Rosmersholma: Ensimäinen näytös
| Rosmersholma | Ensimäinen näytös. Rosmersholma Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Toinen näytös |
(Arkihuone Rosmersholmassa; avara vanhan-aikuinen ja hauska. Alhaalla oikealla puolen tuoreilla koivun-oksilla ja metsäkukilla koristettu muuri. Ylempänä ovi. Perällä kaksois-ovet eteiseen. Vasemmalla seinällä akkuna, sen edessä kasvia ja kukkia. Muurin luona pöytä, sen ympärillä nojatuolia ja sohva. Seinällä riippuu pappien, upseerien ja juhlapukuisten virkamiesten kuvia, toiset vanhoja toiset uudempia. Akkuna on auki. Samoin eteisen-ovi ja ulko-ovi. Ovesta näkyy suuria, vanhoja puita kartanoon vievissä puistokäytävissä. Kesä-ilta. Aurinko on laskenut.)
(Rebekka West istuu akkunan vieressä nojatuolissa ja virkkaa suurta valkeata, melkein valmista villahuivia. Tuontuostakin hän katsahtaa ulos kasvien välistä. Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)
Matami Helseth. Parasta kait on, että vähitellen alan panna illallista pöytään, neiti?
Rebekka West. Niin, tehkää se. Luultavasti pastori pian palaakin.
Matami Helseth. Eikö siinä käy kova viima, neiti, missä istutte?
Rebekka. Käy vähän. Ehkä panette ovet kiinni.
(Matami Helseth sulkee eteisen oven, menee sitten akkunan luo.)
Matami Helseth (aikoo panna akkunan kiinni, katsoo ulos). Eikös tuo ole pastori, joka tuolla kävelee?
Rebekka (pikaisesti). Missä? (nousee.) On, hän se on. (Akkunan takana.) Menkää syrjään. Hän ei saa huomata meitä.
Matami Helseth (keskellä lattiaa). Ei, mutta neiti – hän lähtee taas myllytietä.
Rebekka. Myllytietä hän toissa päivänäkin kulki. (Kurkistaa akkunaverhon ja pielen välistä.) Nyt saamme nähdä –
Matami Helseth. Uskaltaako hän mennä sulun yli?
Rebekka. Niin, sitä tahtoisin nähdä. (vähän ajan kuluttua.) Ei. Hän palaa takaisin. Menee tänäänkin ylempää, (menee akkunan luota.) Pitkän kierroksen.
Matami Helseth. Herranen aika, niin. Mahtaa pastorista tuntua vaikealta kulkea tuon sulun yli. Siellä missä sellaista on tapahtunut –
Rebekka (panee työnsä kokoon). Täällä ei hevin unohdeta kuolleita, täällä Rosmersholmassa.
Matami Helseth. Minä nyt puolestani luulen niin, neiti, että kuolleet eivät unohda Rosmersholmassa.
Rebekka (katsoo häneen). Kuolleet?
Matami Helseth. Niin, melkein voi sanoa, ett’eivät ne voi täydellisesti erota jälkeenjääneistä.
Rebekka. Kuinka niin luulette?
Matami Helseth. No, eihän se valkea hevonen muuten täällä kävisi, tiedän mä.
Rebekka. Niin, mitenkä sen valkean, hevosen, laita oikein on, matami?
Matami Helseth. Oh, siitä ei kannata puhua. Ettehän te semmoisia uskokkaan.
Rebekka. Uskotteko te sitten semmoisia?
Matami Helseth (menee ja sulkee akkunan). Tässä minä nyt rupean teidän narriksenne. (katsoo ulos.) Ei – mutta johan se pastori taas on tuolla myllytiellä –!
Rebekka (katsoo ulos). Tuo mieskö tuolla? (menee akkunan luo.) Sehän on rehtori.
Matami Helseth. Niin oikein, rehtori se onkin.
Rebekka. No, sepä hauskaa! Saattepa nähdä, hän on tulossa meille.
Matami Helseth. Hän menee ihka suoraan sulun yli, hän. Ja kuitenkin oli vainaja hänen sisarensa. – No, minä lähden sitte laittamaan illallista, neiti. (Menee oikealle.)
(Rebekka seisoo hetkisen akkunan luona; tervehtii sitte hymyilee ja nyökkää.)
(Alkaa hämärtää.)
Rebekka (menee oikealle ovelle ja puhuu ovesta huoneesen). Hyvä matami Helseth, ehkä hankitte jotain erikoisherkkua pöytään. Itse kyllä tiedätte, mikä rehtorista on parasta.
Matami Helseth (huoneesta). Kyllä niin, neiti. Sen minä teen.
Rebekka (avaa oven eteiseen). No, vihdoinkin –! Sydämmellisesti tervetullut, rakas rehtori!
Rehtori Kroll (eteisessä, laskien kepin kädestään). Kiitos. En siis tule häiritsemään?
Rebekka. Tekö? Hyi, hävetkää toki –!
Kroll (tulee sisään). Aina yhtä herttainen. (katsoo ympärilleen.) Onko Rosmer ylhäällä huoneessaan?
