Rautakorko: Kolmastoista luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kahdestoista luku Kolmastoista luku.
Yleislakko.
Kirjoittanut Jack London
Neljästoista luku


Tietysti Ernest tuli valituksi kongressiin siinä suuressa sosialistisessa nousussa, mikä tapahtui syksyllä v. 1912. Suurena syynä sosialistien äänimäärän paisumiseen oli Hearstin[1] kukistaminen. Se oli helppo tehtävä plutokratialle. Hearstin sanomalehtien vuotuiset kustannukset nousivat kahdeksaantoista miljoonaan dollariin, jonka summan ja enemmänkin hän maksatti keskiluokalla ilmoitusmaksuina. Hänen rahallinen voimansa perustui kokonaan keskiluokkaan. Trustit eivät ilmoittaneet.[2] Tuhotakseen Hearstin ei tarvinnut muuta kuin ottaa häneltä pois hänen ilmoituksensa.

Koko keskiluokka ei ollut vielä hävinnyt. Sen roteva luuranko oli vielä jäljellä, mutta se oli vailla voimaa. Ne pikkutehtailijat ja kauppiaat, joita vielä oli jäljellä, olivat täydellisesti plutokratian armoilla. Heillä ei ollut omintakeista taloudellista tai poliittista kantaa. Ja kun plutokratia antoi viittauksen, niin he oitis vetivät pois ilmoituksensa Hearstin lehdistä.

Hearst asettui rajuun vastarintaan. Hän painatti sanomalehtensä puolentoista miljoonan dollarin tappiolla kuukaudessa. Hän julkaisi yhä edelleen ilmoituksia, joista hän ei saanut enää maksua. Jälleen plutokratia antoi käskynsä, ja pienet liikemiehet ja tehtailijat lähettivät tukuittain kirjeitä Hearstille, kieltäen häntä julkaisemasta heidän vanhoja ilmoituksiaan. Hearst ei siitä piitannut. Tuomioistuimet antoivat tuomioita häntä vastaan. Mutta sekään ei vielä auttanut. Hänet tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen oikeusistuimen halveksimisesta, ja lukemattomilla vahingonkorvausjutuilla hänet lopulta ajettiin vararikkoon. Silloin kaikki oli lopussa. Plutokratia oli langettanut hänestä tuomionsa. Oikeusistuimet olivat plutokratian käsissä. Ja Hearstin kera syöksyi lopulliseen perikatoonsa myöskin demokraattipuolue, jonka hän vasta äskettäin oli valloittanut.

Hearstin ja demokraattipuolueen hävittyä sen jäsenillä oli edessään kaksi uraa. Toinen johti sosialistipuolueeseen, toinen republikaaniseen. Niinpä kävikin, että me sosialistit saimme korjata Hearstin puolittain sosialististen oppien hedelmät, sillä suuri enemmistö hänen seuraajiaan siirtyi meidän puolellemme.

Maan pakkoluovuttaminen, joka tapahtui näihin aikoihin, olisi myöskin lisännyt meidän äänimääräämme, ellei tilapäisesti olisi syntynyt n. s. maalaisliitto. Ernest ja toiset sosialistijohtajat koettivat kaikin tavoin taivuttaa farmareita meidän puolellemme. Sosialististen sanomalehtien ja kustannusliikkeiden sulkeminen oli liian kova isku, jotavastoin suusanallinen aatteen levittäminen ei ollut silloin vielä kehittynyt. Niinpä tapahtui, että politikoitsijat sellaiset kuin mr Calvin, jotka itse olivat jo kauan sitten tyhjiksi kynittyjä farmareita, johtivat maalaisliitoksi järjestyneet farmarit epätoivoiseen poliittiseen kamppailuun.

»Farmari-parat», sanoi Ernest kerran katkerasti nauraen, »trustit pitelevät heitä käsissään kuin leikkikaluja».

