Rautakorko: Seitsemästoista luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuudestoista luku Seitsemästoista luku.
Punainen vaippa.
Kirjoittanut Jack London
Kahdeksastoista luku


Maalaisliiton valtaamien valtioiden kukistuksen jälkeen maalaisliiton edustajat hävisivät kongressista. Heidät asetettiin syytteeseen valtiopetoksesta, ja heidän edusmiessijansa annettiin Rautakoron kätyreille. Sosialistit olivat säälittävänä vähemmistönä, ja he tiesivät loppunsa lähestyvän. Kongressi ja senaatti olivat irvikuvia. Lainlaadinnallisista kysymyksistä oltiin keskusteltavinaan sangen vakavasti ja niistä tehtiin päätöksiä vanhojen muotojen mukaisessa järjestyksessä, samalla kuin koko kujeilulla ei todellisuudessa ollut muuta tarkoitusta kuin antaa oligarkian mahtikäskyille perustuslaillisuuden leima.

Ernest oli kuumimman taistelun tuoksinassa silloin, kun loppu tuli. Silloin käsiteltiin työttömäin avustamista koskevaa lakiehdotusta. Edellisen vuoden ahtaat ajat olivat saattaneet suuria työläisjoukkoja nälkäkuoleman partaalle, ja kurjuutta lisäsi melkoisesti yleinen maassa vallitseva epäjärjestys. Miljoonia ihmisiä nääntyi nälkään oligarkkien ja heidän kannattajainsa mässätessä ylijäämällä.[1] Me sanoimme näitä ihmisiä »kadotuksen kansaksi», ja juuri heidän äärettömiä kärsimyksiään lieventääkseen sosialistit tekivät kongressille ehdotuksen työttömyyslaiksi. Mutta se ei ollut Rautakoron mieleen, joka oman suunnitelmansa mukaan valmistautui antamaan työtä näille miljoonille. Meidän suunnitelmamme ei miellyttänyt sitä, joten se määräsi, että meidän lakiehdotuksemme on äänestettävä nurin. Ernest ja hänen toverinsa tiesivät, että heidän ponnistuksensa ovat turhia, mutta he olivat jo kyllästyneet tuohon jännitykseen. He halusivat saada jotakin aikaan. He eivät olleet saaneet mitään toimeen, ja paras, mitä he saattoivat toivoa, oli tehdä loppu tuosta lainlaadinnallisesta ilveilystä, jossa he esiintyivät näyttelijöinä vastoin tahtoaan. He eivät tietäneet, miten se päättyisi, mutta sen tuhoisammaksi he eivät olleet sitä koskaan kuvitelleet, kuin miksi se todellisuudessa muodostui.

Minä istuin parvekkeella sinä päivänä. Me kaikki tiesimme, että jotakin kauheaa oli tulossa. Se oli ilmassa, ja sen läsnäolon näkyvänä osoituksena olivat aseelliset sotamiehet, joita oli asetettu riveihin käytäviin, sekä upseerit, jotka muodostivat ryhmän Eduskuntatalon sisäänkäytävän suulla. Oligarkia oli kohottanut kätensä iskuun. Ernest nousi puhumaan. Hän kuvasi työttömäin kärsimyksiä, sen uhkarohkean toivon kannustamana, että voisi sanoillaan hellyttää läsnäolevain mielet. Mutta republikaaniset ja demokraattiset edustajat nauroivat pilkallisesti ja kirkuivat hänen puhuessaan saaden aikaan tavattoman melun ja hämmingin. Silloin Ernest yht’äkkiä vaihtoi terää.

»Minä tiedän, että teihin ei vaikuta mikään, mitä tahansa minä sanoisinkin», hän lausui. »Teillä ei ole sielua, johon vaikuttaa. Te olette selkärangattomia, pehmeitä olentoja, jotka komeasti sanotte itseänne republikaaneiksi ja demokraateiksi. Ei ole olemassakaan republikaanipuoluetta enempää kuin demokraattipuoluettakaan. Tässä edustajahuoneessa ei ole republikaaneja eikä demokraatteja. Te olette vain rahavallan nöyriä imartelijoita ja kätyreitä. Te puhutte laajasti ja vanhentuneilla sanamuodoilla vapaudenrakkaudestanne, ja kuitenkin te tästä kaikesta huolimatta kannatte Rautakoron punaista vaippaa.»