Rebekka. Ei, ulkona kävelemässä. Hän on viipynyt tavallista kauvemmin. Mutta kyllä kait hän tuossa paikassa tulee. (näyttää sohvaa.) Olkaa hyvä ja istukaa niin kauvaksi.
Kroll (laskee hatun kädestään). Kiitoksia paljon, (istuu ja katselee ympärilleen.) Kas, kuinka somaksi te olette saanut tämän vanhan suojan. Kukkia joka sopessa.
Rebekka. Rosmer pitää niin mielellään raittiita, eläviä kasvia läheisyydessään.
KrollMatami Helseth Pidätte kait tekin, luulen minä.
Rebekka. Niin teen. Minusta ne huumaavat niin suloisesti. Ennen olemme saaneet kaivata sitä huvia.
Kroll (nyökäyttää raskaasti päätään). Beate-raukka ei kärsinyt niiden tuoksua.
Rebekka. Eikä niiden väriäkään. Hän meni ihan puolipyörryksiin –
Kroll. Sen kyllä muistan. (keveämmällä äänellä.) No, kuinka täällä voidaan?
Rebekka. Kiitos, kaikki täällä kulkee tasaista, totuttua uraansa. Toinen päivä toisensa tapaan. – Entä teillä? Vaimonne –?
Kroll. Oi, hyvä neiti West, jättäkäämme minun asiani. Perhe-elämässä sattuu aina pieniä selkkauksia, etenkin tällaisina aikoina.
Rebekka (vähän ajan kuluttua, istuu nojatuoliin sohvan luona). Minkä tähden ette ole kertaakaan käynyt meitä tervehtimässä kesäloman aikana?
Kroll. No, ei nyt aina pidä olla ihmisten kimpussa –
Rebekka. Tietäisitte vaan kuinka me olemme kaivanneet teitä –
Kroll. – ja olenhan sitä paitsi ollut matkoilla –
Rebekka. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte kansankokouksissa maaseuduilla?
Kroll (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko ajatellut, että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen yllyttäjä? Häh?
Rebekka (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori Kroll.
Kroll. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast’edes siitä tulee täyttä totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä?
Rebekka. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että – –
Kroll. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin tulee.
Rebekka. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani. Tuntea – – –
Kroll. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi vaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä kansalais-kiistassa – voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä raivoaa. – Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo «kansan» miehet ovat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he ovat luulleet saavansa käyttää.
Rebekka. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen sattuvasti.
Kroll. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut vettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse paljasta selkäänsä – – Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin ikäviin, ärsyttäviin asioihin tänä iltana.
Rebekka. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori.
Kroll. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä Rosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka – –
Rebekka. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä täällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu tuntuu myös – tietysti. Mutta muuten –
Kroll. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan.
Rebekka. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen nyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin.
Kroll. Niin te. Kuka sitten.
Rebekka. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin olla hänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, – niin kai minä täällä sitte pysyn, luullakseni.
Kroll (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, – tuossa on jotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla sen muiden hyväksi.
Rebekka. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt?
Kroll. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä kasvatus-isäänne –
Rebekka. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa. Ne kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, – niin olihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen kärsimisensä loppuivat.
Kroll. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin vaikeammilta?
Rebekka. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin Beatesta –. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja sääliväistä kohtelua.
Kroll. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä suopeudella.
Rebekka (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te sanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett’en ollenkaan epäile sanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä.
Kroll. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte?
Rebekka. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi vähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja vallitsevan täällä Rosmersholmassa.
Kroll. Ei, mitä kummaa te –!
Rebekka. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.) Kiitos, rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä.
Kroll. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne?
Rebekka. Minä rupesin vähän pelkäämään, kun te tulitte niin harvoin tänne, luoksemme.
Kroll. Nytpä olette kelpo lailla erehtynyt, neiti West. Ja sitä paitsi – eihän täällä oikeastaan ole tapahtunut mitään muutosta. Tehän täällä silloinkin – Beate-raukan viimeisinä onnettomina elinvuosina piditte huolen kaikesta – te yksin-omaan.
Rebekka. Oikeimmin minä silloin hoidin jonkinlaista sijaishallitusta emännän nimessä.
Kroll. Samahan tuo lie –. Tiedättekö mitä, neiti West, – minä puolestani en suinkaan pahastuisi, jos te –. Mutta ehk’ei ole soveliasta puhua sellaista.
Rebekka. Mitä niin, tarkoitatte?
Kroll. Jos voisi käydä niin, että te täyttäisitte tuon tyhjän paikan –
Rebekka. Minulla on se paikka, jonka tahdon, herra rehtori.
Kroll. Niin kyllä töiden puolesta, mutta ei –
Rebekka (keskeyttää hänet, vakavasti). Hävetkäähän toki rehtori Kroll. Kuinka voitte laskea leikkiä sellaisista asioista?
