Rautakorko: Neljästoista luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmastoista luku Neljästoista luku.
Lopun alkua.
Kirjoittanut Jack London
Viidestoista luku


Jo niin aikaisin kuin tammikuussa 1913 Ernest näki asioiden todellisen suunnan, mutta hän ei voinut saada tovereitaan näkemään sitä Rautakoron haamua, mikä oli syntynyt hänen aivoissaan. He olivat liian tyyniä ja luottavaisia. Tapahtumat kulkivat nopeasti huippuaan kohti. Oli tultu maailman kulun käännekohtaan. Amerikkalainen oligarkia vallitsi melkein kaikkia maailmanmarkkinoita, ja kymmeniä maita erotettiin kokonaan noista markkinoista, käsissään kuluttamaton ja myymätön ylijäämä. Sellaisilla mailla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin järjestyä uudelleen. Ne eivät voineet jatkaa ylituotantojärjestelmäänsä. Kapitalistinen järjestelmä näissä maissa olisi ollut sula mahdottomuus tämän jälkeen.

Näiden maiden yhteiskuntaolojen uudistaminen pukeutui kumouksen muotoon. Se oli sekasorron ja väkivallan aikaa. Kaikkialla hallituslaitokset romahtelivat. Ja kaikkialla, lukuunottamatta paria maata, entiset kapitalistiset isännät taistelivat viimeiseen asti omistusoikeutensa puolesta. Mutta hallitukset riisti heidän herpoavista käsistään taisteleva proletariaatti. Vihdoin toteutettiin käytännössä Karl Marxin kuuluisaa lausetta: »Yksityisen kapitalistisen omistusoikeuden päivät ovat luetut. Pakkoluovuttajilta tullaan pakkoluovuttamaan.» Ja sitä mukaa kuin kapitalistiset hallitukset romahtivat, kohosi niiden tilalle kooperatiivisia yhteiskuntia.

»Miksi Yhdysvallat jättäytyvät jäljelle? Käykää toimeen, te Amerikan kumoukselliset! Mikä vaivaa Amerikkaa?» Sellaisia viestejä lähettivät meille suunnitelmissaan onnistuneet toverit muista maista. Mutta me emme voineet pysyä heidän rinnallaan. Oligarkia seisoi meidän tiellämme. Sen runko levittihe äärettömänä hirviönä edessämme.

»Odottakaa, kunnes me astumme virkoihin keväällä», me vastasimme, »sitten saatte nähdä».

Siinä piili meidän salaisuutemme. Me olimme voittaneet puolellemme maalaisliiton, ja keväällä tulisi heidän käsiinsä joutumaan toistakymmentä valtiota edellisten syysvaalien perustuksella. Heti paikalla oli tarkoitus luoda näistä valtioista kooperatiivisia yhteiskuntia. Ja loppusuoritus ei enää senjälkeen olisi vaikea.

»Mutta mitä, jos maalaisliitto ei saisikaan niitä haltuunsa?» kysyi Ernest. Ja hänen toverinsa sanoivat häntä onnettomuuden huuhkajaksi.

Mutta niiden menettäminen ei suinkaan ollut suurin niistä vaaroista, mitä Ernestillä oli mielessään. Hän näki jo ennakolta ammattijärjestöjen häviön ja kastijärjestelmän synnyn.

»Ghent on neuvonut oligarkeille, miten heidän on meneteltävä», sanoi Ernest. »Olenpa varma, että hänen ’Benevolent Feodalismistaan’[1] on tullut heille oikea käsikirja.»

En koskaan unohda sitä yötä, jolloin Ernest oltuaan kuumassa keskustelussa kymmenkunnan ammattiyhdistysten johtomiehen kanssa kääntyi minuun ja sanoi tyynellä äänellä: »Nyt on asia ratkaistu. Rautakorko on voittanut. Loppu on näkyvissä.»