Tällä kohtaa valtavat huudot »Järjestykseen! järjestykseen!» tukahduttivat hänen äänensä, ja hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, kunnes hälinä oli jossakin määrin asettunut. Sitten hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin sanoakseen, että hän tarkoitti heitä kaikkia, kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:

»Kuulkaa, miten hyvinruokitut elukat kiljuvat.»

Paholaisten käräjiä muistuttava hälinä puhkesi uudelleen. Puhemies koputti järjestykseen ja katsahti käytävän suulla sijaitsevaan upseeriryhmään, aivan kuin jotakin odottaen. Kuului huutoja »Kapina!» ja muuan paksu ja pullea New Yorkin edustaja alkoi kiljua »Anarkisti, anarkisti!» Silloin Ernest ei tosiaankaan ollut miellyttävän näköinen. Koko hänen ruumiinsa värähteli, ja hänen kasvoillansa oli taistelevan eläimen ilme, mutta muuten hän pysyi tyynenä ja kylmänä.

»Muistakaa», hän sanoi äänellä, joka kuului läpi pauhinan, »että niinkuin te tänä päivänä osoitatte armoa köyhälistölle, samoin tulee köyhälistö jonakin päivänä tekemään teille».

Entistä lujemmin huudettiin »Kapina!» ja »Anarkisti!»

»Minä tiedän, että te ette aio äänestää meidän lakiehdotustamme», jatkoi Ernest. »Te olette saaneet isänniltänne käskyn äänestää sitä vastaan. Ja te sanotte minua anarkistiksi. Te, jotka olette hävittäneet kansanvallan ja jotka häpeämättömästi näyttelette punaista vaippaanne julkisilla paikoilla, te sanotte minua anarkistiksi. Minä en usko helvetin tuleen enkä tulikiveen, mutta tällaisina hetkinä minä totisesti pahoittelen uskottomuuttani. Vieläpä enemmänkin, sellaisina hetkinä kuin tämä minä melkein uskon. Täytyy olla olemassa helvetti, sillä sen vähäpätöisemmässä paikassa olisi teitä mahdoton rangaista ansioittenne mukaan. Niin kauan kuin te olette olemassa, tarvitsee luomakunta helvettiä.»

Ovikäytävässä syntyi liikettä. Ernest, puhemies ja kaikki edustajat kääntyivät katsomaan.

»Miksi te ette kutsu sotilaitanne esille, herra puhemies, ja anna heidän tehdä tehtävätään?» huudahti Ernest. »He panisivat tarkoin toimeen teidän suunnitelmanne.»

»On tekeillä jotakin muuta», kuului vastaus. »Ja siinä syy, miksi sotilaat ovat saapuvilla.»

»Meitä koskevaa, nähtävästi», naurahti Ernest pilkallisesti. »Salamurha tai jotakin muuta sellaista.»

Mutta hänen lausuttuaan sanan »salamurha» hämminki puhkesi uudelleen. Ernestin oli mahdoton saada ääntänsä kuulluksi, mutta hän jäi seisaalleen odottaen väliaikaa. Ja silloin se tapahtui. Paikaltani parvekkeella en voinut erottaa muuta kuin räjähdyksen tulenloimahduksen. Hermoja tärisyttävä jymähdys täytti korvani, ja minä näin Ernestin huitaisevan ilmaa ja kaatuvan savupilven keskelle ja sotamiesten hyökkäävän esille. Hänen toverinsa hypähtivät seisovilleen, hurjina vihasta, valmiina tekemään mitä hyvänsä. Mutta Ernest kohottihe hetkeksi ja vaatien kädenliikkeellä hiljaisuutta sanoi:

»Tässä on salaliitto!» hänen äänensä kaikui varoitukseksi tovereille. »Älkää tehkö mitään, muuten teidät perii hukka.»

Sitten hän hiljaa vaipui maahan, ja sotamiehet tarttuivat häneen. Seuraavassa hetkessä sotamiehet jo olivat puhdistamassa parvekkeita katsojista, enkä nähnyt sen enempää.

