Rautakorko: Viides luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neljäs luku Viides luku.
Philomathien klubi.
Kirjoittanut Jack London
Kuudes luku


Ernest vieraili usein meidän luonamme. Eikä häntä vetänyt yksinomaan meille isäni tai kiistaiset päivällispidot. Minä jo silloin mairittelin itseäni sillä ajatuksella, että minäkin osaltani vaikutin hänen vierailuihinsa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin pääsin siitä varmuuteen. Sillä Ernestin laista rakastajaa ei ole ollut olemassa toista. Hänen katseensa ja hänen kädenpuristuksensa tuli jos mahdollista vieläkin lujemmaksi ja kiinteämmäksi; ja se kysymys, mikä oli alunpitäen ilmeisenä hänen silmissään, kärjistyi päivä päivältä.

Ensinäkemällä hän teki minuun epäedullisen vaikutuksen. Sittemmin kiinnyin häneen. Sitten seurasi loukkautumiseni, kun hän teki niin rajun hyökkäyksen minun yhteiskuntaluokkaani ja minua itseäni vastaan. Mutta sitten kun tulin huomaamaan, että hän ei ollut menetellyt väärin, vaan että kaikki ne kamalat syytökset, joita hän oli tehnyt, olivat tosia, minä kiinnyin häneen jälleen. Hänestä tuli minun oraakkelini. Hän repi naamarin yhteiskunnan kasvoilta ja paljasti minun nähtäväkseni todellisuuden, joka oli yhtä epämiellyttävä kuin se oli tosi.

Niinkuin jo sanoin, ei hänen kaltaistaan rakastajaa ole ollut toista. Kukaan tyttö ei voinut elää yliopistokaupungissa neljänkolmatta vuoden ikään kokematta rakkausseikkailuja. Minulle olivat tunnustaneet rakkautta parrattomat keltanokat ja harmaantuneet professorit, atleetit ja jalkapallojättiläiset. Mutta kukaan ei sellaisissa tilaisuuksissa ollut menetellyt niinkuin Ernest menetteli. Hänen käsivartensa kietoutuivat vyötäisteni ympärille, ennenkuin tiesinkään. Hänen huulensa painautuivat huulilleni, ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä. Hänen hartautensa edessä tavanomainen neitsyellinen arvokkuus olisi ollut naurettavaa. Hän ei kosinut. Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua ja piti itsestään selvänä asiana, että me menisimme avioliittoon. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Kysymys sukeusi ainoastaan siitä, milloin se tulisi tapahtumaan.

Se oli ennenkuulumatonta. Se ei tuntunut todelta. Mutta silti se oli mahdollista. Minä uskoin elämäni sen varaan. Ja se luottamus oli onnekas. Kuitenkin lempemme ensimmäisinä päivinä minut usein valtasi tulevaisuuden pelko, kun muistelin sitä kiihkeyttä ja rajuutta, mitä hän oli osoittanut tunnustaessaan rakkauttaan. Mutta sellainen pelko oli aiheeton. Kenelläkään naisella ei ole koskaan ollut parempaa ja hellempää puolisoa. Tuo hellyys ja kiihkeys hänen olennossaan oli samanlainen merkillinen seos kuin ujous ja uhkamielisyys hänen käytöksessään. Tuo vähäinen ujous! Hän ei koskaan siitä täydellisesti vapautunut, ja se oli viehättävää. Hänen käyttäytymisensä meidän vierashuoneessamme muistutti varovaista karhua posliinimyymälässä.[1]


Näihin aikoihin minulle lopullisesti selvisi, että kaikki epäilykset meidän rakkauteemme nähden olivat aiheettomia. Se tapahtui Philomath-klubissa eräänä merkillisenä iltana, jolloin Ernest haastoi herrat taisteluun heidän omassa leirissään. Mainittu Philomath-klubi oli huomatuin laatuaan koko Tyynen valtameren rannikolla. Sen oli perustanut miss Brentwood, tavattoman rikas vanhapiika; se merkitsi hänelle kaikkea, miestä, perhettä ja lelua. Sen jäsenet olivat seudun rikkaimpia, lukuunottamatta muutamia oppineita, joiden kautta klubi sai älykkäisyyden leiman.

Philomath-klubilla[2] ei ollut erityistä huoneistoa. Se ei ollut sellainen klubi. Kerran kuussa se kokoontui jonkun jäsenensä yksityisasuntoon kuulemaan luentoa. Luennoitsijat olivat tavallisesti, joskaan ei aina, palkattuja. Jos joku kemisti New Yorkissa teki uuden keksinnön – esim. radium-ongelmassa –, maksettiin hänen matkakustannuksensa mantereen poikki ja hänet palkittiin ruhtinaallisesti. Sama oli asianlaita johonkin naparetkeilijään tai äskettäin huomiota herättäneeseen kirjailijaan tai taiteilijaan nähden. Ketään syrjäisiä ei suvaittu eikä klubissa tapahtuneista keskusteluista koskaan päästetty uutisia sanomalehtiin. Siten suuret valtiomiehet – sellaisiakin tapauksia oli sattunut – saattoivat siellä vapaasti lausua ajatuksensa.