Tämä meidän asunnossamme pidetty kokous ei ollut virallinen; mutta Ernest samoin kuin muutkin johtavat sosialistit koetti taivuttaa ammattikunnallisen työväenliikkeen johtajia sellaiseen sopimukseen, että nämä yhtyisivät sosialisteihin seuraavassa yleislakossa. O’Connor, konetyömiesten liiton presidentti, oli jyrkimmin vastustanut tätä ehdotusta. Kokouksessa oli läsnä kuusi johtajaa.

»Tehän olette nähneet, että kärsitte masentavan tappion pitäessänne kiinni vanhasta menettelytavastanne mitä lakkoon ja boikottaukseen tulee», huomautti Ernest.

O’Connor ja toiset nyökäyttivät päätään.

»Ja te näitte mitä yleislakolla voidaan saada aikaan», Ernest jatkoi. »Me ehkäisimme sodan Saksaa vastaan. Koskaan ei ole esitetty parempaa näytettä työväen yhteisyydestä ja voimasta. Työ voi hallita ja tulee hallitsemaan maailmaa. Jos te suostutte yhä edelleen seisomaan meidän rinnallamme, niin me teemme lopun kapitalismin vallasta. Se on teidän ainoa toivonne. Ja enemmänkin, kuten tiedätte. Sillä mitään muuta keinoa ei ole. Ja mitä ikinä te puuhaattekin entisen menettelytapanne pohjalla, on teidän perikatonne jo ennakolta varma, yksistään jo siitä syystä, että tuomioistuimia vallitsevat herrat.»[2]

»Te pidätte liian kiirettä», vastasi O’Connor. »Te ette tunne kaikkia keinoja. Toistakin tietä voi päästä. Me tiedämme, mihin ryhdymme. Me olemme kyllästyneet lakkoihin. Ne ovat hakanneet meidät niissä pataluhaksi. Mutta luulen, että meidän ei tarvitse koskaan enää kutsua väkeämme lakkoon.»

»Minkälainen sitten on se teidän keinonne?» kysyi Ernest oitis.

O’Connor nauroi ja pudisti päätään. »Sen verran voin teille sanoa, että me emme ole olleet nukuksissa. Emmekä me uneksi nytkään.»

»Toivottavasti siinä ei ole mitään pelkäämistä tai häpeämistä», lausui Ernest ikäänkuin syytellen.

»Kai me itse parhaiten tiedämme omat asiamme», kuului vastaus.

»Se on pimeä juttu, päättäen siitä tavasta, millä te koetatte sitä peittää», sanoi Ernest kiihtyen.

»Me olemme maksaneet kokemuksemme hiellä ja verellä, ja me olemme ansainneet kaiken sen, mitä meille on tulossa», kuului vastaus. »Oma suu on lähempänä kuin kontin suu.»

»Jos te ette uskalla sanoa, minkälainen se teidän keinonne on, niin minä sanon sen teille.» Ernestin veri kiehui. »Te aiotte ryhtyä saaliin jaolle. Te olette tehneet sopimuksen vihollisen kanssa, niin tottavie olettekin. Te olette myyneet työväen asian, koko työväen. Te peräännytte valjuina raukkoina taistelutantereelta.»

»Minä en sano mitään», vastasi O’Connor. »Mutta me itse ehkä tiedämme hiukan paremmin kuin te, mikä meille on parasta.»

»Ja te ette välitä pennin edestä siitä, mikä on parasta kaikille muille työläisille. Te potkitte ne ojaan.»

»Minä en sano mitään», vastasi O’Connor, »muuta kuin että minä olen konetyömiesten liiton presidentti ja että minun velvollisuuteni on valvoa niiden miesten etua, joita minä edustan, siinä kaikki».

Ja työväenjohtajain mentyä Ernest tappiolle joutuneen tyyneydellä esitti minulle tulevain tapahtumain hahmopiirteet.