Vaikka hän oli mieheni, ei minulle annettu lupaa käydä häntä katsomassa. Kun ilmoitin, kuka olin, vangittiin minut oitis. Ja samaan aikaan vangittiin kaikki sosialistiset kongressimiehet Washingtonissa, niiden joukossa onneton Simpson, joka sairasti lavantautia ollen vuoteen omana hotellissaan.

Oikeudenkäynti kävi nopeasti ja loppui lyhyeen. Miehet olivat jo ennakolta tuomitut. Ihme kyllä Ernestiä ei mestattu. Siinä oligarkia erehtyi, ja se erehdys kävi kalliiksi. Mutta oligarkia luotti liiaksi itseensä noina aikoina. Se oli juopunut menestyksestään eikä se voinut aavistaa, että kourallinen sankareita omaisi sellaisen voiman, joka vielä kerran järkyttäisi sitä perustuksiaan myöten. Huomenna, kun suuri kapina puhkeaa ja koko maailma kaikuu miljoonien astunnasta, silloin oligarkia vasta käsittää, vaikka liian myöhään, miten mahtavaksi voimaksi tuo pienoinen sankariparvi on paisunut.[2]

Ollen itse kumouksellinen ja tuntien kumouksellisten toiveet ja pelot ja salaiset suunnitelmat minä voin vastata suuremmalla pätevyydellä kuin moni muu siihen syytökseen, että he muka olivat olleet syypäitä edellämainitun pommin räjähtämiseen. Ja minä voin sanoa heti ja muitta mutkitta, että sosialisteilla kongressissa enempää kuin sen ulkopuolellakaan ei ollut mitään osaa siinä jutussa. Me emme tiedä, kuka heitti pommin, mutta varmasti tiedämme, että me emme sitä heittäneet.

Toiselta puolen on olemassa seikkoja, jotka viittaavat Rautakoron syyllisyyteen. Tietenkään emme voi sitä todistaa. Meidän johtopäätöksemme näet perustuu oletuksiin. Mutta tässä on muutamia tosiasioita, joista meillä on varmuus. Hallituksen salapoliisit olivat ilmoittaneet edustajahuoneen puhemiehelle, että sosialistiset kongressimiehet olivat aikeissa ryhtyä terroristiseen toimintaan ja että he olivat jo päättäneet ajastakin, jolloin heidän menettelytapansa muuttuisi. Tämä päivä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin pommiräjähdys tapahtui. Sentähden pääkaupunkiin oli koottu joukoittain sotaväkeä. Ja koska me emme tietäneet mitään koko pommista, ja koska pommi todella räjähti, ja koska viranomaiset olivat ennakolta ryhtyneet toimenpiteisiin sen varalta, niin on oikeus ja kohtuus tehdä siitä sellainen johtopäätös, että Rautakorko tiesi asiasta. Edelleen me väitämme, että Rautakorko oli syypää siihen ja että Rautakorko suunnitteli tuon teon saadakseen vierittää syyn meidän hartioillemme ja siten valmistaakseen meidän perikatoamme.

Puhemiehen kautta levisi varoitus kaikille kongressimiehille, jotka kantoivat oligarkian punaista vaippaa. He tiesivät Ernestin puhuessa, että joku väkivallantyö tulisi tapahtumaan. Ja ollaksemme heihin nähden rehellisiä on meidän mainittava, että he vilpittömästi uskoivat sen todellakin sosialistien tekemäksi. Ja oikeudenkäynnin aikana, yhä vielä vilpittömässä uskossa, useat todistivat nähneensä Ernestin valmistautuvan heittämään pommia ja kuinka se oli räjähtänyt ennen aikojaan. Tietysti he eivät nähneet mitään sellaista. Ollen kuumeenomaisen pelon vallassa he todellakin luulottelivat nähneensä, siinä koko juttu.

