. Sivumennen huomattakoon, että Wild Water-joki tunnettiin ennen aikaan nimellä Graham Creek, joka nimi vieläkin esiintyy vanhemmissa kartoissa, vaikka ensinmainittu nimi on jo nykyään vakaantunut. Wake Robin Lodgessa Avis Everhard asusti useat lyhyemmät erät esiintyessään Rautakoron provokaattorin valepuvussa, minkä suojassa hän sai mainion tilaisuuden näytellä osaansa. Lupakirja, jossa hänelle annettiin oikeus käyttää asuntonaan Wake Robin Lodgea, on säilynyt jälkimaailmalle ja sen on allekirjoittanut ei sen pienempi mies kuin itse Wickson, käsikirjoituksessa mainittu toisen luokan oligarkki.