Ja sellainen todellakin oli asema. Seitsemän suurta trustia, toimien yhdessä, oli pannut yhteen äärettömät ylijäämänsä ja perustanut maanviljelystrustin. Rautatiet, jotka vallitsivat hintoja, olivat aikoja sitten upottaneet farmarit velkaan. Pankkiirit ja kaikki trustit olivatkin jo kauan ennen lainanneet farmareille äärettömät summat rahaa tämän varalta. Farmarit olivat verkossa. Eikä ollut muuta jäljellä kuin vetää valmista apajaa. Ja sitä tekemään par’aikaa valmistui maanviljelystrusti.

Ahtaat ajat v. 1912 olivat jo aikaansaaneet suurenmoisen hintojen alenemisen maanviljelysmarkkinoilla. Mutta nyt painettiin hinnat vallan alas, kun taas rautatiet ylettömillä rahtimaksuillaan katkaisivat farmarikamelin selän. Siten farmareitten oli pakko lainata yhä enemmän, kun taas toiselta puolen he olivat estetyt maksamasta vanhoja velkojaan. Sitten seurasi suuri kiinnitysten lankeaminen ja lainojen pakollinen ulosotto. Farmarit yksinkertaisesti luovuttivat maansa maanviljelystrustille. Mitään muuta heillä ei ollut tehtävänä. Ja luovuttuaan maatiloistaan farmarit rupesivat maanviljelystrustin palvelukseen liikkeenhoitajina, tarkastajina, työnjohtajina ja työmiehinä. He tekivät palkkatyötä. He muuttuivat alustalaisiksi – lyhyesti sanottuna orjiksi, jotka toimeentullakseen olivat pakotetut allekirjoittamaan orjakontrahdin. He eivät voineet jättää isäntiään, sillä heidän isäntänsä muodostivat plutokratian. He eivät voineet mennä kaupunkeihin, sillä sielläkin plutokratia piti valtaa käsissään. Heillä oli ainoastaan yksi ehto valittavanaan, lähteä maatiloiltaan ja muuttua irtolaisiksi ja ennen pitkää kuolla nälkään. Ja silläkin taholla heillä oli vastassaan tukalia vastuksia, sillä ankaroita lakeja irtolaisuutta vastaan oli jo aikoja sitten olemassa ja niitä sovellutettiin kaikella ankaruudella käytäntöön.

Tietysti siellä täällä yksityisiä farmareita, vieläpä kokonaisia kuntiakin, säästyi tuolta pakkoluovutukselta poikkeuksellisten olosuhteitten vuoksi, mutta ne poikkeukset olivat siksi harvoja, etteivät ne mitään merkinneet, ja jo seuraavana vuonna nämäkin korjattiin talteen.[3]

Aseman ollessa tällaisena syksyllä v. 1912 sosialistijohtajat, Ernestiä lukuunottamatta, päättelivät, että kapitalismin loppu oli nyt tullut. Katsoen ahtaisiin aikoihin ja siitä johtuvaan työttömäin paljouteen, farmareitten ja keskiluokan hävittämiseen sekä huomioonottaen sen musertavan tappion, minkä ammattiunionit olivat kärsineet pitkin linjaa, sosialisteilla todellakin oli aihetta uskoa, että kapitalismin loppu oli tullut, ja he menettelivät täysin johdonmukaisesti antaessaan plutokratialle taisteluvaatimuksen.

Mutta voi, me pidimme vihollisen voimaa liian vähäisenä! Kaikkialla sosialistit julistivat tulevaa voittoansa vaaliuurnalla selittäen asemaa kursailemattomin sanoin. Plutokratia otti haasteen vastaan. Ja plutokratia tuhosi meidät, punniten ja harkiten, hajoittamalla meidän voimamme. Plutokratia se salaisten asiamiestensä kautta levitti sellaisen huhun, että sosialismi on jumalanpilkkaa ja ateismia; ja sitä asetta käyttäen plutokratia pakotti kirkkokunnat, varsinkin katolisen, marssimaan meitä vastaan. Ja samainen plutokratia salaisten asiamiestensä kautta levitti maalaisliittoa häviämäisillään olevan keskiluokan keskuuteen, ulottaen sen kaupunkeihin saakka.