Niinpä Ernest sanoi oikeudenistunnossa: »Onko siinä mitään järkeä, että minä valitsisin moisen viheliäisen leikkikalun, jos minä todella aikoisin heittää pommia? Siinä ei ollut kylliksi ruutia. Se tuprutti paljon savua, mutt’ei loukannut muita kuin minua. Se räjähti aivan minun jaloissani eikä silti tappanut minua. Uskokaa minua, minä teen tuhoja, kun minä ryhdyn pommeja heittämään. Minun räjähdysmiinastani lähtee muutakin kuin savua.»

Toiselta puolen taas väitettiin, että pommin heikkous oli johtunut erehdyksestä sosialistien taholta ja että sen ennenaikaiseen räjähtämiseen oli syynä Ernestin hermostuminen, sillä hän muka pudotti pommin menetettyään mielenmalttinsa. Ja jotta todistus tulisi täysin sitovaksi, kutsuttiin esille ne useat kongressimiehet, jotka todistivat nähneensä Ernestin huitaisevan kädellään ja pudottavan pommin.

Mitä meihin itseemme tulee, ei kukaan meistä tietänyt, miten pommi heitettiin. Ernest kertoi minulle, että hän näki silmänräpäystä ennen sen putoavan jalkoihinsa. Hän antoi sellaisen kertomuksen oikeudessa, mutta kukaan ei uskonut häntä. Sitäpaitsi koko juttu oli tarkoin edeltäkäsin valmistettu. Rautakorko oli päättänyt tuhota meidät, eikä siinä mikään auttanut.

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan. Mutta minä en usko sitä. Yhdeksäntoista vuotta on kulunut löytämättämme, väsymättömistä ponnistuksista huolimatta, sitä miestä, joka todella pommin heitti. Epäilemättä hän oli Rautakoron asiamies, mutta hänen on onnistunut peittää jälkensä. Me emme ole milloinkaan saaneet vähintäkään vihiä hänestä. Ja nähtävästi tämä tapaus jää luettavaksi historian salaperäisyyksien joukkoon.[3]