Otan esille rutistuneen kirjeen, minkä sain Ernestiltä kaksikymmentä vuotta sitten, ja siitä liitän tähän seuraavan otteen:

»Isäsi on Philomath-klubin jäsen, joten sinä voit tulla. Siis tule ensi tiistai-iltana. Minä lupaan, että siellä tulee olemaan hauskaa. Sinun äskeinen yrityksesi ravistaa isäntiä epäonnistui. Jos tulet, lupaan ravistaa heitä sinunkin puolestasi. Minä panen heidät ulisemaan niinkuin sudet. Sinä ainoastaan koskettelit heidän siveellisyyttään. Milloin ei ole kysymys muusta kuin heidän moraalistaan, he tuntevat sitä vahvemmin itsekylläisyytensä ja etevämmyytensä. Mutta minä käyn kiinni heidän rahapusseihinsa. Ja se tulee järkyttämään heitä heidän teeskentelevän luonteensa perustuksia myöten. Jos tulet, saat nähdä frakkipukuisen luolaihmisen muristen kalvamassa luuta. Minä lupaan valmistaa suuret naukujaiset ja sinulle tilaisuuden katsoa pedon sieluun.

»He ovat kutsuneet minut repiäkseen minut palasiksi. Se on miss Brentwoodin keksintö. Hän huomaamattaan viittasi siihen kutsuessaan minua. Hän on tarjonnut heille ennenkin sellaista hauskuutta. Heitä huvittaa saada eteensä vilpittömiä ja kilttejä uudistusmiehiä. Miss Brentwood arvelee, että minä olen leppeä kuin kissanpoika ja vakaa kuin lehmä. Enkä kiellä, että annoin heille sellaisen käsityksen itsestäni. Hän oli aluksi sangen epäilevä, kunnes tuli vakuutetuksi vaarattomuudestani. Minä tulen saamaan sievoisen palkkion, kaksisataaviisikymmentä dollaria, kuten sopii miehelle, joka, vaikka onkin kumousmies, on ollut ehdokkaana kuvernöörin vaalissa. Minun on esiinnyttävä frakissa. Se kuuluu asiaan. En ole koskaan ennen esiintynyt sellaisessa puvussa. Pitänee vuokrata sellainen jostakin. Mutta olisin valmis tekemään enemmänkin saadakseni tilaisuuden esiintyä Philomathissa.»

Klubi kokoontui sinä iltana Pertonwaithen taloon. Isoon saliin oli kokoontunut pari sataa philomathia kuulemaan Ernestin puhetta. He olivat todellisia yhteiskunnan herroja. Huvin vuoksi laskin yhteen ne omaisuudet, joita nämä miehet edustivat, ja summa nousi satoihin miljooniin. Eivätkä nämä herrat olleet suinkaan joutilaita rikkaita. He olivat liikemiehiä, jotka ottivat tehokkaasti osaa teollisuuselämään ja politiikkaan.

Me olimme ennättäneet asettua paikoillemme, kun miss Brentwood johdatti sisälle Ernestin. He astelivat suoraa päätä huoneen taka-osaan, mistä käsin hänen piti puhua. Hän oli frakissa, ja hänen leveät hartiansa ja kuninkaallinen päänsä antoivat hänelle uhkean näön. Ja hänen liikkeissään oli huomattavana tuo lievä ujous, joka jo yksinään teki hänet rakastettavaksi minun silmissäni. Ja kun katsoin häntä, tunsin suurta iloa. Minä tunsin jälleen hänen valtimonsa tykytyksen ja hänen huultensa kosketuksen. Ja minun teki mieleni nousta ja huudahtaa tuolle kokoontuneelle seurueelle:

»Hän on minun!»

Huoneen perällä miss Brentwood esitteli hänet eversti Van Gilbertille, joka oli valittu sen illan puheenjohtajaksi. Eversti Van Gilbert oli kuuluisa yhtiön-lakimies. Sen lisäksi hän oli äärettömän rikas. Pienin palkkio, minkä hän huoli ottaa huomioon, oli satatuhatta dollaria. Hän oli mestari alallaan. Laki oli lelu, jota hän piteli käsissään. Hän vatkasi sitä niinkuin savea ja muokkasi sitä mielensä mukaan aivan kuin joku kiinalainen silmänkääntäjä. Näöltään ja puhetavaltaan hän oli vanhanaikainen, mutta hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja asialähteensä olivat yhtä nuoria kuin viimeisimmät lakiasetukset. Ensi kerran hän saavutti kuuluisuutta rikkoessaan Shardwellin testamentin.[3] Siitä jutusta hän oli saanut viisisataatuhatta dollaria. Ja siitä pitäen oli hänen maineensa kasvamistaan kasvanut. Häntä oli usein sanottu maan etevimmäksi asianajajaksi. Ja luokittipa kuinka hyvänsä, hänet olisi joka tapauksessa täytynyt merkitä yhdeksi maan kolmesta suurimmasta asianajajasta.

Hän nousi ja muutamin valituin sanoin, joiden pohjasävy oli ivallinen, esitteli Ernestin. Eversti Van Gilbertin sanoissa piili huolellisesti salattua pilkallisuutta, kun hän esitteli tämän yhteiskunnan parantajan ja työväenluokan jäsenen. Minua suututti, ja loin katseeni Ernestiin. Mutta hänen näkemisensä suututti minua kaksinkertaisesti. Hän ei näyttänyt käsittävän tuota imelää sappea. Siinä hän istui kilttinä ja vakaana ja unisena. Hän todellakin näytti typerältä. Ja minun mielessäni heräsi sillä hetkellä ajatus, että häntä ehkä hämmästytti tämä mahtava kokous, joka edusti niin suurta voimaa ja järkeä. Mutta samassa jo hymyilin. Hän ei voinut peijata minua. Mutta hän peijasi noita muita, aivan niinkuin hän oli peijannut miss Brentwoodia. Hän istui aivan etumaisilla istuimilla, tuon tuostakin kääntyen milloin minkin »kanssaveljen» puoleen osoittaen hymyllään hyväksyvänsä esittäjän huomautukset.