Kroll. No niin, Johannes Rosmer näyttää tosin saaneen kyllänsä avioliitosta. Mutta kuitenkin –
Rebekka. Tiedättekö – minun täytyy melkein nauraa teille.
Kroll. Kuitenkin –. Sanokaappa minulle, neiti West –. Jos on lupa kysyä –. Kuinka vanha te oikeastaan olette?
Rebekka. Häpeä tunnustaa, mutta minä olen tosiaan jo täyttänyt yhdeksänkolmatta, herra rehtori. Minä käyn nyt kolmatta kymmentä.
Rebekka Niin – niin. Ja Rosmer – kuinka vanha hän on? Annas olla. Hän on minua viittä vuotta nuorempi. No, hän on siis ainakin kolmenviidettä. Minusta se sopisi hyvin.
Rebekka (nousten). Niin, niin, niin. Se sopisi mainiosti. – Juotteko teetä kanssamme tän’iltana.
Kroll. Kiitos, juon kyllä. Olen aikonut viipyä täällä. Minun täytyy, näet, keskustella Rosmerin kanssa eräästä asiasta. Ja sitte, neiti West, – ett’ette taas rupee päättömiä pelkäämään, pistäyn minä täällä tuon tuostakin, – niin kuin ennen muinoin.
Rebekka. Niin juuri, tehkää se. (pudistaa hänen käsiään.) Kiitos, kiitos. Te olette sentään oikein hyvä.
Kroll (mutisee). Vai niin? Samaa en juuri saa kuulla kotona.
(Johannes Rosmer tulee oikeanpuolisesta ovesta.)
Rebekka. Herra Rosmer, – näettekö kuka täällä istuu?
Johannes Rosmer. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo.
(Rehtori Kroll on noussut.)
Rosmer (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut taloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo häntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että välimme taas kerran oli tuleva entiselleen.
Kroll. Mutta, hyvä ihminen, – oletko sinäkin hautonut sitä mieletöntä luuloa, että jotain on tullut väliimme!
Rebekka (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; – kuinka hauskaa, että se oli vaan harhaluulo.
Rosmer. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä sitten vetäydyit kokonaan pois meistä?
Kroll (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett’en tahtonut elävällä itselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista – ja hänestä, – jonka päivät päättyivät myllykoskessa.
Rosmer. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin hienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa. – Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan kiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme vielä ikään kuin taloon kuuluva.
Kroll. Niinkö todellakin?
Rebekka (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu.
Rosmer. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin paljo hänestä. Ja sekä Rebek – – sekä neiti West että minä tiedämme, että tunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan, hyväkseen. Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. – Siksi minusta tuntuu vaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea.
Kroll. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast’edes tulen joka päivä luoksenne.
Rebekka (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne.
Rosmer (vähän empien). Kuule, Kroll, – minä olisin hartaasti suonut, ett’ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut aivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme ajan. Aina ylioppilasvuosistani alkaen.
Kroll. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko nyt ehkä jotain erityistä –?
Rosmer. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella kanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti.
Rebekka. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua hyvältä – vanhojen ystävien kesken –
Kroll. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle kerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi, niin kuin kyllä tiedät.
Rosmer. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi?
Kroll. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. – Nyt, kun radikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, – nyt on kiire tarpeen –. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa liittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä!
Rebekka (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian myöhäistä?
Kroll. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla asteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä ainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat vihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut kouluunkin.
Rosmer. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi?
Kroll. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen sanot! Minä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, – se on, muutamat pojista – yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet salaista yhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä.
Rebekka. «Välkyttäjää» –!
Kroll. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville virkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan lahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän vehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat pysyneet erillään.
Rebekka. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori?
Kroll. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin ehkäistävän ja vastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, – olin melkein sentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa ympärilleen.) Eihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa?
Rebekka. Ei, ei kukaan.
Kroll. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun oman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet minulta perhe-elämän levon.
Rosmer (nousten). Mitä sanot? Omaan kotiisi –?
Rebekka (menee rehtorin luo). Mutta hyvä ystävä, mitä sitte on tapahtunut?
Kroll. Voitteko ajatella, että minun omat lapseni –. Suoraan sanoen, – Laurits on tuon kouluvehkeilyksen esimies. Ja Hilda on ommellut punaisen kotelon «Välkyttäjän» kätköpaikaksi.
Rosmer. Sitä en olisi koskaan unissanikaan osannut ajatella, – että sinun luonasi, – omassa kodissasi –
Kroll. Et niin, kuka sellaista voisi uneksiakkaan? Minun kodissani, jossa aina on vallinnut kuuliaisuus ja järjestys, – jossa vaan yksi ainoa yhteinen tahto on määrrännyt –
Rebekka. Mitä vaimonne tästä arvelee?
