Rautakorko: Kuudes luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viides luku Kuudes luku.
Pahaenteisiä varjoja.
Kirjoittanut Jack London
Seitsemäs luku


Näihin aikoihin alkoi tulevien tapahtumain enteitä esiintyä kaikkialla. Ernest oli jo varoittanut isää siitä, että hän salli sosialistien ja työväenjohtajain majailla talossaan ja julkisesti oli läsnä sosialistien kokouksissa; mutta isä vain nauroi hänen levottomuudelleen. Minä puolestani opin paljon seurustellessani noiden työväenjohtajain ja ajattelijain kanssa. Aloin nähdä kilven toiselle puolelle. Minua viehätti se epäitsekkyys ja korkea ihanteellisuus, jota tapasin, ja toiselta puolen minua hämmästytti se laaja filosofinen ja tieteellinen sosialistikirjallisuus, mikä avautui eteeni. Minä opin nopeasti, mutta en kyllin nopeasti käsittääkseni asemamme vaarallisuuden.

Minua varoiteltiin, mutta minä en siitä välittänyt. Esim. mrs Pertonwaithe ja mrs Wickson, yliopistokaupunkimme hienoston vaikutusvaltaisimmat naiset, antoivat ymmärtää, että olin liian nenäkäs ja itsepäinen nuori nainen, jolla oli taipumus sekaantua toisten ihmisten asioihin. Enkä minä kummeksinut heidän menettelyään muistaessani, mitä osaa olin näytellyt Jacksonin jutussa. Mutta minä en arvannut panna tarpeeksi painoa noiden kaikkivaltiaiden rouvien lausuntoihin.

Tosin huomasin, että tuttavani alkoivat karttaa seuraani, mutta käsitin sen johtuvan siitä paheksumisesta, mikä ilmeni lähimmässä piirissämme minun ja Ernestin aiotun avioliiton tähden. Vasta jonkun ajan kuluttua Ernest osoitti minulle selvästi, että se ei ollut mikään satunnainen ilmiö, vaan että sen takana oli harkittu suunnitelma. »Sinä olet osoittanut suosiotasi luokkasi vihollisille», hän sanoi. »Ja sinä et ole ainoastaan antanut suojaa kodissasi, vaan lisäksi rakkautesi, itsesi. Se on petos luokkaasi vastaan. Äläkä luulekaan pääseväsi rankaisematta.»

Eräänä iltana, kun me olimme yhdessä Ernestin kanssa, isä palasi kotiin suuttuneena – filosofisesti suuttuneena. Hän antoi harvoin suuttumuksensa päästä valloilleen. Se oli aina hillittyä, ja hän tapasi sanoa sitä jännitykseksi. Saattoi oitis huomata, että hän todellakin oli jännityksissään astuessaan huoneeseen.

»Mitä arvelette?» hän kysyi. »Minä olin päivällisillä Wilcoxin kanssa.»

Wilcox oli täysinpalvellut yliopiston rehtori, jonka rapistunut mieli oli täynnä kaikenlaisia käsityksiä ja asioita, jotka olivat olleet nuoria v. 1870 ja joita hän ei ollut sen jälkeen tarkistanut.

»Minut oli kutsuttu», virkkoi isä. »Minua oli lähetetty noutamaan.»

Hän pysähtyi, ja me odotimme.

»Se oli mainiosti järjestetty, minä myönnän sen. Minulle annettiin nuhteita. Minulle! Ja sitten tuo vanha kivettymä...»

»Minä panen veikkaa, että tiedän, mistä teitä nuhdeltiin», sanoi Ernest.

»Ettepä voi arvata, vaikka kolmasti koettaisitte», naurahti isä.

»Ensimmäisellä kerralla minä sen arvaan», intti Ernest. »Eikä se ole arvaamista. Minä tiedän sen. Teitä nuhdeltiin yksityisestä elämästänne.»

»Aivan niin», huudahti isä. »Mistä te sen arvasitte?»

»Minä tiesin, että niin kävisi. Minähän varoitin teitä jo ennakolta.»

»Niin teittekin», myönteli isä. »Mutta minä en voinut uskoa sitä. Muuten siitä saan lisätodistuksia kirjaani.»

»Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä on tulossa», jatkoi Ernest, »jos te nimittäin yhä edelleen suojelette talossanne sosialisteja ja kumouksellisia, minä niihin luettuna».