Eversti Van Gilbertin lopetettua Ernest nousi ja aloitti puheensa. Hän alkoi matalalla äänellä, kompastellen ja ikäänkuin hämillään ja neuvottomana. Hän puhui siitä, miten hän oli syntynyt työväenluokasta ja miten masentavissa ja kurjissa oloissa hän oli elänyt, oloissa, missä sekä liha että henki näkevät nälkää ja näivettyvät. Hän kuvaili pyrkimyksiään ja mielihalujaan ja käsitystään siitä paratiisista, missä yläluokan ihmiset elävät. Hän sanoi:

»Minun yläpuolellani, niin kuvittelin, oli itsekkyydestä vapaata henkeä, puhtaita ja jaloja ajatuksia, tarmokasta ja järjellistä elämää. Minä tiesin tämän kaiken, siksi että olin lukenut ’Seaside Libraryn’[4] novelleja, joissa muutamia konnia ja seikkailijattaria lukuunottamatta kaikki miehet ja naiset ajattelivat kauniita asioita, puhuivat kaunista kieltä ja tekivät loistavia tekoja. Lyhyesti sanottuna, yhtä varmasti vakuutettu kuin olin auringonnoususta, yhtä lujasti uskoin, että yläpuolellani oli kaikkea sitä, mikä on hyvää, jaloa ja kaunista, kaikkea sitä, mikä antaa elämälle säädyllisyyttä ja arvokkuutta, kaikkea sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi ja palkitsee vaivannäön ja kurjuuden.»

Hän jatkoi kuvaustaan kertoen olostaan tehtaissa, opistaan hevosenkengittäjän ammatissa sekä siitä, miten hän tapasi sosialisteja. Näiden joukossa hän sanoi tavanneensa teräviä päitä ja loistavia älyjä, pappeja, jotka oli häädetty seurakunnistaan sen tähden, että heidän kristillisyytensä ei sallinut heidän olla mammonan palvelijoiden käskettävinä, ja professoreja, jotka hallitsevan luokan mahtikäsky oli karkoittanut yliopistoistaan. Sosialistit ovat kumouksellisia, hän sanoi, jotka tahtovat kumota nykyisen järjettömän yhteiskunnan ja sen raunioille rakentaa tulevaisuuden järkevän yhteiskunnan. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tapaa, millä hän kuvaili kumouksellisten elämää. Hänen esityksensä kävi yhä sujuvammaksi ja hehkuvaksi. Hän jatkoi:

»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa ihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa. Siellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin suurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten ja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko vaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto ja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon uljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja tähtientuiketta.»

Kuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena edessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä innostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta; ainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä, koskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[5]

Ernest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen vihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien miesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla hän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä hämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan kaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja enimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute. Häntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti herrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja hyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä miehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä livertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel sangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten – se, mitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.

»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan nimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan lähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[6] ampumaan lakkolaisia omissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa nyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina väärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat enemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.

»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton tehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri. Toinen herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi kirjallisuutta, maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle paikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi lehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi kansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan lehteensä totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[7] Muuan herrasmies taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja Jumalan hyvyydestä, oli joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä liikeyrityksessä. Toinen mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras suosija, teetti liikkeensä myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä nälkäpalkoilla, siten suorastaan edistäen prostitutsionia. Eräs mies, joka lahjoitteli rahoja professorinvirkojen perustamista varten yliopistoille, vannoi rahasta vääriä valoja oikeuksissa. Rautatiekuningas söi sanansa kansalaisena, herrasmiehenä ja kristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia. Senaattori oli raa’an, sivistymättömän puoluejohtajan orja ja leikkikalu. Samoin oli eräs kuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja kaikki nuo kolme ajoivat rautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen kapitalisti omisti poliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen rautatien, joka antoi noita vapaapilettejä.

»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin kauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä kaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka olisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin monta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin äärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää materialismia.»

Paljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta pettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he ikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet hänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten tovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja kaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.

»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta vallankumouksesta».

Mutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei ollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet täydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen sanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen. Kuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss Brentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.

Ernest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun hän kertoi sen suuruudesta – eri maissa saavutetuista äänimääristä – niin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre ilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa pusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi sosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta miljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain puolitoista miljoonaa.

»Sellainen armeija», hän sanoi, »viisikolmatta miljoonaa miestä, on omansa antamaan miettimistä hallitsijoille ja hallitseville luokille. Tämän armeijan sotahuuto kuuluu: ’Ei mitään ehtoja! Me vaadimme kaiken, mitä te omistatte. Vähempään emme tyydy. Me tahdomme ottaa omiin käsiimme vallan ohjat ja ihmiskunnan kohtalon. Katsokaa meidän käsiämme. Ne ovat jäntevät kädet. Me aiomme ottaa teiltä hallituksenne, palatsinne ja mukavan joutilaisuutenne, ja siitä päivästä lähtien teidän on tehtävä työtä leivän hankkimiseksi niinkuin talonpoika pellollaan tai niinkuin nälkiintynyt ja surkea kauppapalvelija suurkaupungeissanne. Meillä on jäntevät kädet!’»

