Rautakorko: Neljäs luku

Kolmas luku

Neljäs luku. Koneen orjia. Kirjoittanut Jack London

Viides luku

Mitä enemmän ajattelin Jacksonin kättä, sitä enemmän mielenrauhani järkkyi. Olin joutunut todellisuuden kanssa vastakkain. Ensimmäistä kertaa eläessäni näin elämän. Minun yliopistossa-oloni ja lukuni ja sivistykseni ei vastannut todellisuutta. Minä olin oppinut tuntemaan elämää ja yhteiskuntaa pelkästään tietopuolisesti. Ja se kaikki oli näyttänyt sievältä kirjanlehdillä, mutta nyt näin elämän itsensä. Jacksonin käsivarsi oli elävä tosiasia. Ja minä saatoin kuulla korvissani Ernestin sanat: »Tosiasia, kieltämätön tosiasia!»

Se, että meidän koko yhteiskuntamme lepäsi verisellä pohjalla, tuntui kauhealta, mahdottomalta. Ja kuitenkin Jackson oli olemassa. Minä en voinut kiertää häntä. Yhtenään ajatukseni kääntyivät häneen, niinkuin magneettineulan kärki kääntyy napaa kohti. Häntä oli kohdeltu julmasti. Hänen verestään ei oltu maksettu sen tähden, että olisi voitu jakaa sitä suuremmat voitto-osingot. Ja minä tunsin useita hienoja perheitä, jotka olivat saaneet osansa noista voitoista ja siten hyötyneet Jacksonin verestä. Jos kerran yhtä meistä voitiin noin julmasti kohdella, ilman että yhteiskunnan tavanmukainen meno siitä häiriytyi, eivätkö silloin hyvinkin monet ihmiset voisi joutua samanlaisen kohtalon uhreiksi? Minä muistin Ernestin mainitsemat Chicagon naiset, jotka työskentelivät viikon yhdeksälläkymmenellä sentillä, ja ne lapset, joita Etelän pumpulitehtailijat orjuuttivat. Ja minä saatoin nähdä heidän surkastuneet kätensä, joista veri oli puserrettu, valmistelemassa sitä kangasta, mistä minun pukuni oli tehty. Ja edelleen ajattelin Sierran tehtaita ja niiden maksamia voitto-osingoita, ja näin myöskin Jacksonin verta vaatteillani. Jacksonia minun oli mahdoton väistää. Aina palautuivat ajatukseni häneen.

Sisimmässäni tunsin seisovani rotkon partaalla. Tuntui aivan kuin olisin ollut näkemäisilläni uuden ja kamalan elämänilmestyksen. Enkä minä yksinäni. Minun koko maailmani oli menossa ylösalaisin. Siellä oli isäni. Minä näin jo selvästi sen vaikutuksen, minkä Ernestin kanssa seurusteleminen oli alkanut häneen tehdä. Ja sitten piispa. Viimeksi hänet tavatessani hän oli näyttänyt sairaalta. Hän oli kovin hermostuneessa mielentilassa, ja hänen silmistään kuvastui sanomaton rauhattomuus. Siitä vähästä, mitä sain tietää, tulin huomaamaan, että Ernest oli pitänyt sanansa, kun hän lupasi kuljettaa piispaa helvetin läpi. Mutta minä en tietänyt, mitä näkyjä piispa oli siellä nähnyt; hän näytti liian järkyttyneeltä kertoakseen niistä.

Kerran, kun oikein syvällisesti tunsin, että minun pieni maailmani ja koko maailma oli menossa ylösalaisin, ajattelin Ernestiä kaikkeen siihen syylliseksi. Ja niinikään mietin: »Miten onnellisia me olimmekaan, ennenkuin hän tuli!» Ja seuraavassa tuokiossa olin varma siitä, että sellainen ajatus on totuuden kavaltamista, ja Ernest kohosi silmieni eteen totuudenapostolina, hohtavin otsin ja peloittavana kuin Jumalan enkeli, taistellen totuuden ja oikeuden, köyhien, yksinäisten ja sorrettujen puolesta. Ja sitten näin edessäni toisen olennon, Kristuksen! Hänkin oli asettunut alhaisten ja sorrettujen puolelle, pappien ja fariseusten laillista oppia vastaan. Ja minä muistin hänen kuolemansa ristillä, ja sydämeni valtasi tuska, kun ajattelin Ernestiä. Mahtaisiko hänenkin kohtalonsa muodostua sellaiseksi – hänen, jonka äänessä oli sellainen sotainen kaiku ja jonka koko olennosta uhkui sellainen voima ja miehuus!