»Juuri niin puheli vanha Wilcox. Ja kaiken muun lisäksi hän sanoi, että se osoittaa huonoa makua, on kokonaan hyödytöntä eikä ole sopusoinnussa yliopiston traditsionien ja tapojen kanssa. Hän sanoi paljon muutakin samanlaista, enkä minä voinut naulata häntä mihinkään erikoiseen kohtaan. Tein kuitenkin tuon tehtävän hänelle sangen kiusalliseksi, eikä hän voinut muuta kuin toistaa sanojaan ja vakuutella, miten suuresti hän kunnioitti minua ja miten koko maailma kunnioittaa minua tiedemiehenä. Se ei ollut mieluinen tehtävä hänelle. Minä saatoin nähdä, että hän ei pitänyt siitä.»

»Hän ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan», sanoi Ernest. »Ja kahleet eivät yleensä ole kevyitä kantaa.»

»Niin. Sen verran sain häneltä tietää. Hän sanoi, että yliopisto tarvitsee tänä vuonna saman verran lisää varoja kuin valtio suostuu sille myöntämään ja että ne rahat on saatava rikkailta henkilöiltä, jotka eivät mitenkään voi sietää sitä, että yliopisto vieraantuu pois korkeasta aatteestaan, nimittäin kiihkottoman tiedon kiihkottomasta etsinnästä. Kun koetin saada hänet selittämään, mitä tekemistä kotielämälläni oli yliopiston ylevän tehtävän kanssa, hän tarjosi minulle kahden vuoden virkavapautta täydellä palkalla Europan-matkaa, virkistystä ja tieteellisiä tutkimuksia varten. Minä tietystikään asiain näin ollen en voinut suostua siihen.»

»Parasta olisi ollut suostua», sanoi Ernest.

»Se oli lahjomisyritys», vastasi isä; ja Ernest nyökkäsi myöntävästi.

»Niinikään tuo löylynlyömä sanoi yksityisissä seurapiireissä puhuttavan, että minun tyttäreni on julkisissa tilaisuuksissa nähty sellaisten epäilyttävien henkilöiden kuin teidän kanssanne ja että se ei ole yliopiston hengen ja arvon mukaista. Ei hän puolestaan siitä välittänyt – eihän toki; mutta puhuttiin nyt sellaista ... niin että minun olisi kiinnitettävä huomiota...»

Ernest mietti hetken aikaa ja sanoi sitten, kasvoillaan synkän vihan piirre:

»Tässä on kysymys enemmästä kuin pelkästä yliopiston periaatteesta. Joku on pakottanut liikkeelle rehtori Wilcoxin.»

»Arveletteko niin?» kysyi isä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin uteliaisuutta kuin säikähdystä.

»Tahtoisin saada teidät vakuutetuksi käsityksestä, mikä häämöttää mielessäni», sanoi Ernest. »Ei koskaan ennen historiallisella ajalla yhteiskunta ole ollut sellaisessa käymistilassa kuin juuri näinä aikoina. Nopeasti tapahtuvat muutokset teollisuusjärjestelmässä aiheuttavat samanlaisia nopeita muutoksia uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa. Näkymätön peloittava vallankumous tapahtuu paraikaa yhteiskunnan kudoksissa ja rakenteessa. Näitä seikkoja saattaa ainoastaan himmeästi tuntea. Mutta ne ovat ilmassa tällä hetkellä, juuri nyt. Niiden läheisyyden saattaa tuntea – suurien, epämääräisten, kamalain asioitten. Mitä mahtaakaan niistä muodostua? Te kuulitte Wicksonin puheen eräänä iltana. Hänen sanojensa takaa häämötti tuo sama nimetön, muodoton käsite, minkä tunnen. Hänellä näytti olevan jonkinmoinen profeetallinen käsitys siitä.»

»Te tarkoitatte...?» Isä keskeytti lauseensa.

»Minä tarkoitan, että se on jonkun äärettömän suuren hirviön varjo, joka vähitellen alkaa laskeutua yli koko maan. Sanokaa sitä oligarkian varjoksi, jos haluatte; se on lähin vertaussuhde, mikäli minä käsitän. Minkälainen se tulee olemaan olemukseltaan, en uskalla kuvitella mielessäni.[1] Minä vain tahdoin sanoa, että teidän asemanne on arveluttava. Noudattakaa neuvoani ja ottakaa vastaan tuo tarjottu virkaloma.»

»Mutta se olisi pelkuruutta», hän intti.

»Eihän toki. Te olette vanha mies. Te olette tehnyt työnne maailmassa ja suurenmoisen työn. Jättäkää tämä nykyinen taistelu nuoruudelle ja voimalle. Meidän nuorien miesten on vielä jotakin tehtävä. Avis tulee seisomaan rinnallani tulevissa taisteluissa. Ja hän on oleva teidän edustajanne rintamassa.»