»Sosialistit aina ennen iloiten ennustivat sen päivän tuloa, jolloin ammattikunnittain järjestynyt työväki jouduttuaan tappiolle teollisuuden taistelukentällä siirtyy poliittiselle taistelukentälle. Ja nyt on vihdoin päästy niin pitkälle, että Rautakorko on murskannut työväen ammattiyhdistykset taloudellisessa taistelussa ja ajanut ne poliittisen toiminnan alalle. Mutta sen sijaan, että se ilahduttaisi meitä, tulee siitä meille surun lähde. Rautakorko on oppinut läksynsä. Me näytimme sille voimamme suurlakossa. Ja se on ryhtynyt toimenpiteisiin toisen suurlakon ehkäisemiseksi.»

»Mutta miten?» kysyin.

»Yksinkertaisesti ostamalla suuret ammattiyhdistykset puolelleen. Ne eivät tule ottamaan osaa seuraavaan yleislakkoon, joten yleislakosta ei voi tulla mitään.»

»Mutta Rautakorko ei voine jatkuvasti kustantaa niin kallista ohjelmaa?» minä kysyin.

»Eipä suinkaan. Mutta se ei ole ostanut kaikkia ammattiyhdistyksiä. Se ei olekaan tarpeen. Kas näin tulee tapahtumaan. Palkkoja koroitetaan ja työpäivää lyhennetään rautatieläisten, rauta- ja terästyöntekijäin sekä konetyömiesten yhdistyksissä. Näissä yhdistyksissä tulevat verrattain hyvät työsuhteet vallitseviksi. Ja näiden ammattikuntien jäsenet tulevat saamaan ihanteelliset olot.»

»Mutta siltikään en käsitä, miten toisten ammattiyhdistysten käy», muistutin. »Tämän ryhmän ulkopuolellahan on paljon useampia ammattiyhdistyksiä kuin siinä itsessään.»

»Toiset ammattiyhdistykset nujerretaan hengiltä – kaikki tyynni. Sillä, näetkös, rautatieläiset, konetyömiehet ja metallityöntekijät suorittavat meidän konesivistyskaudellamme koko sen työn, mikä on oleellisesti välttämätöntä. Vakuutettuna näiden joukkojen uskollisuudesta Rautakorko näpsäyttää sormiaan muulle työväestölle. Rauta, teräs, hiili, koneisto ja kulkuneuvot muodostavat koko teollisen järjestelmän selkärangan.»

»Mutta hiili?» minä tiedustin. »Onhan olemassa toistamiljoonaa hiilenkaivajaa.»

»He ovat järjestään ammattitaidotonta työväkeä eivätkä sellaisinaan mitään merkitse. Heidän palkkojaan alennetaan ja työpäivää pitennetään. He tulevat olemaan orjia niinkuin kaikki muutkin, ja heistä tulee juhtia vielä suuremmassa määrässä kuin meistä muista. Heidät pakotetaan työskentelemään aivan samoin kuin nykyjään pakotetaan farmareita työskentelemään uusien isäntiensä hyväksi, jotka heiltä ryöstivät maan. Ja samoin käy kaikkien tuon ryhmän ulkopuolella olevien ammattiyhdistysten. Ne särjetään ja tuhotaan ja niiden jäsenet ajetaan työhön nälän ja lain pakolla.

»Tiedätkö miten käy Farleyn[3] ja hänen lakonrikkojainsa? Minä sanon. Lakonmurtaminen ammattina tulee häviämään. Työlakkoja ei enää tehdä. Lakkojen asemesta tulee olemaan orjakapinoita. Farley ja hänen joukkueensa siirretään orjain ajoon. Tietysti siitä ei käytetä tällaista nimitystä, vaan sitä sanotaan maan lakien valvomiseksi, lakien, joiden avulla työmiehet pakotetaan työskentelemään. Se tulee kaiken kaikkiaan pitkittämään taistelua, tämä suurten ammattiyhdistysten petos. Taivas yksin tietää, missä ja milloin vallankumous tulee viettämään voittojuhliaan.»