Kroll. Niin, nähkääs, se nyt on kaikista uskomattominta. Hän, joka aina – sekä suurissa että pienissä – ollut samaa mieltä kuin minäkin, aina hyväksynyt kaikki minun tuumani hän on tosiaan melkein lasten puolella monessa asiassa. Ja sitte hän syyttää minua siitä, mitä on tapahtunut. Sanoo, että minä vaikutan masentavaisesti nuorisoon. Aivan kuin se ei olisi välttämätöintä –. No niin, nyt on erimielisyys vallallaan kodissani. Mutta minä tietysti puhun siitä niin vähän kuin mahdollista. Parastahan on vaikenemalla tukehuttaa sellaiset asiat, (menee lattian poikki.) Oho – ja jaa – niin niin. (seisoo kädet seljan takana akkunan edessä ja katselee ulos.)
Rebekka (on lähestynyt Rosmeria ja sanoo hiljaa, pontevasti ja rehtorin huomaamatta). Puhu nyt!
Rosmer (samoin). Ei tänä iltana.
Rebekka (kuin ennen). Juuri nyt. (menee lampun luo ja korjaa sitä.)
Kroll (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka ajanhenki on heittänyt varjonsa sekä kotielämääni että virkatoimeeni. Enkö sitten vastustaisi tuota, turmiollista, kumoavaa, raastavaa ajanhenkeä joka aseella, minkä käsiini saan? Niin, niin, sen minä kyllä teen. Sekä kynälläni että kielelläni.
Rosmer. Toivotko sitte sillä tavalla saavasi jotain toimeen?
Kroll. Minä tahdon ainakin suorittaa asevelvollisuuteni kansalaisena. Ja minusta on jokaisen isänmaan-ystävän, jokaisen tosihyvää harrastavan miehen velvollisuus tehdä samoin. Näetkös – siksi oikeimmin olen tullutkin tän’ iltana luoksesi.
Rosmer. Hyvä ystävä, mitä sinä tarkoitat –? Mitä minun pitää –?
Kroll. Sinun pitää auttaa vanhoja ystäviäsi. Tehdä samoin kuin me muutkin. Käydä käsiksi asioihin niin hyvin kuin voit.
Rebekka. Mutta, rehtori Kroll, tunnette te herra Rosmerin vastahakoisuuden tuollaisissa asioissa.
Kroll. Se vastahakoisuus hänen täytyy voittaa nyt. – Sinä et seuraa kylliksi ajan kysymyksiä, Rosmer. Täällä vaan homehdut historiallisten kokoelmiesi keskellä. Hyvänen aika – olkoot arvossaan sukutaulut ja muut muistiinpanot. Mutta aikamme ei sovellu sellaisille toimille – paha kyllä. Sinä et voi ajatella, millä kannalla asiat ovat joka puolella maatamme. Melkein joka ainoa käsite on mullistettu ylös-alaisin. Urostöitä tarvitaan, ennen kun kaikki hairahdukset saadaan taas pois raivatuiksi.
Rosmer. Samaa minäkin luulen. Mutta sellainen työ ei ollenkaan onnistu minulta.
Rebekka. Ja muuten minä luulen, että herra Rosmer on ruvennut katselemaan elämän oloja enemmän avosilmin kuin ennen.
Kroll (säpsähtäen). Enemmän avosilmin?
Rebekka. Niin, noin vapaammin sitte. Ilman ennakkoluuloja.
Kroll. Mitä tämä tarkoittaa? Rosmer, – ethän sinä toki ole niin heikko, että hurmaannut tuollaisesta satunnaisuudesta, että laumojen villitsijät ovat saaneet yhden väliaikaisen voiton?
Rosmer. Hyvä ystävä, tiedäthän sinä kuinka vähän minä käsitän politiikkia Mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin olisivat ihmiset viime vuosilla saaneet vähän enemmän itsenäisyyttä ajatustapaansa.
Kroll. No – ja sitä sinä ilman muita mutkia pidät hyvänä! – Muuten olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Tiedusteleppas vaan, mitkä mielipiteet radikaaleissa vallitsevat, sekä täällä pitäjällä että siellä kaupungissa. Et löydä rahtuakaan muuta kuin samaa viisautta, jota «Wälkyttäjä» saarnaa.
Rebekka. Niin kyllä, Mortensgård vaikuttaa paljon moneen näillä seuduin.
Kroll. Niin, sanokaas muuta! Mies, jolla on niin tahrainen entisyys. Sellainen ihminen, epäsiveellisen elämän tähden erotettiin opettajatoimestaan –! Sellainen tässä kansanjohtajaksi! Ja se käy laatuun! Käy kun käykin! Nyt hän aikoo laventaa lehteään, kuulin. Sain varmalta taholta tietää, että hän hakee taitavaa apulaista.
Rebekka. Se minua kummastuttaa, että te ja teidän ystävänne ette tee mitään häntä vastaan.
Kroll. Niinpä me nyt juuri aijomme tehdä. Tänään olemme ostaneet «Isänmaan». Raha-asioissa ei tullut mitään vaikeuksia. Mutta – (kääntyy Rosmeriin.) Niin, nyt tulemme asiaan. Johdossa, – sen lehden johdossa, siinä se pulma on, näetkös. – Sanoppa, Rosmer – etkö sinä hyvän asian vuoksi tunne itsessäsi halua siihen?