Mutta siitä huolimatta sosialistit voittivat alaa. Ei tosin niin, että me olisimme valinneet kaikki tärkeimmät virkailijat ja saaneet enemmistön kaikissa lainlaatijakunnissa, sillä me jouduimme vähemmistöön. Tosin me valitsimme viisikymmentä kongressimiestä, mutta kun he kokoontuivat Washingtoniin keväällä v. 1913, huomasivat he, että heillä ei olekaan mitään valtaa. Kuitenkin he olivat onnellisempia kuin maalaisliittolaiset, jotka valtasivat toistakymmentä valtiota, mutta joiden ei sallittu ottaa haltuunsa voittamiaan paikkoja seuraavana keväänä. Entiset viranpitäjät kieltäytyivät jättämästä paikkojaan, ja tuomioistuimet olivat plutokratian hallussa. Mutta olemme näin tulleet rientäneeksi liian kiireesti ajassa eteenpäin. Minun on kerrottava tässä välissä talven 1912 rauhattomuuksista.

Omassa maassa vallitseva huono aika oli supistanut äärettömästi tavaran menekkiä. Työttömällä työväellä ei ollut rahoja, millä ostaa. Seurauksena siitä oli, että plutokratialle keräytyi suurempi ylijäämä tuotantoa kuin koskaan ennen. Tämän ylijäämän se oli pakotettu lähettämään ulkomaille, ja suuria suunnitelmiansa varten se tarvitsi rahaa. Yrittäessään päästä erilleen tuosta äärettömän suuresta ylituotannosta plutokratia törmäsi yhteen Saksan kanssa. Taloudellisia yhteentörmäyksiä tavallisesti seurasivat sodat, eikä tämä tapaus tehnyt poikkeusta siitä säännöstä. Saksan suuri sotaherra ryhtyi sotavarustuksiin ja samoin tekivät Yhdysvallat.

Sodan pilvi kohosi taivaalle synkkänä ja uhkaavana. Maailmannäytelmä oli alkava, sillä kaikkialla muuallakin maailmassa vallitsi ahdas aika, oli olemassa työväen levottomuuksia, häviävä keskiluokka, laumoittain työttömiä, yhteentörmäyksiä maailmanmarkkinoilla sekä kuiskauksia ja murinaa sosialistisesta vallankumouksesta.[4]

Oligarkia halusi sotaa Saksan kanssa. Ja se halusi sitä monestakin syystä. Sellaisesta mullistuksesta, kotimaisten suhteitten myllertymisestä ja uusien liittojen rakentamisesta oligarkialla oli paljon hyötyä. Ja edelleen sota kuluttaisi joukon varastoihin kerääntyneitä tuotteita, vähentäisi työttömäin armeijoita, jotka olivat vitsauksena kaikissa maissa, sekä antaisi oligarkialle tarpeeksi levähdysaikaa, jonka kuluessa se voisi valmistaa lopullisen suunnitelmansa ja viedä sen perille. Sellainen sota lopullisesti tekisi oligarkiasta maailman markkinoitten herran. Ja sen lisäksi tämä sota loisi suuren seisovan armeijan, jota ei tarvitsisi enää koskaan hajoittaa, koska kansan mielessä asustaisi kysymys Amerikan ja Saksan välisestä eikä sosialismin ja oligarkian välisestä sodasta.

Ja todellakin tämä sota olisi toteuttanut kaikki nämä toiveet, elleivät sosialistit olisi tulleet väliin. Länsivaltioiden johtajat pitivät salaisen kokouksen meidän neljässä huonepahasessamme Pell-kadulla. Täällä keskusteltiin aluksi siitä kannasta, mille sosialistit tulisivat asettumaan. Me olimme jo ennenkin torjuneet sodanuhkan, mutta Yhdysvalloissa se nyt tapahtuisi ensikerran.[5] Salaisen kokouksen jälkeen me ryhdyimme kansainvälisen järjestön kanssa neuvottelemaan, ja sähkösanomia tuli ja meni yli Atlantin.