»Mutta kun on vastassa niin luja mahti kuin oligarkia ja suuret ammattikunnat yhdistyneinä, voiko otaksua vallankumouksen koskaan pääsevän voitolle?» utelin. »Eikö tuo liittokunta saattaisi jäädä ainaiseksi olemaan?»

Hän pudisti päätään. »Eräs meidän määritelmistämme kuuluu, että jokainen järjestelmä, joka perustuu luokka- tai kastijakoon, sisältää itsessään oman kukistumisensa siemenen. Ja kun kerran luokkajako on järjestelmän pohjana, ei silloin voida liioin välttää kasteja, perinnöllistä luokkajakoa. Rautakorko ei voi sitä estää, ja ennen pitkää kasti tulee kukistamaan Rautakoron. Rahaylimystö on jo muodostunut kastiksi, tarkasti suljetuksi perinnölliseksi luokaksi; mutta odottakaammehan, kunnes nuo suositut ammattiyhdistykset ovat kehittyneet kastikannalle. Rautakorko tulee tekemään kaikkensa sen ehkäisemiseksi, mutta se ei onnistu.

»Nuo suositut ammattiyhdistykset ovat Amerikan työväen kukka. Niiden jäsenet ovat voimakkaita ja pystyviä miehiä. He ovat päässeet noihin ammattiyhdistyksiin ankaran kilpailun ja taistelun kautta. Jokainen pystyvä työmies Yhdysvalloissa tulee kunnianhimoisella halulla pyrkimään noiden suosittujen ammattiyhdistysten jäsenyyteen. Oligarkia tulee lietsomaan sellaista halua ja siitä johtuvaa kilpailua. Siten uljaat ja vankat miehet, joista muuten olisi saattanut tulla kumouksellisia, viekoitellaan toiselle puolelle ja heidän voimansa käytetään oligarkian hyväksi.

»Toiselta puolen työväenkastit, suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet, tulevat pyrkimään johtaviksi järjestöiksi. Ja se onnistuu. Työväen kastien jäsenyys muuttuu perinnölliseksi. Pojat seuraavat isiään, eikä mitään uutta voimaa tule siihen virtaamaan tuosta ikuisesta voimanvarastosta, rahvaasta. Se merkitsee työväenkastien asteittain tapahtuvaa heikkenemistä. Mutta samaan aikaan ne tulevat yhteiskunnallisena laitoksena saamaan tilapäisesti kaiken vallan käsiinsä. Nämä työväenkastit tulevat muistuttamaan keisareitten henkikaarteja vanhassa Roomassa, ja nyt niinkuin silloinkin tulee tapahtumaan palatsivallankumouksia, joiden kautta työväenkastit saavat käsiinsä vallan ohjat. Niinikään vastavallankumouksia tulee tapahtumaan, joiden kautta rahaylimystö pääsee uudelleen valtaan, ja milloin toinen, milloin toinen on vallassa. Ja kaiken sen kestäessä luokalle ominainen heikentyminen käy yhä huomattavammaksi, kunnes lopulta rahvas pääsee oikeuksiinsa.»

Tämän kuvauksen hitaasta yhteiskunnallisesta kehityksestä Ernest piirsi silloin, kun hänen mielensä oli masentuneena suurten ammattiliittojen petollisen luopumisen johdosta. Minä en koskaan ollut tässä kysymyksessä hänen kanssaan samaa mieltä enkä ole vieläkään näitä rivejä kirjoittaessani, päinvastoin. Sillä juuri nyt me seisomme kumouksen kynnyksellä, joka on lakaiseva tieltään koko rahaylimystön. Kuitenkin olen tässä esittänyt Ernestin ennustuksen juuri sen tähden, että se oli hänen ennustuksensa. Siitä huolimatta, että hän itsekin sen uskoi, työskenteli hän jättiläisen lailla sitä vastaan. Ja niin suuria ansioita kuin hänellä ei ole kenelläkään tämän nyt lähestyvän kumouksen valmisteluissa.