»Mutta he eivät voi vahingoittaa minua», väitti isä. »Jumalan kiitos minä olen riippumaton. Minä myönnän ymmärtäväni, miten tukalaan asemaan he voivat saattaa professorin, joka on taloudellisesti riippuvainen yliopistostaan. Mutta minäpä olenkin riippumaton. En minä ole ollut toimessani palkan vuoksi. Voin tulla toimeen sangen mukavasti omilla tuloillani, ja palkka on ainoa, minkä he voivat riistää minulta.»

»Mutta te ette ymmärrä tätä asemaa», vastasi Ernest. »Jos aavistukseni ovat oikeat, niin teidän yksityiset tulonne, vieläpä pääomannekin voidaan ottaa teiltä pois yhtä helposti kuin palkkannekin.»

Isä mietti hetken, ja minä näin, miten hänen kasvoilleen muodostui päättäväinen ilme. Vihdoin hän alkoi puhua:

»Minä en suostu ottamaan virkavapautta.» Hän vaikeni hetkeksi. »Minä ryhdyn valmistelemaan kirjaani.[2] Te saatatte erehtyä. Mutta olkoon miten hyvänsä, minä olen päättänyt pysyä järkähtämättä paikoillani.»

»Hyvä on», sanoi Ernest. »Te aiotte kulkea piispa Morehousen jälkiä ja samanlaista kohtaloa kohti kuin hän. Ja teistä molemmista tulee köyhälistöläisiä, ennenkuin olette päässeet kokeilunne perille.»

Keskustelu kääntyi piispa Morehouseen. Me tiedustelimme, mitä Ernest oli tehnyt hänelle.

»Hän on sairas sielultaan sen matkan jälkeen, minkä teimme helvettiin. Minä kävin hänen kanssaan muutamain tehdastyöläisten kodeissa. Näytin hänelle ihmishylkyjä, jotka teollisuuskoneisto on viskannut tiepuoleen, ja hän kuunteli heidän elämäntarinoitaan. Minä kuljetin häntä San Franciscon köyhälistökaupungin läpi, ja hän tuli huomaamaan, että juoppoudessa, prostitutsionissa ja rikollisuudessa piilee syvempi turmelus kuin itse perisynnissä. Hän on hyvin sairas, ja vielä enemmänkin: hän on alkanut oitis toimia. Hän on aivan liian eetillinen. Tuo kaikki on tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen. Ja kuten aina, hän on epäkäytännöllinen. Hän hautoo mielessään kaikenmoisia siveysopillisia haaveita ja aikoo panna alulle lähetystyön sivistyneiden keskuudessa. Hän käsittää velvollisuudekseen kirkon muinaisen hengen uudelleen virittämisen. Hän on liian kiihoittunut. Ennen pitkää hän hyökkää esille, ja silloin syntyy kahakka. Miten se päättyy, sitä minun on mahdoton arvata. Hän on puhdas, jalo sielu, mutta äärettömän epäkäytännöllinen. Hän rientää minun edelläni. Hän leijailee ilmassa – Getsemanea kohti. Ja sitten seuraa hänen ristiinnaulitsemisensa. Sellaiset ylevät sielut ovat syntyneet ristiinnaulittaviksi.»

»Entä sinä?» minä kysyin, ja hymyilyni läpi näkyi tuskallinen jännitys.

»En minä», hän naurahti. »Minut saatetaan mestata tai salaa murhauttaa, mutta minua ei koskaan ristiinnaulita. Minä seison siksi kiinteällä ja varmalla maaperällä.»

»Mutta miksi sinä sitten saatat piispan ristille? Ethän kieltäne, että se on sinun syysi?»

»Miksi jättäisin yhden mukavasti elävän ihmisen hänen mukavuuteensa, silloin kun on miljoonia ihmisiä, jotka elävät alituisessa raadannassa ja kurjuudessa?»

»No, mutta miksi sitten kehoitit isää ottamaan virkavapautta?»

»Sen tähden, että minä en ole puhdas, jalo sielu», kuului vastaus. »Sen tähden, että olen itsekäs. Sen tähden, että rakastan sinua, ja muinaisen Ruthin lailla sinun sukusi on minunkin sukuni. Ja mitä piispaan tulee, hänellä ei ole tytärtä. Ja sitäpaitsi hänenkin työnsä, niin vähäpätöinen kuin se lieneekin, tulee olemaan jonkinlaisena apuna vallankumouksessa.»