Saksalaiset sosialistit olivat valmiit toimimaan yhdessä meidän kanssamme. Heitä oli yli viisi miljoonaa, ja sen lisäksi he olivat ystävällisissä väleissä ammattijärjestöjen kanssa, ja heitä oli koko paljon seisovassa armeijassa. Molemmissa maissa sosialistit panivat ankaria vastalauseita sotaa vastaan uhaten yleislakolla, ja samaan aikaan he ryhtyivät tekemään valmistuksia yleislakkoa varten. Sitäpaitsi kaikkien maiden sosialistipuolueet selittelivät sosialistisia periaatteita maailmanrauhasta, jota on kaikin mokomin ylläpidettävä, vaikkapa kotona uhkaisi kapina tai kumous.

Yleislakko oli se suurenmoinen voitto, minkä me Amerikan sosialistit saimme. Joulukuun 4 p. Amerikan lähettiläs kutsuttiin pois Saksan pääkaupungista. Samana yönä saksalainen laivasto teki hyökkäyksen Honolulua vastaan, upottaen kolme amerikkalaista risteilijää ja yhden tullilaivan sekä pommittaen kaupunkia. Seuraavana päivänä sekä Saksa että Yhdysvallat julistivat sodan, ja tunnin kuluessa sosialistit myöskin aloittivat suurlakon kumpaisessakin maassa.

Ensi-kertaa Saksan sotaherra oli joutunut vastatuksin niiden miesten kanssa, jotka pitivät hänen valtakuntaansa käynnissä. Ilman heitä hän ei voinut hoitaa keisarikuntaansa. Aseman uutuus perustui siihen, että heidän kapinoimisensa oli laadultaan passiivista. He eivät taistelleet. He eivät tehneet mitään. Ja jättämällä kaikki tekemättä he sitoivat sotaherran kädet. Hän ei olisi muuta halunnut kuin saada laskea sotakoiransa kapinallisen työväen kimppuun. Mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Hän ei voinut laskea irroilleen sotakoiriansa. Eikä hän liioin saattanut kutsua aseisiin väkeään sotaan lähetettäväksi, eikä voinut olla puhettakaan vastahakoisten alamaisten rankaisemisesta. Ei yhtään pyörää liikkunut koko valtakunnassa. Eikä yhtään junaa ollut liikkeessä, eikä yhtään sähkösanomaa lähetetty, sillä rautatieläiset ja sähköttäjät olivat yhtyneet muuhun väestöön.

Ja samoin kuin Saksassa olivat asiat Yhdysvalloissakin. Vihdoin ammattijärjestötkin olivat saaneet silmänsä auki. Jouduttuaan ratkaisevasti tappiolle omalla varsinaisella alallaan ne olivat luopuneet siitä ja yhtyneet sosialisteihin poliittisella alalla. Yleislakko näet oli poliittinen lakko. Sitäpaitsi ammattijärjestöt olivat saaneet siksi pahasti selkäänsä, etteivät ne mistään välittäneet. Ne yhtyivät yleislakkoon sulasta epätoivosta. Työläiset miljoonittain paiskasivat maahan työkalunsa ja jättivät työpaikkansa. Erittäin huomattaviksi tulivat konetyöläiset, jotka siitä huolimatta, että heidän järjestönsä oli lyöty murskaksi, tulivat esille tuoden tullessaan liittolaisensa muilta metallityön aloilta.

Vieläpä karkean työn tekijätkin ja järjestymätön työväki lakkasi työstä. Lakko oli niin laajalti seisauttanut työkoneiston, että kukaan ei voinut tehdä työtä. Sitäpaitsi naiset asettuivat yleislakon voimakkaimmiksi harrastajiksi. He asettuivat suorastaan vastustamaan sotaa. He eivät tahtoneet, että heidän miehensä menisivät surman suuhun. Ja sen lisäksi yleislakon ajatus huvitti ihmisiä. Siinä oli jotakin viehättävää. Ja se ajatus oli tarttuvaa lajia. Lapset tekivät lakon maan kaikissa kouluissa, ja opettajat, jotka menivät luokille, saivat tulla tyhjin toimin takaisin. Yleislakko sai suuren kansallisen juhlan luonteen. Ja ajatus työväen yksimielisyydestä ja yhteistunnosta vaikutti valtaavasti kaikkien mieliin. Ja sitäpaitsi tuossa suuressa hälinässä ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni. Kun kaikki olivat syyllisiä, kuinka voitaisiin silloin ketään yksityistä rangaista?