Ja niin sanoessaan hän ojensi valtavan käsivartensa, hevosenkengittäjän kädet, jotka kourivat ilmaa niinkuin kotkan kynnet. Hän oli ilmeinen työn vertauskuva siinä seistessään ja ojennellessaan käsiänsä ikäänkuin tarttuakseen kiinni kuulijoihinsa ja murskatakseen heidät. Minä huomasin jonkinlaista kokoonlyyhistymistä kuulijain taholla tämän mahtavan, uhkaavan vallankumouksellisen edessä. Ainakin sen voi huomata naisista, joiden kasvoilla kuvastui pelko. Mutta miesten laita ei ollut sama. He olivat toimivia rikkaita, eivät joutilaita, vaan todellisia taistelijoita. Matala kurkkuäänen tapainen kohina kuului hetkisen, ja sitten taas kaikki oli hiljaista. Se oli raivonpuuskan edelläkävijä, ja minä olin kuuleva sen useat kerrat sinä iltana ihmispedon merkkinä, alhaisimpain intohimojen tulkkina. Eivätkö he itse olleet tietoisia tuosta äänestä? Se oli petolauman murinaa, josta se itse ei ollut tietoinen. Ja sillä hetkellä, kun näin, miten heidän kasvonsa kovenivat ja miten taistelunsoihtu syttyi heidän silmissään, käsitin, että he eivät hevillä tulisi luopumaan maailmanherruudestaan.

Ernest jatkoi hyökkäystään. Hän osoitti, miten noiden puolentoista miljoonan kumouksellisen olemassaolo Yhdysvalloissa perustuu siihen, että kapitalistiluokka on hoitanut yhteiskunnan asiat pilalle. Hän kuvaili luolaihmisen ja meidän päiviemme raakalaiskansojen taloudellisia suhteita. Ja hän kuvasi koneiden ja yhteiskunnallisen järjestymisen kehityksen ja osoitti, miten meidän aikamme sivistynyt ihminen voi tuottaa tuhat kertaa enemmän kuin alkuihminen.

»Viisi miestä», hän sanoi, »voi pitää leivässä tuhat ihmistä. Yksi mies voi valmistaa pumpulikangasta kahdelle ja puolelle sadalle ihmiselle, villakangasta kolmellesadalle ja kenkiä tuhannelle. Tästä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että kunnollisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa meidän aikamme sivistysihminen tulisi paljon paremmin toimeen kuin luolaihminen. Mutta onko niin laita? Katsokaamme. Yhdysvalloissa elää viisitoista miljoonaa[8] ihmistä köyhyydessä; ja köyhyydellä ymmärretään tässä sellaisia olosuhteita, joissa ravinnon ja riittävän suojan puutteessa ei voida ylläpitää edes tavallista työkykyä. Yhdysvalloissa on tänä päivänä, huolimatta teidän niin sanotuista työväenlaeistanne, kokonaista kolme miljoonaa alaikäistä työläistä.[9] Kahdessatoista vuodessa heidän lukunsa on kasvanut kaksinkertaiseksi. Ja sivumennen minä kysyn teiltä, te yhteiskunnan taloudenhoitajat, miksi ette julkaisseet v:n 1910:n väenlaskutilastoa? Ja vastaan teidän puolestanne, että te ette uskaltaneet. Ne kurjuuden numerot olisivat jouduttaneet sitä vallankumousta, joka nyt tekee tuloaan.

»Mutta palaan syytökseeni. Jos kerran nykyajan ihmisen tuotantokyky on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, niin mistä johtuu, että Yhdysvalloissa tänä päivänä on viisitoista miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyydessä? Miksi on Yhdysvalloissa kolme miljoonaa alaikäistä työläistä? Nämä ovat syyttäviä kysymyksiä. Kapitalistiluokka on hoitanut huonosti asioita. Sen tosiasian valossa, että nykyajan ihminen elää kurjemmissa oloissa kuin luolaihminen ja että hänen tuotteliaisuutensa on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin että kapitalistiluokka on hoitanut asioita huonosti, että te olette huonosti hoitaneet asioita, herrat, että te olette rikoksellisesti ja itsekkäästi hoitaneet asioita. Ja tässä suhteessa te ette voi minulle vastata tänä iltana enempää kuin koko kapitalistiluokka voi vastata Yhdysvaltojen puolelletoista miljoonalle kumoukselliselle. Te ette voi vastata. Minä vaadin teiltä vastausta. Ja edelleen minä uskallan väittää, että te ette vastaa sittenkään, kun olen lopettanut puheeni. Tässä kysymyksessä teidän kielenne on kahlehdittu, vaikka te muissa asioissa olettekin sangen puheliaita.

»Teidän hallintonne on kokonaan epäonnistunut. Te olette tehneet sivistyksestä irvikuvan. Te olette olleet sokeita ja ahneita. Te olette häpeämättömästi nousseet puhujalavalle meidän parlamenttisaleissamme ja julistaneet, että liike ei tuottaisi osakkailleen voittoa, ellei lapsilla ja pienokaisilla teetettäisi työtä. Enkä minä tässä suinkaan puhu omiani. Se näkyy lainlaatijakuntien pöytäkirjoista. Te olette tuudittaneet omantuntonne nukuksiin juttelemalla suloisista ihanteista ja siveellisyydestä. Te olette lihoneet vallasta ja varallisuudesta ja juopuneet menestyksestä – ettekä voi toivoa meiltä parempaa kuin kuhnurit mehiläispesässä, silloin kun työmehiläiset hyökkäävät niiden kimppuun tehdäkseen lopun niiden laiskottelusta. Te olette epäonnistuneet yhteiskunnan talouden hoidossa, ja me otamme sen teiltä pois. Puolitoista miljoonaa työmiestä sanoo saavansa muutkin työläiset liittymään heihin ja ottamaan teiltä pois yhteiskunnan hallinnon. Se on kumous, herrat. Pysäyttäkää se, jos voitte.»

Hetken aikaa Ernestin ääni kaikui isossa salissa. Sitten kuului jälleen tuo käheä sorina, ja toistakymmentä miestä hypähti pystyyn pyytäen puheenvuoroa eversti Van Gilbertiltä. Minä huomasin, että miss Brentwoodin hartiat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja minua suututti, sillä otaksuin, että hän nauroi Ernestille. Mutta pian huomasin, että se olikin hermostunutta itkua. Häntä kauhistutti se, että hän oli viskannut tuon kekäleen tämän siunatun Philomath-klubin keskelle.