Ja sillä hetkellä tunsin rakastavani häntä, ja minut valtasi voimakas halu saada lohduttaa häntä. Minä ajattelin hänen elämäänsä. Se on mahtanut olla vaivalloista, karua ja niukkaa. Ja minä ajattelin hänen isäänsä, joka oli valehdellut ja varastanut hänen tähtensä ja vihdoin raatanut itsensä kuoliaaksi. Ja hän itse oli joutunut tehtaaseen jo kymmenen vanhana! Ja sydämeni sykki halusta kietoa käteni hänen ympärilleen ja lepuuttaa hänen päätään rinnoillani – hänen päätään, jota niin monenlaiset mietteet rasittivat, – ja antaa hänen levätä ja unohtaa kaikki edes hetkeksi.

Minä tapasin eversti Ingramin eräässä seurakunnan juhlatilaisuudessa. Olin tuntenut hänet useita vuosia. Ahdistin hänet satimeen eräiden suurten palmujen ja kumipuiden taakse, vaikka hän ei luullut olevansa satimessa. Hän tervehti minua tavanmukaisella iloisuudella ja kohteliaisuudella. Hän oli tunnettu sirokäytöksiseksi, valtioviisaaksi, terävä-älyiseksi ja varovaiseksi mieheksi. Ja mitä tulee ulkonäköön, oli hän siinä suhteessa huomattavin henkilö meidän seurapiirissämme. Hänen rinnallaan itse yliopiston kunnianarvoinen rehtorikin näytti pieneltä ja varsin mitättömältä.

Ja siitä huolimatta tulin huomaamaan, että eversti Ingramin asema oli samanlainen kuin noiden oppimattomain työläisten. Hänkään ei ollut oma herransa. Hänkin oli koneeseen kytketty. En voi koskaan unohtaa sitä muutosta, mikä hänessä tapahtui, kun mainitsin Jacksonin jutun. Hänen hymyilevä hyväntahtoisuutensa katosi kuin varjo. Äkillinen, pelokas ilme varjosi hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa. Tunsin samanlaista hämmästystä kuin silloin, kun James Smith vimmastui. Eversti Ingram ei kironnut. Ja siinä olikin ainoa ero hänen ja tuon työmiehen välillä. Hän oli kuulu teräväsanaisuudestaan, mutta tällä kertaa koko hänen sukkeluutensa oli kadonnut. Ja tietämättään hänen katseensa etsi pakotietä. Mutta hän oli satimessa palmu- ja kumipuiden keskellä.

Jacksonin nimen mainitseminen teki hänet sairaaksi. Miksi toinkin esille tuon jutun? Minun pilani ei miellyttänyt häntä. Se osoitti huonoa makua minun puoleltani ja sangen arveluttavaa ajattelemattomuutta. Enkö minä tietänyt, että hänen ammatissaan mieskohtaisilla tunteilla ei ole mitään arvoa? Hän jätti persoonalliset tunteensa kotiin, kun lähti konttoriinsa. Konttorissa ollessaan hänellä oli ainoastaan ammatillisia tunteita.

»Olisiko Jacksonin pitänyt saada vahingonkorvausta?» kysyin.

»Epäilemättä», hän vastasi. »Toisin sanoen, minä persoonallisesti olen sitä mieltä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian lainopillisen puolen kanssa.»

Hän alkoi saada takaisin tavallisen nokkeluutensa.

»Sanokaapa minulle, onko oikeudella mitään tekemistä lain kanssa?» kysyin.

»Sanokaa ’vallalla’ älkääkä ’oikeudella’», hymyili hän vastaukseksi.

»Vallalla?» kysyin, ja hän nyökäytti päätään.

»Ja yhtä kaikki me otaksumme saavamme oikeutta lain kautta?»

»Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän. »Me saamme oikeutta.»

»Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.

Eversti Ingram punastui, todellakin punastui ja loi jälleen levottoman silmäyksen ympärilleen löytääkseen ulospääsyn. Mutta minä salpasin häneltä tien enkä hievahtanut paikoiltani.