  1. Sama asiaintila oli vallitsevana yhdeksännellätoista vuosisadalla (v. a.) Englannin hallitsemassa Intiassa. Alkuasukkaita kuoli miljoonittain nälkään, samalla kuin heidän hallitsijansa ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät tuhlaten niitä loistaviin juhlapitoihin ja muihin järjettömiin ylellisyyksiin. Meidän esi-isiemme elämässä ja tavoissa noina aikoina oli paljon sellaista, jota ajatellessamme meidän päiviemme valistunut ihminen ei voi olla häpeästä punastumatta. Mutta filosofia lohduttaa meitä tässä suhteessa. Meidän on käsitettävä, että kapitalistinen aikakausi yhteiskunnallisessa kehityksessä on osapuilleen samanarvoinen kuin aikaisempi apinakausi. Ihmisen täytyi kulkea noiden asteiden kautta kohotessaan alemman eläinkunnan liejusta ja limasta. Ja itsestään selvää on, että häneen täytyi takertua limaa ja liejua ja että se ei helposti karissut hänestä pois.
  2. Avis Everhard piti varmana, että tämä kertomus tulisi hänen aikalaistensa luettavaksi, ja siksi hän jättää mainitsematta tuon valtiopetosjutun päätöksen. Monta muuta samanlaista hämmentävää poisheittoa on huomattavana käsikirjoituksessa. Viisikymmentäkaksi sosialistista kongressimiestä vedettiin oikeuteen, ja kaikki todistettiin syyllisiksi. Kumma kyllä, yhtään ei tuomittu kuolemaan. Everhard ja yksitoista muuta, niiden joukossa Theodore Donnelson ja Matthew Kent, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Toiset neljäkymmentä saivat vankeutta 30–45 vuoteen, jotavastoin Arthur Simpson, jonka mainittiin räjähdyksen aikana olleen ankarasti sairaana, sai ainoastaan 15 vuotta. Kerrotaan, että hän kuoli yksinäisessä vankilassa nälkään, ja tämän tylyn kohtelun sanotaan johtuneen hänen lannistumattomasta uppiniskaisuudestaan sekä siitä tulisesta ja hillitsemättömästä vihasta, mitä hän tunsi kaikkia kohtaan, jotka olivat sortajain palveluksessa. Hän kuoli Cabanasissa Kubassa, missä kolme hänen toveriansa oli vankeudessa. Nämä viisikymmentäkaksi sosialistista kongressimiestä oli hajoitettu erinäisiin sotalinnoituksiin ympäri Yhdysvaltoja. Sitenpä Du Bois ja Woods olivat Porto Ricossa, kun taas Everhardia ja Merryweatheria säilytettiin San Franciscon lahdessa sijaitsevalla Alcatraz-nimisellä saarella, jota jo pitkät ajat sitä ennen oli käytetty sotavankilana.
  3. Avis Everhardin olisi pitänyt elää monta sataa vuotta nähdäkseen tämän salaperäisen asian selvityksen. Hiukan vähemmän kuin sata vuotta sitten ja vähän enemmän kuin kuusisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen Pervaisen tunnustus löydettiin Vatikaanin salaisista arkistoista. Tämän yhteydessä lienee paikallaan kertoa hiukan tästä hämäräperäisestä asiapaperista, joka itse asiassa ei ole kiinnittänyt muiden kuin historioitsijain mieltä.
    Pervaise oli amerikkalainen, ranskalaista sukuperää, joka v. 1913 virui Tombsin vankilassa New Yorkissa syytettynä murhasta. Hänen tunnustuksestansa käy selville, että hän ei ole rikoksellinen luonne. Hän oli kuumaverinen, intohimoinen, tunteellinen. Mielettömänä mustasukkaisuudesta hän surmasi vaimonsa – sangen tavallinen teko niinä aikoina. Pervaise oli kokonaan kuolemanpelon vallassa, josta hänen tunnustuksessaan pitkin matkaa tehdään selkoa. Välttääkseen kuolemaa hän oli valmis vaikka mihin, ja poliisiasiamiehet valmistivat häntä selittämällä, että hänet luultavasti tullaan langettamaan syylliseksi ensimmäisen luokan murhaan. Siihen aikaan ensimmäisen luokan murha merkitsi kuolemanrangaistusta. Tuomittu mies tai nainen istutettiin erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistettuun kuolintuoliin ja kykenevien lääkärien johdolla surmattiin voimakkaan sähkövirran avulla. Sitä sanottiin sähkömestaukseksi, ja se oli sangen yleisesti suosittu siihen aikaan. Kivuton nukuttaminen pakollisena kuolemantapana otettiin käytäntöön vasta myöhemmin.
    Tämän miehen, jolla oli hyvä sydän, joskin petomaisen eläimellisyyden peitossa, ja joka viruen vankilassa ei odottanut muuta kuin kuolemaa, Rautakoron asiamiehet taivuttivat heittämään pommin edustajahuoneessa. Tunnustuksessaan hän sanoo nimenomaan, että pommi tulee olemaan heikko ja ihmishengen hukka ei tule kysymykseenkään. Tämä pitää paikkansa siihen katsoen, että tuo pommi todellakin oli heikko ja että se ei surmannut Ernestiä, vaikka räjähti aivan hänen jaloissaan.