Eversti Van Gilbert ei huomannut niitä pariakymmentä miestä, jotka äänekkäästi vaativat puheenvuoroa. Hänen kasvonsa olivat tuskaisessa väänteessä. Hän hypähti tuoliltaan, huitoi ilmaa käsillään eikä hetken aikaan voinut muuta kuin änkyttää. Ja sitten hän pääsi puheen alkuun, mutta se puhe ei ollut sadantuhannen dollarin asianajajan puhetta eikä ollut esitystapakaan vanhanaikaista kaunopuheisuutta.

»Mielettömyys mielettömyyden perästä!» hän huudahti. »En vielä koskaan iässäni ole kuullut niin monta mielettömyyttä yhden ainoan tunnin kuluessa. Ja sitäpaitsi, nuori mies, minun täytyy sanoa teille, että te ette ole lausunut mitään uutta. Minä sain tietää kaiken tuon koulussa, ennenkuin te olitte syntynyt. Jean Jacques Rousseau julisti teidän sosialistisia oppejanne lähes kaksisataa vuotta sitten. Takaisin maanviljelykseen! saarnasi hän. – Hassutusta! Meidän biologiamme osoittaa tuon opin mielettömyyden. On täydellä syyllä sanottu, että vähäinen tietomäärä on vaarallinen kappale, ja te olette esittänyt siitä loistavan esimerkin mielipuolisilla opeillanne. Mielettömyys mielettömyyden perästä! Mielettömyys ei ole koskaan ennen tuottanut minulle arveluttavampaa pahoinvointia. Se riittäköön teidän kypsymättömästä ja lapsellisesta järkeilystänne!»

Hän napsautti halveksivasti sormiaan ja istahti paikoilleen. Ja sekä miesten että naisten taholta kuului hyväksymisen ääniä. Ja niistä miehistä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, toiset puolet alkoivat puhua yht’aikaa. Hämminki ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ei koskaan oltu mrs Pertonwaithen palatsissa nähty sellaista näytelmää. Nämä siis olivat kylmäverisiä teollisuusparoneja ja yhteiskunnan herroja, nämä murisevat, ulvovat, frakkipukuiset raakalaiset. Todellakin oli Ernest tehnyt heihin masentavan vaikutuksen ojentaessaan kätensä ikäänkuin siepatakseen heiltä heidän rahapussinsa, sillä hänen kätensä edustivat heidän silmissään niiden puolentoista miljoonan kumouksellisen käsiä.

Mutta Ernest ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Jo ennenkuin eversti Van Gilbert oli ennättänyt istahtaa, hän hypähti ylös.

»Yksi kerrallaan!» hän huusi jyrisevällä äänellä.

Ääni virtasi kohisten hänen jykevästä rinnastaan, ja siihen hukkui salissa vallitseva melu. Persoonallisuutensa voimalla hän palautti hiljaisuuden.

»Yksi kerrallaan», hän toisti leppeästi. »Sallikaa minun vastata eversti Van Gilbertille. Sen jälkeen toiset saavat hyökätä kimppuuni, mutta yksitellen, muistakaa se. Tämä ei ole mikään katukokous tai jalkapallokenttä.»

»Mitä teihin tulee», hän jatkoi kääntyen eversti Van Gilbertin puoleen, »te ette ole vastannut mihinkään, mitä minä sanoin. Te olette ainoastaan tehnyt muutamia kiihkoisia ja saivartelevia huomautuksia minun mielentilastani. Se saattaa käydä päinsä teidän ammatissanne, mutta minulle te ette voi puhua tuolla tavalla. Minä en ole työmies, joka tulee teiltä lakki kourassa pyytämään palkankoroitusta tai suojelusta sitä konetta vastaan, jolla hän työskentelee. Totuuden saivarteleminen ei käy päinsä, kun olette minun kanssani puheissa. Säästäkää se siksi kuin tulette tekemisiin palkkaorjienne kanssa. Ne eivät uskalla vastustaa teitä sen tähden, että te pitelette käsissänne heidän leipäänsä ja särvintänsä, vieläpä heidän henkeänsäkin.

»Mitä tulee tuohon luonnontilaan palaamiseen, jonka te sanotte oppineenne koulussa, ennenkuin minä synnyinkään, sallikaa minun huomauttaa, juuri noiden sanojen nojalla, että te ette ole oppinut mitään sen perästä. Sosialismilla on sen kanssa yhtä vähän tekemistä kuin korkeammalla matematiikalla on tekemistä sunnuntaikoulussa. Minä sanoin, että teikäläiset ovat typeriä, milloin he esiintyvät liikemaailman ulkopuolella, ja te, hyvä herra, olette antanut siitä loistavan esimerkin.»

Tämä kamala löylytys oli liian ankara miss Brentwoodin hermoille. Hänen hysteerinen tilansa kävi sietämättömäksi, ja hänet talutettiin ulos salista itkien ja nauraen. Ja se tapahtuikin hyvissä ajoin, sillä vielä pahempaa oli tulossa.