Rosmer (melkein säikähtyneenä). Minä!
Rebekka. Ei, mutta kuinka tuo on juolahtanut mieleennekään!
Kroll. Että sinä kammoat kansankokouksia, ja pelkäät joutuvasi tauluksi niille sukkeluuksille joita niissä satelee, – se on hyvinkin luonnollista. Mutta sanomalehtimiehen enemmän yksityinen toimi tai oikeammin sanoen –
Rosmer. Ei, ei, rakas ystävä, elä pyydä sitä minulta.
Kroll. Itse minä niin kovin mielelläni koettaisin voimiani silläkin alalla. Mutta minulle se on ihan mahdotonta. Minulla on jo ennaltaan niin viljalta työtä. – Sinä sitä vastoin, jota ei enää mikään virkavelvollisuus paina –. Me muut auttaisimme sinua tietysti kaikin voimin.
Rosmer. Minä en voi, Kroll. Minä en kelpaa siihen.
Kroll. Et kelpaa? Samaa sanoit, kun isäsi hankki sinulle virkasi –
Rosmer. Minä olin oikeassa. Siksi sen jätinkin.
Kroll. Nooh, jos sinusta vaan tulee yhtä hyvä sanomalehdentoimittaja, kuin olit pappi, niin me olemme hyvin tyytyväiset.
Rosmer. Rakas. Kroll; – nyt sanon sinulle kerrassaan, – minä en siksi rupea.
Kroll. No, sitte lainaat meille ainakin nimesi.
Rosmer. Nimeni?
Kroll. Niin, jo nimikin, Johannes Rosmer, on voitoksi lehdelle. Pidetäänhän meitä muita jyrkkinä puoluemiehinä. Minua kuulutaan sen lisäksi kuvattavan oikein hurjaksi kiihkoilijaksi. Siksi emme voi toivoa, että lehti meidän nimessämme voittaa suurta suosiota villityissä ihmislaumoissa. Sinä sitä vastoin – sinä olet aina pysynyt poissa kahakoista. Kaikki täällä ympäristössä tuntevat sinun ja kunnioittavat sinun suoraa luonnettasi, – sinun hienoa ajatustapaasi – sinun moitteetonta rehellisyyttäsi. Ja sitte se arvo ja mahti, jolla entinen papillinen virkasi sinua ympäröi. Entä sitte vielä sukunimesi kaiku!
Rosmer. No, sukunimeni –.
Kroll (näyttää kuvia seinillä). Rosmersholman Rosmerit, – pappeja ja upseereja. Korkea-arvoisia virkamiehiä. Moitteettomia kunnon miehiä jok’ainoa, – suku joka pian kaksisataa vuotta on ollut täällä kihlakunnan ensimmäisenä. (laskee kätensä Rosmerin olalle.) Rosmer, – oma asemasi ja sukusi perityt muistot velvoittavat sinua puolustamaan kaikkea, mitä yhteiskuntamme tähän asti on hyväksynyt. (kääntyy.) Vai mitä te sanotte, neiti West.
Rebekka (naurahtaa hiljaa). Rakas rehtori, – minusta tämä on naurettavaa kuunnella.
Kroll. Mitä sanotte? Naurettavaa?
Rebekka. Niin, sillä nyt sanon teille ihan suoraan –
Rosmer (pikaisesti). Ei, ei, – toiste! Ei nyt!
Kroll (katselee heitä vuoroon kumpaakin). Mutta mitä kummia te, hyvät ystävät – (keskeyttää.) Hm!
(Matami Helseth tulee oikeanpuolisesta ovesta).
Matami Helseth. Tuolla on muuan mies, tuolla kyökkikäytävässä. Hän sanoo, että hän tahtoo tulla tervehtimään pastoria.
Rosmer (keventynein mielin). Vai niin. No pyytäkää hänen tulemaan tänne sisään.
Matami Helseth. Tänne sisään?
Rosmer. Niin juuri.
Matami Helseth. Mutta ei hän juuri sellaiselta näytä, että häntä voisi päästää tänne sisään.
Rebekka. Miltä hän sitte näyttää, matami Helseth?
Matami Helseth. Ei siinä juuri ole paljon kehumista, neiti.
Rosmer. Eikö hän sanonut nimeänsä?
Matami Helseth. Sanoi, muistaakseni hän sanoi olevansa Hekman, tai jotain semmoista.
Rosmer. En minä tunne ketään sen nimellistä.
Matami Helseth, Ja sitte hän sanoi, että hän on Uldrik kanssa.
Rosmer (säpsähtää). Ulrik Hetman! Niinkö?
Matami Helseth. Niin, Hetman se olikin.
Kroll. Sen nimen olen varmaan kuullut joskus –
Rebekka. Sitähän nimeä hän käytti, hän, tuo omituinen –
Rosmer (Krollille). Se on Ulrik Brendelin kirjailijanimi.
Kroll. Turmiolle joutunut Ulrik Brendel. Aivan oikein.
Rebekka. Hän on siis vielä elossa?