»Mutta jos oligarkia pysyy vallassa», kysyin häneltä sinä iltana, »mihin joutuvat silloin ne suurenmoiset ylijäämät, jotka lankeavat sen osalle joka vuosi?»

»Ne ylijäämät on tavalla tai toisella kulutettava», hän vastasi, »ja me saamme olla varmoja siitä, että oligarkit kyllä keinoja keksivät. Upeita teitä rakennetaan. Tieteitten ja erittäinkin taiteitten alalla ryhdytään suurenmoisiin yrityksiin. Sen jälkeen kuin oligarkit ovat täydellisesti lannistaneet kansan, joutaa heiltä aikaa muihinkin harrastuksiin. Heistä tulee kauneudenpalvelijoita. Heistä tulee taiteenharrastajia. Ja heidän johdollaan ja saaden heiltä runsasta kannatusta taiteilijat tulevat raatamaan. Seurauksena tulee olemaan suurenmoisia taideteoksia, sillä silloin eivät enää taiteilijat, kuten siihen asti, ole riippuvaisia keskiluokan porvarillisesta mausta. Siitä tulee suurta taidetta, ja ihmeellisiä kaupunkeja tulee nousemaan, jotka saattavat entisaikojen kaupungit näyttämään kirjavilta ja mitättömiltä. Ja niissä kaupungeissa asuvat oligarkit ja palvelevat kauneutta.[4]

»Siten tulee ylijäämä säännöllisesti kulutetuksi, samalla kuin työväki tekee tarvittavan työn. Näiden suurten töiden suorittaminen tulee antamaan miljoonille karkeantyöntekijöille työtä nälkäpalkalla, sillä äärettömiä liikevoittoja täytyy kuluttaa tavalla tai toisella. Ja oligarkit rakentavat tuhannen vuoden varalta – jopa kymmenenkin tuhannen. He tulevat rakentamaan niin suurellisesti, että muinaisilla egyptiläisillä ja babylonialaisilla ei ollut sellaisesta aavistustakaan; ja kun oligarkit ovat menneet kaiken maailman tietä, niin heidän suuret tiensä ja heidän ihmeelliset kaupunkinsa jäävät työnveljeyden perinnöksi.[5]

»Näitä kaikkia oligarkit tekevät sen tähden, että he eivät voi olla niitä tekemättä. Nämä suurenmoiset laitokset ovat se muoto, mihin heidän liikevoittojensa kuluttaminen pukeutuu, aivan samoin kuin Egyptin hallitseva luokka muinaisuudessa kulutti kansalta riistetyn työn ylijäämän temppelien ja pyramidien rakentamiseen. Oligarkkien aikana tulevat kukoistamaan, ei pappissääty, vaan taiteilijain luokka. Ja porvarillisen kauppiasluokan tilalla tulevat olemaan työväenkastit. Ja alimmaisena viruu näivettyen, nälkää nähden ja mädäten rahvas, väestön suuri enemmistö. Ja lopuksi, ken tietää milloin, rahvas nousee kurjuudestaan. Työväenkastit ja oligarkia romahtavat maahan. Ja sitten vihdoin, niin monen monituisen vuosisadan kuluttua, tulee rahvaanmiehen päivä. Minä luulin näkeväni sen päivän, mutta nyt tiedän, etten tule sitä koskaan näkemään.»

Hän viivähti, katsoi minuun ja sitten lisäsi:

»Yhteiskunnallinen kehitys käy harmittavan hitaasti, vai mitä, kultaseni?»

Käsivarteni kietoutuivat hänen ympärilleen, ja hänen päänsä lepäsi minun rinnoillani.