»Sanokaa minulle», jatkoin, »eikö sitä, että joku uhraa persoonalliset tunteensa ammattitunteilleen, voisi sanoa eräänlaiseksi henkiseksi itsemurhaksi?»

Minä en saanut vastausta. Eversti Ingram turvautui häpeälliseen perääntymiseen, kaataen palmun paetessaan.

Sen perästä koettelin sanomalehtiä. Kirjoitin maltillisen, hillityn kertomuksen Jacksonin jutusta. En syyttänyt siinä niitä miehiä, joita olin haastatellut, enkä edes maininnut heidän nimiään. Esitin kylmiä tosiasioita, kerroin, miten Jackson oli työskennellyt tehtaassa vuosikausia, kuinka hän oli loukkaantunut koettaessaan pelastaa konetta ja miten hän nyt eli kurjissa olosuhteissa. Paikkakunnan viisi sanomalehteä kieltäytyi painamasta kirjoitustani.

Minä etsin käsiini Percy Laytonin. Hän oli suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja antautunut sanomalehtialalle, ollen tätä nykyä uutistenkertojana paikkakunnan huomatuimmassa sanomalehdessä. Hän hymähti, kun minä kummastelin, miksi sanomalehdet eivät olleet mitään maininneet Jacksonista ja hänen jutustaan.

»Toimituksen politiikkaa», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Se riippuu kokonaan toimittajista.»

»Mutta miksi se on politiikkaa?» kysyin.

»Me olemme hyvissä väleissä yhtiöitten kanssa. Te ette olisi saanut sellaista kirjoitusta julkisuuteen, vaikka olisitte maksanut siitä ilmoitushinnan. Ja se mies, joka olisi yrittänyt sitä pistää lehteen salavihkaa, olisi varmasti menettänyt paikkansa. Te ette olisi saanut sitä lehteen, vaikka olisitte maksanut kymmenkertaisen ilmoitushinnan.»

»Miten on teidän oman politiikkanne laita?» utelin. »Teidän tehtävänänne näyttää olevan silpoa totuutta isäntäinne käskyn mukaan, jotka vuorostaan saavat ohjeensa yhtiöiltä.»

»Se ei kuulu minuun.» Hän näytti masentuneelta, mutta reipastui keksittyään keinon millä pelastua. »Itse puolestani en kirjoita perättömiä kirjoituksia. Pysyttelen omantuntoni kanssa tasapainossa. Epäilemättä sattuu päivän mittaan paljon sellaista, mikä on ristiriitaista, mutta kaikki se, nähkääs, kuuluu tavalliseen päivätyöhön.»

»Mutta te aiotte vielä joskus istua toimittajan tuolilla ja johtaa politiikkaa?»

»Silloin minä jo olen kyllin parkittu», kuului hänen vastauksensa.

»Mutta koska ette vielä ole kyllin parkittu, niin sanokaa minulle, mitä te ajattelette tästä nykyisestä toimituspolitiikasta.»

»Minä en ajattele siitä mitään», vastasi hän nopeasti. »Ei saa hyppiä aitojen yli, jos mielii menestyä sanomalehtialalla. Sen verran ainakin olen oppinut.»

Ja hän nyökäytti nuorta päätään juhlallisen näköisenä.

»Mutta oikeus?» tenäsin.

»Te ette ymmärrä tätä peliä. Totta kai se on hyvä, mikä päättyy hyvin, näettekös?»

»Merkillisen epämääräistä», mutisin; mutta minun sydäntäni kirveli hänen nuoruutensa, ja minusta tuntui, että minun täytyi joko huudahtaa tuskasta tai purskahtaa itkuun.

Aloin nähdä pintaa syvemmälle siihen yhteiskuntaan, jossa olin koko ikäni elänyt, ja löytää sen pohjalta kauheita totuuksia. Minä näin, että Jacksonia vastassa oli laaja salaliitto, ja aloin tuntea sääliä tuota vikisevää lakimiestä kohtaan, joka oli ajanut hänen asiaansa. Ja mitä enemmän asioihin syvennyin, sitä laajempana näin tämän salaliiton. Eikä se ollut yksinomaan Jacksonia vastaan aiottu. Se oli tähdätty jokaista tehtaassa loukkaantunutta työmiestä vastaan. Ja miks’ei myöskin jokaista työmiestä vastaan kaikissa muissakin tehtaissa ja myllyissä! Todellakin, eiköhän suhde ollut sama kaikilla teollisuuden aloilla?