Rosmer. Luullakseni hän matkusteli ympäri maata jonkun teaatteriseurueen mukana.
Kroll. Viimeksi, kun hänestä kuulin, oli hän kuritushuoneessa.
Rosmer. Pyytäkää häntä sisään, matami Helseth.
Matami Helseth. Kyllä, kyllä. (menee.)
Kroll. Aijotko todellakin suvaita sitä ihmistä huoneessasi?
Rosmer. Tiedäthän, että hän jonkun aikaa oli minun opettajani.
Kroll. Niin, minä tiedän, että hän täällä mätti sinun pääsi täyteen kapinallisia mielipiteitä ja että isäsi ajoi hänet pois ratsuraipallaan.
Rosmer (vähä katkerasti). Isä oli majori täällä kodissaankin.
Kroll. Kiitä sinä häntä siitä vielä haudassaankin, rakas Rosmer. No!
(Matami Helseth avaa oikeanpuolisen oven Ulrik Brendelille ja menee sitte, sulkien oven jälkeensä. Brendel on komea, vähän kuihtunut, mutta ripeä ja vilkas, tukka ja parta harmaat. Muuten tavallisen maankiertäjän puvussa. Kulunut takki: huonot jalkineet; paitaa ei näy. Käsissä vanhat, mustat hansikkaat, pehmeä, likainen hattu kainalossa ja kävelykeppi kädessä.)
Ulrik Brendel (ensin epävarmana, astuu sitte rivakasti rehtorin luo ja tarjoo hänelle kättä). Hyvää iltaa, Johannes!
Kroll. Anteeksi –
Brendel. Oletko odottanut taas saavasi nähdä minua? Vieläpä näiden vihattujen seinien sisäpuolella.
Kroll. Anteeksi –. (näyttää.) Tuossa –
Brendel (kääntyy). Oikein. Tuossa hän on. Johannes, – poikani, sinä, jota olen enin rakastanut –!
Rosmer (antaa hänelle kättä). Vanha opettajani.
Brendel. Muutamista muistoista huolimatta en tahtonut kulkea Rosmersholman ohi, pikimältäni käymättä sinua tervehtimässä.
Rosmer. Täällä olette nyt sydämmellisesti tervetullut. Olkaa varma siitä.
Brendel. Ah, tämä viehättävä rouva –? (kumartaa.) Rouva rovastinna luonnollisesti.
Rosmer. Neiti West.
Brendel. Luultavasti joku hyvin likeinen. Ja tämä tuntematoin –? Virkaveli, huomatakseni.
Rosmer. Rehtori Kroll.
Brendel. Kroll? Kroll? Odotappas. Oletteko lukenut filosofiiaa nuoruutenne päivinä?
Kroll. Olen, tietysti.
Brendel. No, Donnenvetter, sittehän minä olen tuntenut sinut!
Kroll. Anteeksi –
Brendel. Etkö sinä ollut –
Kroll. Anteeksi –
Brendel. – yksi noista siveyden sankareista, jotka hankkivat minulle eron keskustelu-yhdistyksestä?
Kroll. Voi olla. Mutta minä kiellän kokonaan kaiken lähemmän tuttavuuden.
Brendel. No – no! Nach Belieben, herra tohtori. Sama tuo minulle on. Ulrik Brendel pysyy kuitenkin sinä miehenä, mikä on.
Rebekka. Olette varmaan matkalla kaupunkiin, herra Brendel?
Brendel. Te olette arvannut oikein, rouva pastorska. Toisinaan olen pakotettu lähtemään kiertomatkalle toimeentulon vuoksi. En minä sitä mielelläni tee; mutta – enfin – täytymyksen pakko –
Rosmer. Rakas, herra Brendel, enkö minä saa jollain auttaa teitä? Minä tarkoitan, jollain tavalla –
Brendel. Haa, mikä ehdotus! Tahtoisitko sinä saastuttaa siteen, joka meitä yhdistää? Ei koskaan, Johannes – ei koskaan!
Rosmer. Mutta mihin te sitte aijotte ryhtyä kaupungissa? Uskokaa minua, että teidän ei ole niin helppo siellä –
Brendel. Jätä se minun huolekseni, poikani. Arpa on heitetty. Tällaisena, kun nyt seison tässä edessäsi, olen minä lähtenyt pitkälle matkalle. Pitemmälle kuin kaikki edelliset kiertelyni yhteensä. (rehtori Krollille.) Uskaltaisinko kysyä herra professorilta – unter uns –, onko teidän kunnioitettavassa kaupungissanne mitään jotenkin hyväksi tunnettua, arvokasta ja tilavaa kokoussalia?
Kroll. Tilavin on työväen-yhdistyksen sali.
Brendel. Onko herra dosentilla mitään lajiteltua vaikutusvoimaa siinä, varmaankin hyvin hyödyllisessä, yhdistyksessä?
Kroll. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä.
Rebekka (Brendelille.) Teidän on kääntyminen Peder Mortensgårdiin.
Brendel. Pardon, madame, – mikä idiootti se on?