    Pervaise johdettiin salaa eräälle parvekkeelle, joka oli suljettu nähtävästi korjaustöiden vuoksi. Hänen oli itse valittava sopiva hetki heittoaan varten, ja hän tunnustaa tarpeellisen avomielisesti olleensa niin kiintynyt Everhardin ruhjovaan puheeseen ja siihen valtavaan vaikutukseen, minkä se teki kuulijoihin, että oli vähällä unohtaa asiansa.
    Häntä ei ainoastaan vapautettu vankeudesta, vaan hänelle myönnettiin eläke. Sitä hän ei kuitenkaan ennättänyt kauan nauttia, sillä syyskuussa v. 1914 v. a. hän sairastui ankaraan sydänreumatismiin ja kuoli kolme vuorokautta sen jälkeen. Ja silloin hän kutsui luokseen katolisen papin, isä Peter Durbanin, jolle teki tunnustuksensa. Papista tämä tunnustus tuntui siksi merkilliseltä, että hän kirjoitutti sen ja toimitti sille laillisen vahvistuksen. Me emme tiedä sen aikaisimpia vaiheita, mutta tärkeänä sitä lienee pidetty, koskapa se vihdoin osui aina Roomaan asti. Mahtavien henkilöiden vaikutusvaltaisuus selittää, miksi se pysyi salassa. Satoihin vuosiin maailma ei saanut vihjaustakaan sen olemassaolosta. Vasta viime vuosisadalla kuuluisa italialainen oppinut Lorbia sen sattumalta löysi tehdessään tutkimuksia Vatikaanissa.
    Nyttemmin jo varmuudella tiedetään, että Rautakorko pani toimeen tämän pommiräjähdyksen edustajahuoneessa v. 1913. Ilman Pervaisen tunnustustakin olisi varmasti tiedetty, että asianlaita oli sellainen, sillä tuo teko, joka saattoi viisikymmentäkaksi kongressimiestä vankilaan, oli samanarvoinen kuin lukemattomat muut oligarkkien toimeenpanemat teot, kuten kapitalistienkin ennen heidän aikojaan.
    Sellaisia tekoja on n. s. Haymarketin oikeusmurha Chicagossa, kun petomaiset viranomaiset tuomitsivat puolikymmentä n. s. anarkistia kuolemaan ja hirttivät heidät kokonaan syyttömästi. Ja saman otsikon alle kuuluvat ne tapaukset, jolloin kapitalistit itse poltattivat omaa omaisuuttaan, rangaisten sellaisista teoista viattomia ihmisiä, joita »lähetettiin pikajunalla mestauslavalle», kuten sen ajan puhetapa kuului.
    Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä kapitalistien ja lännen kaivantomiesten liiton välillä vallinneen taistelun aikana samanlaisia ja vielä verisempiä keinoja käytettiin. Kapitalistien asiamiehet räjähdyttivät Independence-aseman sillan, jossa kolmetoista miestä sai surmansa ja useita haavoittui. Ja kapitalistit, jotka vallitsivat Coloradon valtion hallinnollista ja lainlaadinnallista virkakoneistoa, olivat vähällä saada kaivantomiesten johtajat tuomituiksi, syyttäen heitä mainitusta teosta. Romaines, muuan niistä palkatuista kätyreistä, jotka olivat osallisina tässä teossa, virui vankina toisessa valtiossa, Kansasissa, odottaen tutkintoa, kun kapitalistien asiamiehet lähestyivät häntä. Mutta toisin kuin Pervaisen tunnustus Romainesin tuli julkisuuteen vielä hänen eläessään.
    Ja samaan aikaan käytiin kuuluisaa Moyer-Haywood-juttua. Nämä miehet olivat rohkeita työväenjohtajia, edellinen lännen kaivantomiesten liiton presidentti ja jälkimmäinen saman liiton sihteeri. Idahon entinen kuvernööri oli salaperäisesti murhattu. Ja aikoinaan kaivantomiehet ja sosialistit avonaisesti syyttivät sikäläisiä kaivannonomistajia tästä murhasta. Mutta huolimatta kansallis- ja perustuslaista, Idahon ja Coloradon kuvernöörien solmittua salaliiton, Moyer ja Haywood vangittiin salaa ja asetettiin syytteeseen murhasta. Tällöin Eugene V. Debs, Amerikan sosialistipuolueen silloinen johtaja, lausui seuraavat sanat:
    »Ne työväen johtajat, joita ei voida lahjoa taikka peloittaa tiehensä, täytyy vangita ja murhata. Moyerin ja Haywoodin ainoa rikos on siinä, että he ovat vankkumatta pysyneet työväen asialle uskollisina. Kapitalistit ovat ryöstäneet meidän maamme, turmelleet meidän politiikkamme, saastuttaneet meidän oikeuslaitoksemme ja tallanneet meitä jalkoihinsa, ja nyt he aikovat häikäilemättä murhata ne miehet, jotka eivät alistu heidän raakaan mielivaltaansa. Idahon ja Coloradon kuvernöörit ainoastaan tottelevat herrojensa, rahaylimysten käskyjä. Tässä seisoo työväki rahavaltaa vastassa. Jos he lyövät ensimmäisen väkivaltaisen iskun, tulemme me lyömään viimeisen.»