Yhdysvaltoja oli kohdannut halvaus. Kukaan ei tietänyt, mitä tapahtui. Ei ollut sanomalehtiä, sähkösanomia eikä kirjeitä. Jokainen paikkakunta oli yhtä täydellisesti eristetty, kuin jos sen ja muun maailman välillä olisi ollut kymmenentuhatta mailia aarniometsiä. Senpätähden maailma oli lakannut olemasta, ja kokonaisen viikon kesti tätä asioiden tilaa.

San Franciscossa me emme tietäneet, mitä tapahtui toisella puolella lahden sijaitsevissa Berkeleyn ja Oaklandin kaupungeissa. Tuntui siltä, kuin joku suuri maailman-voima olisi kuollut. Maan valtasuoni oli tauonnut tykkimästä. Koko kansakunta tuntui kuolleelta. Ei ollut kolisevia vankkureita kadulla, ei tehtaan pillin vihellystä, ei raitiovaunujen tohinaa, ei sanomalehtipoikain huutoja – eikä mitään muuta kuin ihmisiä, jotka pujahtivat toistensa sivu kuni harhailevat henget oudoksuen omaansa ja toisten vaiteliaisuutta.

Ja tuolla hiljaisuuden viikolla oligarkia oppi läksynsä. Ja hyvin se sen oppikin. Yleislakko oli varoitus. Se ei saanut koskaan enää uudistua. Oligarkia oli pitävä siitä huolta.

Viikon lopulla, kuten oli etukäteen sovittu, Saksan ja Yhdysvaltojen sähköttäjät palasivat paikoilleen. Heidän välityksellään molempien maiden sosialistijohtajat esittivät vaatimuksensa hallitsijoille. Sota on peruutettava, tai muuten suurlakko jatkuu. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin sopimus syntyi. Sota peruutettiin, ja molempien maiden väestö palasi toimiinsa ja tehtäviinsä.

Näiden tapausten ja neuvottelujen aikana solmittiin Saksan ja Yhdysvaltain välillä liitto. Todellisuudessa tämä oli Saksan keisarin ja oligarkian liitto, jonka tarkoituksena oli kukistaa yhteinen vihollinen, kumouksellinen proletariaatti, molemmissa maissa. Ja tämän saman liiton oligarkia sitten niin petollisesti rikkoi, kun Saksan sosialistit nousivat ja karkoittivat sotaherran valtaistuimeltaan. Juuri sitä oli oligarkia takaa ajanut – suuren kilpailijansa kukistamista maailmanmarkkinoilla. Saksalla ei enää tulisi olemaan ulkomaille lähetettävää ylituotantoa. Sosialistisen valtion luonteen mukaisesti Saksan väestö kuluttaisi kaikki tuotteensa itse. Tietysti se tulisi vaihtamaan eräitä tuotteitaan sellaisiin ulkomaisiin tavaroihin, joita Saksassa ei valmistettu; mutta tämä on tietysti aivan toista kuin ainainen kuluttamaton ylijäämä.

»Lyönpä vetoa, että oligarkia löytää oikeutuksen menettelylleen», sanoi Ernest, kun Saksan keisaria kohdannut petos tuli tunnetuksi. »Kuten ainakin, oligarkia uskoo tehneensä oikein.»

Ja kuinkas kävi. Oligarkia todellakin puolustautui selittämällä tehneensä sen Amerikan kansan hyväksi, jonka etua se kaikkialla sanoi valvovansa. Se oli nakannut vihatun kilpailijansa pois maailmanmarkkinoilta ja siten hankkinut meille tilaisuuden päästä eroon ylituotannostamme noilla markkinoilla.