Rosmer. Minkä tähden häntä juuri idiootiksi luulette?
Brendel. Enkö sitä paikalla nimestä kuule, että sen omistaja on plebeiji?
Kroll. Sitä vastausta en olisi odottanut.
Brendel. Mutta minä tahdon voittaa luontoni. Muuta keinoa ei ole. – Kun mies – minun tavallani – on elämänsä käännekohdalla –. Se on päätetty. Minä rupean tekemisiin tuon henkilön kanssa – koen saada sopimuksia toimeen –
Rosmer. Oletteko te täyttä totta käännekohdalla?
Brendel. Eikö minun oma poikani tiedä, että missä Ulrik Brendel on, siellä on hän aina täyttä totta? – Niin, niin, nyt minä aijon pukea päälleni uuden ihmisen. Jättää sen varovan itseenivetäytymisen, jota tähän asti olen pitänyt parhaana.
Rosmer. Kuinka?
Brendel. Minä aijon tarttua elämään toimekkaalla kädellä. Nousta näkyville. Nousta ylös. Myrskyjen mylleröimä päiväntasauksen aika meitä ympäröi. – Nyt tahdon laskea roponi vapauden alttarille.
Kroll. Vai tahdotte tekin –?
Brendel (kaikille). Tuntevatko ihmiset täällä tarkemmin minun laajalle levinneitä kirjoituksiani?
Kroll. Ei, minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että –
Rebekka. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne.
Brendel. Ihana emäntäinen, – sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan. Sillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa.
Rebekka. Vai niin?
Brendel. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia teoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan – paitsi minua itseäni.
Rebekka. Kuinka se on mahdollista?
Brendel. Niitä ei ole vielä kirjoitettu.
Rosmer. Mutta hyvä herra Brendel –
Brendel. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani sybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti kaksinkertaisesti. Näetkös, – kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni – sulkevat minut helmaansa, – kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä tavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville siivillensä, – silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin piirtein, ymmärräthän?
Rosmer. Kyllä, kyllä.
Brendel. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut luomisen salaperäistä autuutta, – noin suurin piirtein, niin kuin jo sanoin, – hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, – kaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, – täysin käsin. – Hurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, – oi, niin pyörryttävällä ilolla –!
Kroll. Hm –.
Rosmer. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?
Brendel. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin. Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti, joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne sittekin, – uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja esitelmiä – ympäri koko maan –!
Rebekka (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te annatte kalliimpanne, mitä teillä on.
Rosmer. Ainoanne.
Rebekka (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi samoin? Uskaltaisi tehdä?
Rosmer (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?
Brendel. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni – ja vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin vielä –. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, – onko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.
Kroll. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.
Brendel. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.
Kroll. Anteeksi, – me emme ota jäseniä viikoksi.
Brendel. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole koskaan tupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla pitentää viipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy lähteä kaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti siellä edes on joku kelpo ravintola.
Rebekka. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette?
Brendel. Mitä lajia lämmintä, armon rouva?
Rebekka. Kupillinen teetä tai –
Brendel. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en juuri mielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii kädellänsä.) Voikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle päin, mutta palaa takaisin.) Ah niin, se on totta –. Johannes, – pastori Rosmer, – tahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen monivuotisen ystävyyden tähden?
Rosmer. Tahdon niin mielelläni.
Brendel. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle – päiväksi tai pariksi – silitetty kauluspaita.
Rosmer. Eikö sen enempää!
Brendel. Niin, näetkös, minä matkustan jalan – tällä kertaa. Kirstuni lähetetään perästä päin.
Rosmer. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta?
Brendel. Kyllä, – annappas olla – ehkä sinulla on joku vanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse.
Rosmer. On, on, varmaankin minulla on.
Brendel. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita –
Rosmer. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää osotteen, lähetämme tavarat teille.
Brendel. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä otan nuo pikkukapineet mukaani.
Rosmer. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani yläkertaan.
Rebekka. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami Helseth pidämme kyllä siitä huolen.
Brendel. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva –!
Rebekka. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel.
(Menee oikealle.)
Rosmer (pidättää Brendeliä). Sanokaa – eikö ole mitään muuta, jolla voisin teitä auttaa?
Brendel. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala – kun oikein ajattelen –! Johannes, – sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa kruunua käsillä?
Rosmer. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi kymmenen kruunun seteliä.
Brendel. No – niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa herra!
(Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven hänen mentyään.)
Kroll. Armias taivas – tuo siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset kerran luulivat tulevan jotain suurta.
Rosmer (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä oman päänsä mukaan. Minusta se ei ole niinkään vähäpätöistä.
Kroll. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.
Rosmer. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.
Kroll. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.
Rosmer. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.
Kroll. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)
Rosmer (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja hauska olla?
Kroll. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla – ja rauhallista. Niin, sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt kotini.
Rosmer. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee kyllä kerran.
Kroll. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot tule entiselleen.
Rosmer. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän ystävyytemme loppuisi.