»Älkääkä vedotko minun sanoihini», jatkoi Ernest, kun välikohtauksesta aiheutunut häiriö oli tauonnut. »Teidän omat auktoriteettinne yksimielisesti todistavat teidän typeryytenne. Teidän omat palkatut tiedonhankkijanne sanovat teille, että te olette väärässä. Menkää nöyrimmän ja vähäpätöisimmän sosiologian opettajanne luo ja kysykää häneltä, mikä erotus on olemassa Rousseaun luontoonpalaamis-opin ja sosialismin välillä; kysykää suurimmilta porvarillisilta valtiotalouden tutkijoilta ja sosiologeilta; tutkikaa mitä oppikirjaa tahansa, joka käsittelee näitä asioita; kaikkialta saatte sen vastauksen, että takaisin luontoon palaamisen ja sosialismin välillä ei ole mitään järjellistä yhteyttä. Vieläpä tulette huomaamaan, että sosialismi ja luontoonpalaamis-oppi ovat suorastaan vastakkaisia. Kuten sanoin, älkää jättäkö sitä minun sanoistani riippuvaksi. Teidän typeryytenne löytyy esitettynä teidän omissa kirjoissanne, niissä kirjoissa, joita ette koskaan lue. Ja mikäli on kysymys typeryydestänne, olette te vain luokkanne edustajia.

»Te tunnette lakia ja liikeasioita, eversti Van Gilbert. Te tiedätte, miten suuria yhtiöitä on palveltava ja miten isonnettava voitto-osinkoja lakia vääristelemällä. Hyvä on. Pysykää paikoillanne. Te olette huomattava numero. Te olette erinomainen lakimies, mutta huono historioitsija, te ette tiedä mitään yhteiskuntaopista, ja teidän biologianne on Pliniuksen aikaista.»

Eversti Van Gilbert vääntelihe tuolissaan. Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Kaikki istuivat kuin tenhottuina – halvaantuneina paikoillaan. Sellainen eversti Van Gilbertin kohtelu oli ennenkuulumatonta, aavistamatonta, uskomatonta – kuuluisan eversti Van Gilbertin, jonka edessä tuomarit vapisivat, kun hän nousi puhumaan. Mutta Ernestillä ei ollut tapana antaa viholliselle armoa.

»Tällä en tietysti tarkoita teitä erityisesti», sanoi Ernest. »Suutari pysyköön lestissään. Pysykää te omassa ammatissanne, ja minä pysyn omassani. Te olitte siirtynyt vieraille laitumille. Kun on kysymys lain kiertämisestä tai uuden lain laatimisesta rosvoavain yhtiöitten suojaksi, niin lankean maahan teidän edessänne. Mutta kun tulee kysymys sosiologiasta – minun alastani – niin teidän on vaivuttava minun jalkoihini. Muistakaa se. Muistakaa niinikään, että teidän lakinne on kuluvan päivän kysymys ja että teidän koko toimintanne rajoittuu siihen ahtaaseen alaan. Siksipä teidän saivartelevat väitteenne ja yltiöpäiset johtopäätöksenne eivät ansaitse sitä ääntä, mikä tarvitaan niiden lausumiseen.»

Ernest pysähtyi tuokioksi ja katseli everstiä miettivästi, miten hänen kasvonsa olivat synkistyneet ja vihasta vääntyneet, miten hänen rintansa aaltoili, ruumiinsa vavahteli ja hervottomat valkoiset kätensä vuoroin pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat.

»Mutta näyttää siltä, että teillä on vielä jotakin sanottavaa, ja minä annan teille tilaisuuden. Olen syyttänyt teidän luokkaanne. Osoittakaa, että olen väärässä. Minä osoitin teille meidän aikamme ihmisen viheliäisyyden – kolme miljoonaa lapsiorjaa Yhdysvalloissa, lapsiorjaa, joiden työttä voitto-osingot olisivat mahdottomia, ja viisitoista miljoonaa huonosti ruokittua, huonosti puettua ja kurjasti majoitettua ihmistä. Minä osoitin, että meidän aikamme ihmisen tuotantokyky, yhteiskunnallisen järjestyksen ja koneiden kautta, on suurentunut tuhatkertaiseksi. Ja minä väitin, että näistä kahdesta tosiasiasta ei voi tehdä muuta kuin sen johtopäätöksen, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti taloutta. Sellainen oli syytökseni, ja minä haastoin teitä juurta jaksain vastaamaan tähän syytökseen. Vieläpä enemmänkin. Minä ennustin, että se jäisi teiltä vastaamatta. Teistä riippuu nyt ennustukseni murskaaminen. Te sanoitte minun puhettani mielettömyydeksi. Näyttäkää toteen sen mielettömyys, eversti Van Gilbert. Torjukaa se syytös, minkä minä ja puolitoista miljoonaa toveriani olemme viskanneet teitä ja teidän luokkaanne vastaan.»

Eversti Van Gilbert vallan unohti, että hän oli puheenjohtaja ja että kohteliaisuus olisi vaatinut häntä myöntämään toisille puheenvuoroja. Hän kavahti seisaalleen, huitoi käsiään ja kadotti tunnetun puhetaitonsa ja mielenmalttinsa, sättien Ernestiä hänen nuoruudestaan ja kansan yllyttämisestä sekä vimmatusti parjaten työväenluokkaa, sen saamattomuutta ja sen arvottomuutta.

»En ole eläessäni tavannut toista, jota olisi niin vaikea saada pysymään asiassa kuin teitä», aloitti Ernest vastauksensa tähän hyökkäykseen. »Minun nuoruudellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olen tuonut esille. Ei liioin työväenluokan arvottomuudella. Minä syytin kapitalistiluokkaa yhteiskuntatalouden huonosta hoitamisesta. Te ette ole vastannut. Te ette ole yrittänytkään vastata. Miksi? Senkö tähden, että teillä ei ole mitään vastattavaa? Te olette koko tämän seurueen puhemies. Jokainen läsnäolija, paitsi minä, odottaa vastausta teidän huuliltanne. Ja he odottavat sitä teiltä sen tähden, että heillä itsellään ei ole vastausta. Mitä minuun tulee, niin, kuten jo sanoin, minä tiedän, että te ette ole ainoastaan kykenemätön vastaamaan, vaan että ette haluakaan vastata.»