»Ja huutava hulluus siinä on se, että olemme niin saamattomia, että moiset kaistapäät todellakin hoitavat meidän asioitamme», lausui Ernest. »He ovat tehneet meille mahdolliseksi myydä enemmän ulkomaille, joka merkitsee, että saamme tyytyä sitä vähempään täällä kotonamme.»

  1. William Randolph Hearst – nuori kalifornialainen miljoonamies, josta tuli Amerikan suurin sanomalehtienomistaja. Hänen sanomalehtiään ilmestyi kaikissa suurimmissa kaupungeissa, ja niissä vedottiin rappeutuvaan keskiluokkaan sekä köyhälistöön. Ja niin suuren kannatuksen hän sai, että hänen käsiinsä vihdoin joutui vanha ja kutistunut demokraattipuolue. Hänen lehtensä saarnasivat jonkinlaista vetistä sosialismia ja omituista pikkuporvarillista kapitalismia. Se oli öljyä ja vettä eikä tietenkään tullut pitkäaikaiseksi, vaikka plutokraatit häntä yhteen aikaan pelkäsivät.
  2. Sanomalehti-ilmoitusten kustannukset noina mielettöminä aikoina olivat uskomattoman suuret. Ainoastaan pikkukapitalistit kilpailivat, joten he yksistään ilmoittivatkin. Trusteilla puolestaan ei ollut kilpailijoita, joten niiden oli turha ilmoittaakaan.
  3. Rooman maanviljelijäluokan hävitys ei tapahtunut läheskään niin nopeasti kuin Amerikan maanviljelijäin ja pikkukapitalistien hävittäminen.
    Farmarien kukistaminen kävi etupäässä siten, että plutokratia, jolla oli käsissään koko hallituskoneisto, kohotti heidän verojaan. Ja se oli heikko paikka heidän haarniskassaan sen perästä, kun he olivat itseänsä suojellakseen ja osaksi pakosta sulkeutuneet kokonaan muulta maailmalta, niin että he eivät myyneet eivätkä ostaneet, koettaen tulla toimeen omillaan. Ja kun heillä ei ollut mitään rahallisia tuloja, täytyi heidän myydä tilansa maksaakseen veronsa.
  4. Pitkän aikaa jo oli kuulunut kuiskeita vallankumouksesta. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1906 (v. a.) lordi Avebury, eräs englantilainen, lausui seuraavat sanat Englannin ylähuoneessa: »Euroopassa vallitseva levottomuus, sosialismin leveneminen ja anarkismin peloittava nouseminen ovat varoituksena hallituksille ja hallitseville luokille siitä, että työväen olot käyvät sietämättömiksi, ja jos vallankumousta mielitään välttää, on ryhdyttävä koroittamaan palkkoja, lyhentämään työpäivää ja alentamaan elämän välttämättömyyksien hintoja.» – Ja näitten lordi Aveburyn sanojen johdosta lausui osakepelurien kuuluisa äänenkannattaja »Wall Street Journal»: »Nämä sanat on lausunut ylimys ja Euroopan vanhoillisimman laitoksen jäsen. Se seikka lisää niiden painavuutta. Ne sisältävät enemmän käytännöllistä valtioviisautta kuin useimmat kirjat. Ne kelpaavat todellakin varoitukseksi. Ottakaa vaaria, herrat sota- ja meridepartementtien virkamiehet!»
  5. Vasta kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella vanhaa ajanlukua sosialistien kansainvälinen järjestö määritteli kantansa sotiin. Lyhyesti esitettynä tämä oppi kuuluu: »Mitä syytä on jonkun maan työläisillä tapella jonkun toisen maan työläisten kanssa kapitalististen isäntiensä hyödyksi?»
    Toukok. 21 p. 1905 (v. a.), kun sota uhkasi syttyä Italian ja Itävallan välillä, molempien maiden sosialistit pitivät yhteisen kokouksen Triestissä, uhaten julistaa suurlakon kumpaisessakin maassa, jos sotaan ryhdytään.