Ja jos niin oli asian laita, silloin koko yhteiskunta oli valhetta. Minä kauhistuin omia johtopäätöksiäni. Se oli liian kamalaa ollakseen totta. Mutta olihan Jackson olemassa ja hänen kätensä ja veri, jota valui minun vaatteistani ja oman kotini räystäistä. Ja oli olemassa monta Jacksonia – satoja sellaisia yksistään näissä tehtaissa, kuten Jackson itse oli kertonut. Jacksonista en voinut päästä erilleni.

Tapasin mr Wicksonin ja mr Pertonwaithen, ne kaksi miestä, jotka omistivat enimmät osakkeet Sierran tehtaassa. Mutta minä en voinut järkyttää heitä, kuten olin järkyttänyt heidän työmiehiänsä. Huomasin, että heillä oli sellaiset siveyskäsitteet, jotka asettivat heidät koko muun yhteiskunnan yläpuolelle. Se oli aristokraattinen siveysoppi, jos sitä niin nimittäisin, isäntien^[1] siveysoppi. He juttelivat laajalti politiikasta, ja he sulattivat yhteen politiikan ja oikeuden. Ja minulle he puhelivat isällisellä tavalla, ottaen huomioon nuoruuteni ja kokemattomuuteni. Heihin nähden tuntui olevan vähemmän toivoa kuin yhteenkään niistä, joita olin ennemmin kuulustellut. He olivat ehdottomasti siinä uskossa, että heidän menettelynsä oli oikea. He pitivät sitä itsestään selvänä asiana. He olivat vakuutettuja siitä, että olivat yhteiskunnan vapahtajia ja että he tekivät muita ihmisiä onnellisiksi. Ja he kuvasivat synkin värein niitä kärsimyksiä, mitkä olisivat työväenluokan osana, ellei heidän viisaudessaan onnistuisi hankkia sille työtä.

Pian näiden kohtausten jälkeen tapasin Ernestin ja kerroin hänelle huomioistani. Hän katsahti minuun mieltymyksen ilme kasvoillaan ja sanoi:

»Se on todellakin erinomaista. Te olette alkanut kaivaa totuutta. Ja te olette omien kokeilujenne pohjalla tehnyt johtopäätöksiä, jotka pitävät paikkansa. Teollisuuden koneistossa ei kukaan ole riippumaton tekijä, paitsi kapitalisti, eikä hänkään ... suokaa anteeksi irlantilainen esitystapani.^[2] Kuten näette, ovat isännät täydellisesti vakuutettuja siitä, että he ovat oikeassa. Ja se juuri onkin nykyisen aseman suurin mielettömyys. He ovat niin lujasti ihmisluontonsa siteissä, että pitävät aivan kaikkia tekojaan oikeina. Heidän täytyy saada pyhitys teoilleen.

»Kun he tahtovat ryhtyä johonkin liiketoimeen, täytyy heidän odottaa siksi, kunnes heidän aivoissaan syntyy jonkinlainen uskonnollinen, siveysopillinen, filosofinen tai tieteellinen käsitys siitä, että aiottu yritys on oikea. Ja sitten he käyvät asiaan käsiksi, ottamatta huomioon, että ihmiselle ominaisiin heikkouksiin kuuluu se, että halu on ajatuksen isä. Ja mitä ikinä he mielivätkin tehdä, hyväksytyksi se aina tulee. He ovat päällisin puolin omantunnon miehiä. He ovat jesuiittamaisia. He osaavat tehdä vääryyttä tavalla, jonka voi todistaa oikeaksi. He ovat muodostaneet itselleen m. m. sellaisen selviöstä käyvän käsityksen, että he ovat muuta ihmiskuntaa etevämpiä viisaudessa ja toimintakyvyssä. Ja siitä he saavat oikeuden hoitaa muun ihmiskunnan leipää ja särvintä. Ovatpa he sen lisäksi uudelleen eloon herättäneet käsityksen ruhtinaiden jumalallisesta oikeudesta, nimittäin heidän, raharuhtinaitten.^[3]