»Tämä on sietämätöntä!» huudahti eversti Van Gilbert. »Tämä on loukkaavaa!»

»Se, että te ette vastaa, on sietämätöntä», vastasi Ernest vakavasti. »Eikä ketään voida järkipuheella loukata. Loukkaus jo olemukseltaan perustuu tunteeseen. Tointukaa toki. Vastatkaa järjellisesti minun järjelliseen syytökseeni, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti yhteiskunnan taloutta.»

Eversti Van Gilbert vaikeni, yrmeä paremmuuden ilme kasvoillaan, sellainen mikä sopii miehelle, joka ei halua ryhtyä sananvaihtoon lurjuksen kanssa.

»Älkää olko pahoillanne», sanoi Ernest. »Lohduttakaa itseänne sillä, että vielä koskaan ei kukaan teikäläinen ole vastannut tähän syytökseen.» Hän kääntyi niiden miesten puoleen, jotka olivat vaatineet puheenvuoroa. »Nyt on teidän vuoronne. Antakaa paukkua, mutta älkää unohtako, että minä vaadin teiltä sitä vastausta, mikä eversti Van Gilbertiltä jäi antamatta.»

Olisi mahdotonta kertoa kaikkea sitä, mitä sanottiin keskustelun aikana. Minä en koskaan ollut aavistanut, että niin monta sanaa voitaisiin sanoa kolmen tunnin kuluessa. Kaikessa tapauksessa se oli loistavaa. Mitä enemmän hänen vastustajansa kiihtyivät, sitä enemmän hän kiihoitti heitä. Hänellä näytti olevan varastossa valmista tietoa niinkuin tietosanakirjassa, ja aina hänen onnistui naulata vastustajansa terävillä huomautuksilla ja sopivilla sanamuodoilla. Hän oitis osoitti heidän epäjohdonmukaisuutensa. Milloin hän huomautti väärästä todistelutavasta, että se ja se johtopäätös ei ollut missään yhteydessä ehdotelman kanssa tai että ehdotelma oli ulkokullattu sen tähden, että siihen oli jo ovelasti piilotettu se johtopäätös, mikä piti todistaa j. n. e.

Ja niin jatkui kamppailu. Joskus hän vaihtoi keveän miekkansa nuijaan, jolla hän rusikoi heidän ajatuksiansa kahta puolta. Aina hän vain vaati tosiasioita, hyläten teoriat. Ja hänen tosiasiansa tekivät heidän tappionsa täydelliseksi. Kun he hyökkäsivät työväenluokan kimppuun, hän aina huomautti: »Pata kattilata soimaa; mutta se ei ole vastaus siihen syytökseen, että teidän oma naamanne oli likainen.» Ja kaikille yhteisesti hän sanoi: »Miksi ette vastaa siihen syytökseen, että teidän luokkanne on hoitanut huonosti taloutta? Te olette puhuneet jos jonkinlaisista asioista ja asioiden asioista, mutta te ette ole vielä vastanneet. Johtuuko se siitä, että teillä ei ole vastausta?»

Keskustelun loppupuolella puhui mr Wickson. Hän oli ainoa, joka pysyi tyynenä, ja Ernest kohtelikin häntä erityisellä huomaavaisuudella.

»Ei mitään vastausta tarvita», sanoi mr Wickson verkalleen ja harkiten. »Minä olen seurannut koko keskustelua hämmästyksellä ja vastenmielisyydellä. Te olette herättäneet minussa vastenmielisyyttä, hyvät herrat oman luokkani jäsenet. Te olette menetelleet kuten pahaiset koulupojat sekoittamalla siveysoppia moiseen keskusteluun. Teidät on nolattu ja voitettu. Ja te olette vain surisseet. Te olette hääränneet niinkuin sääsket karhun ympärillä. Hyvät herrat, tuossa seisoo karhu (hän viittasi Ernestiä), ja surinanne on vain kutkuttanut sen korvia.

»Asema on vakava, uskokaa minua. Tuo karhu ojenteli käpäliänsä rusentaakseen meidät. Hän sanoi Yhdysvalloissa olevan puolitoista miljoonaa kumouksellista. Ja se on totta. Hän sanoi, että heidän tarkoituksensa on ottaa meiltä pois meidän hallituksemme, palatsimme ja kaikki mukavuutemme. Se on myöskin totta. Muutos, suuri muutos tulee tapahtumaan yhteiskunnassa; mutta se ei välttämättömästi tule olemaan sellainen, jollaista tuo karhu ennustaa. Karhu on sanonut, että hän murskaa meidät. Entäpä jos me sen sijaan murskaamme hänet.»

Kumea kohina syntyi jälleen isossa salissa, ja toinen nyökkäsi toiselleen ikäänkuin vahvistaen toisensa ajatuksen. Heidän kasvonsa jäykistyivät. He olivat taistelijoita, se oli varmaa.

»Mutta surisemalla me emme karhua nutista», jatkoi mr Wickson tyynellä äänellä. »Me ryhdymme sitä metsästämään. Me emme vastaa karhulle sanoilla. Me vastaamme lyijyllä.[10] Meillä on valta. Kukaan ei tahdo kieltää sitä. Sen vallan avulla me pysymme vallassa.»

Hän kääntyi yht’äkkiä Ernestin puoleen. Seurasi juhlallinen hetki.