Minä en voinut olla samaa mieltä Ernestin kanssa. Tunsin hyvin piispa Morehousen jalon luonteen enkä mitenkään voinut ymmärtää sitä, että hänen äänensä korotettuna oikeuden puolesta saisi aikaan niin mitättömän vähän. Mutta minullepa eivät elämän tylyt tosiasiat olleetkaan siinä määrin selvinneet kuin Ernestille. Hän näki selvästi, miten vähän piispan jalo sielu tulisi merkitsemään tulevien merkillisten tapausten aikana.

Joku aika sen jälkeen Ernest kertoi minulle hyvänä uutisena, että hallitus oli hänelle tarjonnut Yhdysvaltain työasiamiehen virkaa. Minä riemuitsin. Palkka oli verrattain suuri, ja se tulisi täydellisesti turvaamaan meidän avioliittomme. Sitä paitsi se oli Ernestin mielenmukainen toimi, ja sen lisäksi minä olin ylpeä hänen rakkaudestaan ja ajattelin, että tämä tarjous tehtiin hänelle tunnustuksena hänen kykeneväisyydestään.

Mutta samalla huomasin tuikkeen hänen silmissään. Hän nauroi minun innostukselleni.

»Ethän sinä aikone kieltäytyä?» minä sanoin.

»Se on lahjomisyritys. Sen takana on Wicksonin hieno käsi ja hänen takanaan suurempia miehiä kuin hän. Se on vanha juoni, yhtä vanha kuin luokkataistelukin – siepata pois johtajat työväeltä. Petetyt työläisraukat! Jospa tietäisit, miten monta johtajaansa työväki on jo menettänyt tuon samaisen tempun kautta. Tulee näet huokeammaksi, paljon huokeammaksi ostaa kenraali kuin ryhtyä taisteluun kaikkia hänen armeijoitansa vastaan. Niinpä myi itsensä – mutta en mainitse nimeä. Minua se katkeroittaa kylliksi muutenkin. Rakkaani, minä olen työväen johtaja. Minä en voi tarjoutua ostettavaksi. Ja jollei mikään muu niin ainakin poloisen isäni muisto ja se, miten hän nääntyi kuoliaaksi, estäisi minut siitä.»

Kyynel kimmelsi hänen silmässään. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi isänsä pahoinpitelyä ja sitä, että hän oli ollut pakotettu valehtelemaan ja varastelemaan pitääkseen lapsensa leivässä.

»Isäni oli hyvä ihminen», sanoi hän kerran minulle. »Hänellä oli hyvä sydän, mutta kurja elämä raastoi sen pilalle. Hänen isäntänsä tekivät hänestä kesyn luontokappaleen. Hänen sietäisi olla elossa nyt niinkuin sinunkin isäsi. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, mutta kone ruhjoi hänet ja vihdoin surmasi. Ajattelehan. Hän sortui isäntiensä voitonhimon uhrina. Hänen sydänverensä muutettiin herkulliseksi juhlaillalliseksi tai jalokivikoristukseksi tai muuksi sellaiseksi, mikä tuotti jotakin nautintoa elosteleville joutilaille, hänen isännilleen, noille pääpedoille.»

  1. Jo ennen Everhardia oli miehiä, jotka aavistivat jotakin tällaista. Niinpä esim. John C. Calhoun sanoi: »Hallituksesta on muodostunut itse kansaa mahtavampi voima, joka edustaa erinäisiä mahtavia liike-etuja ja on yhtynyt yhdeksi möhkäleeksi, pysyen koossa pankkien äärettömien vararahastojen voimalla.» Ja suuri humanisti Abraham Lincoln lausui vähää ennen kuin hänet murhattiin: »Minä näen läheisessä tulevaisuudessa tätä maata uhkaavan vaaran, jota ajatellessani minua peloittaa... Yhtiöt ovat päässeet valtaan, siitä seuraa korkeiden viranomaisten rappeutuminen, ja rahavalta koettaa kaikin voimin pitkittää hallituskauttaan käyttäen hyväkseen kansan ennakkoluuloja, kunnes rikkaudet ovat kerääntyneet muutamien harvojen käsiin ja tasavalta hävitetty.»
  2. Tämä kirja ilmestyi sinä vuonna nimellä »Economics and Education» (Talous ja kasvatus). Siinä käsitellään sangen asiallisella tavalla sitä tosiasiaa, että koululaitos kokonaisuudessaan palveli kapitalistiluokan tarkoituksia, juurruttamalla opiskelevan nuorison mieliin kapitalistiluokalle edullisia käsityksiä. Kirja herätti suurta huomiota, ja pian oligarkia pani sen takavarikkoon.