»Laula minut nukuksiin», hän kuiskasi lapsellisen oikkuisasti. »Minä olen nähnyt näkyjä ja tahdon unhottaa.»

  1. »Our Benevolent Feodalism» (Meidän siunauksellinen feodalismimme), N. J. Ghentin kirjoittama teos, ilmestyi v. 1902 (v. a.). Ja sanotaan, että suurkapitalistit juuri tästä kirjasta saivat oligarkian aatteen. Sellainen käsitys oli vallitsevana Rautakoron kolmena vuosisatana ja vielä Ihmisten Veljeydenkin ensimmäisellä vuosisadalla.
  2. Näytteeksi siitä, miten nurjasti tuomioistuimet kohtelivat työväkeä, mainittakoon muutamia sellaisia oikeudenpäätöksiä. Pennsylvanian hiilikaivoksissa oli lasten työssä käyttäminen sangen yleistä. V. 1905 (v. a.) työväen onnistui saada hyväksytyksi lakiehdotus, joka velvoitti kaivannonomistajat hankkimaan lasten vanhemmilta valallisen todistuksen näiden iästä ja kouluopetuksesta. Mutta Luzerne-kauntin kihlakunnanoikeus julisti tuon uuden lain perustuslainvastaiseksi sillä perusteella, että siinä tehtiin erotus samaan luokkaan kuuluvien yksilöitten välillä – nim. lasten alle neljäntoista ja yli neljäntoista ikävuoden. Valtion ylioikeus vahvisti tuomion. New Yorkin Court of Special Sessions (ylimääräisesti istuva oikeus) julisti v. 1905 (v. a.) perustuslainvastaiseksi asetuksen, joka kielsi naisten ja lasten työskentelyn tehtaassa jälkeen kello yhdeksän illalla. Asetus kumottiin sillä perusteella, että se oli »luokkalaki». Niinikään leipurit siihen aikaan nääntyivät ylenmääräisestä raatamisesta. New Yorkin lainlaatijakunta sääsi lain, joka määräsi työpäivän pituuden leipomoissa enintään 10-tuntiseksi. V. 1906 (v. a). Yhdysvaltain ylioikeus julisti tämän lain perustuslainvastaiseksi ja siis kumottavaksi. Sen päätöksen perustelussa sanottiin m. m.: »Ei ole mitään järkevää syytä käydä rajoittamaan henkilökohtaista vapautta tai vapaan sopimuksen oikeutta määräämällä leipurin työpäivän pituus.»
  3. James Farley – eräs sen aikakauden kuuluisa lakonrikkoja, hyvin taitava mies, jolla oli enemmän rohkeutta kuin siveellistä ryhtiä. Hän nousi sangen korkealle Rautakoron aikana ja vihdoin siirtyi oligarkkien luokkaan. Hänet murhasi vuonna 1932 Sarah Jenkins, jonka miehen Farleyn lakonrikkojat tappoivat kolmekymmentä vuotta sitä ennen.
  4. Meitä hämmästyttää Everhardin terävänäköisyys. Jo ennenkuin oligarkit olivat ajatelleetkaan sellaisia ihmekaupunkeja kuin Ardis ja Asgard, Everhard näki nämä kaupungit ja niiden syntymisen välttämättömyyden.
  5. Tuon ennustuspäivän jälkeen on vierinyt Rautakoron kolme vuosisataa ja Ihmisten Veljeyden neljä vuosisataa, ja me tämän päivän ihmiset todellakin käyskentelemme niillä teillä ja asumme niissä kaupungeissa, joita oligarkit rakensivat. Totta kyllä me nyt rakennamme vielä ihmeellisempiä kaupunkeja, mutta oligarkkien rakentamat ihmekaupungit ovat vielä jäljellä, ja minä kirjoitan näitä rivejä Ardisissa, joka on kaikkein merkillisimpiä muinaisajan kaupunkeja.