Kroll. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa. Kuinka se johtuu mieleesikään?
Rosmer. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja katsantotavan yhtäläisyydelle.
Kroll. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin suurissa peruskysymyksissä.
Rosmer (hiljaa). Emme ole. Emme enää.
Kroll (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on!
Rosmer (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua, Kroll.
Kroll. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki suoraan!
Rosmer. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma. Ja siksi olen minä nyt samalla puolella –.
Kroll. Millä – millä puolella olet?
Rosmer. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat.
Kroll. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet, sanoit.
Rosmer. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda.
Kroll (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer luopunut.
Rosmer. Minä olisin ollut niin iloinen – niin sydämmestäni onnellinen siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle katkeraa surua.
Kroll. Rosmer, – Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.
Rosmer. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.
Kroll. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa meitä.
Rosmer. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten – luodakseni todellista kansallisuutta maahan.
Kroll. Vai ei sinusta meillä ole kylliksi kansallisuutta! Minä puolestani arvelen, että me jok’ainoa olemme soljumaisillamme alas sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.
Rosmer. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle todellisen tehtävän.
Kroll. Minkä tehtävän?
Rosmer. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.
Kroll. Kaikki ihmiset –!
Rosmer. Ainakin niin monta kuin mahdollista.
Kroll. Millä keinoin?
Rosmer. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen.
Kroll. Sinä olet uneksija, Rosmer. Sinäkö ne valutat? Sinäkö ne puhdistat?
Rosmer. En, ystäväni, – minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen. Itse heidän täytyy se tehdä.
Kroll. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen?
Rosmer. Luulen.
Kroll. Omin voimin siis?
Rosmer. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole.
Kroll (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?
Rosmer. Minä en ole enää pappi.
Kroll. Niin, mutta – lapsuutesi usko sitte –?
Rosmer. Sitä minulla ei enää ole.
Kroll. Sinulla ei ole –!
Rosmer (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.
Kroll (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. – Niin, niin, niin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon palveluksesta?
Rosmer. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, – sain täyden varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain, josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, – silloin erosin.
Kroll. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, – sinun ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, – kuinka sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!
Rosmer. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta surua. Ajattelin, että vast’edeskin voin oleskella täällä, niin kuin tähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja tunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle lukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan maailmaan, joka nyt on auvennut minulle.
Kroll. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?
Rosmer. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.
Kroll. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, –!
Rosmer. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, – lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, – kaikkia sinun vihan puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, – sinun ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi –. Oi, Kroll, – että sinä, sinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä. Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon koetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin – puolestasi – voisi yhtyä samaan, Kroll?
Kroll. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien kanssa.
Rosmer. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, – koska taistelu on välttämätöin.
Kroll. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä, häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.
Rosmer. Koskeeko tuo minuakin?
Kroll. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.
Rosmer. Mutta onko tämä sitte rikkomista!
Kroll. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka ennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin.
(Rebekka West tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.)
Rebekka. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt voimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori.
Kroll (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää ole mitään tekemistä.
Rebekka (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee lähemmäksi.) Oletteko te puhuneet –?
Rosmer. Nyt hän tietää sen.
Kroll. Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme sinut takaisin luoksemme.
Rosmer. Sinne en enää koskaan palaa.
Kroll. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin.
Rosmer. En minä jääkkään ihan yksin. – Meitä on kaksi täällä kestämässä yksinäisyyttä.
Kroll. Ah –! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat –!
Rosmer. Beaten –?
Kroll (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, – se oli ilkeätä –. Antakaa minulle anteeksi. –
Rosmer. Mitä? Mistä?
Kroll. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi. Hyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.)
Rosmer (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua. Huomenna tulen luoksesi.
Kroll (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni yli! (ottaa keppinsä ja lähtee.)
(Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.)
Rosmer. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi uskollista ystävää. Sinä ja minä.
Rebekka. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi?
Rosmer. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä sillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä!
Rebekka. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän jälkeen?
Rosmer. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä, nyt kun se on ohi. Näethän, – minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka. Ole sinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä!
Rebekka. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin.
(Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu hän nousevan toiseen kerrokseen.)
(Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa. Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)
Rebekka. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori ei huoli illallisesta, – ja rehtori lähti kotiinsa.
Matami Helseth. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte vaivasi?
Rebekka (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn.
Matami Helseth. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy pilvenhattaraakaan taivaalla.
Rebekka. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään, että nyt pian saamme kuulla moisista kummituksista.
Matami Helseth. Jumal’ armahda, neiti. Älkää puhuko niin ajattelemattomia.
Rebekka. No, no, no –.
Matami Helseth (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on joku, jonka pian on lähteminen?
Rebekka. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä maailmassa on niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. – Niin, hyvää yötä sitte. Nyt menen huoneeseeni.
Matami Helseth. Hyvää yötä, neiti.
(Rebekka menee käsitöineen oikealle.)
Matami Helseth (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja mutisee itsekseen:) ’sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin puhuukaan.