»Sellainen siis tulee olemaan meidän vastauksemme. Me emme tuhlaa teille sanoja. Kun te ojennatte jäntereiset kätenne ottaaksenne meiltä palatsimme ja mukavuutemme, niin me näytämme teille, mitä voima on. Pommisateella ja kuularuiskulla me tulemme antamaan teille vastauksen. Me tallaamme teidät kumoukselliset jalkoihimme. Maailma on meidän, me olemme sen herroja, ja se tulee pysymään meidän hallussamme. Työläislaumat ovat olleet liejussa aina historian alkuajoista saakka, ja minä luen historian oikein. Ja liejussa ne tulevat pysymään niin kauan kuin minulla ja meikäläisillä ja niillä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on valta. Siinä on oikea sana. Sanojen kuningas on – voima. Ei Jumala eikä mammona, vaan voima. Toistakaa sitä siksi, kunnes kielenne tarttuu kitalakeen. Voima!»

»Minä olen saanut vastauksen», sanoi Ernest hiljaa. »Se on ainoa mahdollinen vastaus. Voima. Sitä me työläiset juuri saarnaammekin. Me tiedämme, ja katkerasta kokemuksesta, ettei maksa vaivaa vedota oikeuteen ja ihmisyyteen. Teidän sydämenne ovat yhtä kovat kuin teidän kantapäänne, joilla te tallaatte köyhiä. Siksi me vetoammekin voimaan. Ääniemme voimalla vaalipäivänä me otamme teiltä pois teidän hallituksenne.»

»Entä sitten, jos te saatte enemmistön, musertavan enemmistön vaaleissa?» tiedusti mr Wickson. »Otaksukaammepa, että me emme suostuisi siirtämään teille hallitusta sen perästä, kun te olette sen äänillänne voittaneet?»

»Sen me myöskin olemme ottaneet huomioon», vastasi Ernest. »Ja me tulemme vastaamaan teille lyijyllä. Voimalla, jonka olette julistanut sanojen kuninkaaksi. Hyvä on. Se tulee olemaan voimaa. Ja sinä päivänä, kun olemme päässeet voitolle vaaleissa ja te kieltäydytte jättämästä meille sitä hallitusta, minkä me olemme perustuslaillisesti ja rauhallisesti valloittaneet, ja te kysytte, mitä me aiomme tehdä – sinä päivänä, uskokaa minua, me tulemme antamaan teille vastauksen; ja me vastaamme pommeilla ja kuularuiskuilla.

»Te ette voi päästä meidän käsistämme. Totta kyllä, te olette lukenut historianne oikein. Sekin on totta, että työmies on kautta historian käsittämän ajan ollut liejussa. Ja se niinikään on varmaa, että niin kauan kuin teikäläisillä ja teidän jälkeläisillänne on valta, työmies tulee olemaan liejussa. Minä myönnän sen. Minä myönnän kaiken sen, mitä te olette sanonut. Voima tulee aina olemaan määrääjänä, niinkuin se aina on ollutkin. Se on luokkain välistä taistelua. Samoinkuin teidän luokkanne kukisti vanhan läänitysaateliston, samoin tulee meidän luokkamme, työväenluokka, kukistamaan teidän valtanne. Jos te luette biologiaa ja yhteiskuntatiedettä yhtä tarkkaavaisesti kuin luette historiaa, niin huomaatte, että se, mitä minä olen kuvannut, tulee välttämättömästi tapahtumaan. Kysymys on ainoastaan ajasta – ehdottomasti varmaa on, että teidän luokkanne tulee kukistumaan. Ja se tapahtuu voimalla. Me työläiset olemme toistaneet tuota sanaa, kunnes se on kokonaan juurtunut meidän mieliimme. Voima. Se on kuninkaallinen sana.»

Ja niin päättyi illanvietto Philomathien klubissa.

  1. Niinä aikoina ihmiset vielä tapasivat täyttää asuinhuoneensa posliinikoristuksilla. He eivät olleet vielä oppineet yksinkertaista elintapaa. Sellaisia huoneita oli hyvin vaikea pitää puhtaina, ja tomupaholainen olikin talouden todellisena kiusanhenkenä. Oli olemassa lukemattomia laitoksia tomun keräämistä, mutta ainoastaan muutamia sen poistamista varten.
  2. Philomath = tiedon ystävä. Suom.
  3. Testamenttien rikkominen oli aivan yleistä siihen aikaan. Testamentin tekeminen ja testamentin rikkominen muodostuivat huomattaviksi ammateiksi. Ovelimmat lakimiehet kutsuttiin tekemään kumoamattomia testamentteja, mutta särkymättömiä niistä ei silti tullut; ja sangen usein sama lakimies, joka oli testamentin tehnyt, yhtä mielellään otti sen runsaasta maksusta rikkoakseen.
  4. Omituista kirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli saattaa työväenluokka kokonaan väärään käsitykseen joutilaitten luokan elämästä.
  5. Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän raukkamaisuutensa tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin sameat ja eksyneet olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan mainitseminen saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli tarvittu kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli »utopia». Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä taloudellisia parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa, huolimatta siitä, miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.
  6. Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen ajan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä vihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.
  7. Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät ihmisiä niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä, että patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja – vaarallisempia.
  8. Robert Hunter sanoo v. 1906 kirjassaan »Poverty» (Köyhyys), että siihen aikaan Yhdysvalloissa oli 10 milj. köyhyydessä elävää ihmistä.
  9. Yhdysvaltain virallisen väenlaskun mukaan, v:lta 1900, alaikäisten työläisten luku ilmoitettiin 1,752,187:ksi. – Senjälkeen ei näitä tilastoja enää julkaistu.
  10. Silloista ajatustapaa kuvaa seuraava lausunto »The Cynic’s Word Bookista» (v. 1906), jossa sen aikakauden kuuluisa ihmisvihaaja Ambrose Bierce lausui: »Kuularuisku = todistuskappale, jota tulevaisuus valmistelee vastaukseksi Amerikan sosialismille.»