»Heidän asemansa heikkous on siinä, että he ovat pelkkiä liikemiehiä. He eivät ole ajattelijoita. He eivät ole antropologian tai yhteiskuntatieteen tuntijoita. Jos he olisivat, niin tietysti kaikki olisi niinkuin olla pitää. Liikemies, joka olisi samalla kertaa biologi ja sosiologi, tietäisi koko lailla hyvin, mitä ihmiskunta kaipaa. Mutta liiketoiminnan ulkopuolella nuo miehet ovat aivan avuttomia. He tuntevat ainoastaan liikeasioita. He eivät tunne ihmiskuntaa eivätkä yhteiskuntaa, vaikka he asettuvat nälkäisten miljoonien kohtalon määrääjiksi. Historia tulee vielä joskus nauramaan katkeraa naurua heidän kustannuksellaan.»

Minua ei hämmästyttänyt se, että riitauduin mrs Wicksonin ja mrs Pertonwaithen kanssa. He olivat hienoston naisia. Heidän kotinsa olivat palatseja. Heillä oli monta asuntoa ympäri maata, vuoristoissa, järvien rannoilla ja merenrannikoilla. Heillä oli kokonainen armeija palvelijoita. He avustivat yliopistoja ja kirkkoja, ja papit notkistelivat erittäin nöyrästi polviaan heidän edessänsä. (»Tuokaa vain meille likaisia rahojanne», kehoitteli sen ajan kirkko.) He olivat hallitsijattaria, nämä kaksi rouvaa, sen rahan voimalla, minkä he omistivat. Ajatuksen vapauden lannistaminen oli heille helppo tehtävä, kuten sittemmin Ernestin johdolla tulin tuntemaan.

He jäljittelivät puolisoitansa ja juttelivat samanlaisella suurentelevalla tavalla politiikasta sekä rikkaitten velvollisuuksista ja vastuunalaisuudesta. Heillä oli samanlaiset siveyskäsitteet kuin heidän miehilläänkin – luokkakäsitteet; ja he laskettelivat sujuvia lauseita, joita eivät itsekään ymmärtäneet.

He närkästyivät, kun kerroin heille Jacksonin perheen surkuteltavasta tilasta ja kun ihmettelin, miksi he eivät olleet tehneet mitään miehen hyväksi. Minulle sanottiin, että he eivät halua kenenkään ohjeita, mikäli on kysymys heidän yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. Kun kursailematta vaadin heitä auttamaan Jacksonia, niin he yhtä kursailemattomasti kieltäytyivät sitä tekemästä. Merkillistä siinä oli se, että he kieltäytyessään käyttivät melkein sanasta sanaan samanlaista kieltä, vaikka minä kävin kumpaisenkin luona erikseen ja toisen tietämättä, että olin tavannut toisen tai aikoisin tavata. Se yhteinen vastaus, minkä he antoivat, kuului, että he mielellään käyttävät tätä tilaisuutta selittääkseen, että he eivät halua jakaa palkinnoita huolimattomuudesta ja että he eivät liioin tahdo maksaa tapaturmista, koska köyhät siitä alkaisivat pian tahallaan loukkaantua tehtaissa, korvausta saadakseen.

Ja he puhuivat vilpittömästi, nämä rouvat. He olivat juopuneet oman luokkansa ja oman ylemmyytensä tunnosta. He saivat oikeutuksen jokaiseen tekoonsa omasta luokkasiveysopistaan. Ajaessani ulos mrs Pertonwaithen palatsin portista katsahdin taakseni ja muistin Ernestin sanat, että hekin ovat koneeseen kytkettyjä, ainoastaan sillä erotuksella, että he istuvat sen huipulla.

1. Jo ennen Avis Everhardin syntymää John Stuart Mill ajatelmassaan »Vapaudesta» kirjoitti: »Kaikkialla, missä on hallitseva luokka, ovat hyvin monet siveyskäsitteet peräisin sen luokkaeduista ja etevämmyyden tunteesta.»
2. Sanamuodolliset ristiriitaisuudet, »bull», olivat ominaisia muinaisille irlantilaisille.
3. Niinpä kivihiilitrustin presidentti George F. Boer lausui v. 1902 (silloista ajanlukua), että »työmiehen etua valvovat ne kristilliset miehet, joiden haltuun Jumala iankaikkisessa viisaudessaan on antanut maan omaisuuden». Ja sellainen lausunto kävi täydestä siihen aikaan.