Rosmersholma: Toinen näytös
| Ensimäinen näytös | Toinen näytös. Rosmersholma Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Kolmas näytös |
(Johannes Rosmerin työhuone. Vasemmalla seinällä on sisäänkäytävä. Perällä oviaukko, josta esiriippu on työnnetty syrjään; ovi vie makuuhuoneesen. Oikealla akkuna, sen edessä kirjoituspöytä kirjoineen ja paperineen. Kirjahyllyjä ja kaappia pitkin seiniä. Huonekalut yksinkertaiset. Vanhan-aikuinen sohva pöytineen vasemmalla.)
(Johannes Rosmer, aamutakissa, istuu korkeaselkäisessä tuolissa kirjoituspöydän ääressä. Leikkaa auki erästä aikakauskirjaa ja lukee sitä sieltä täältä.)
(Vasemmalle ovelle kolkutetaan.)
Rosmer (kääntymättä). Tule vaan sisään.
(Rebekka West tulee sisään aamupuvussa.)
Rebekka. Hyvää huomenta.
Rosmer (selailee kirjaa). Hyvää huomenta, ystäväni. Tahdotko jotain?
Rebekka. En muuta kuin kysyä oletko nukkunut hyvin?
Rosmer. Oo, minä olen nukkunut niin rauhallisesti ja suloisesti. Ihan uneksimatta –. (kääntyy.) Entä sinä?
Rebekka. Hyvin, kiitos. Nukuin kappaleen aamuakin.
Rosmer. En tiedä milloin sydämmessäni viimeksi on tuntunut niin keveältä kuin nyt. Hyvä se oli todellakin, että sain sen sanotuksi.
Rebekka. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer.
Rosmer. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen.
Rebekka. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi –. (istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle jotain, mitä olen tehnyt – ja josta et saa suuttua minuun.
Rosmer. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla –?
Rebekka. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta –.
Rosmer. No, annappas kuulua sitte.
Rebekka. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, – annoin minä hänen mukaansa pari – kolme riviä Mortensgårdille.
Rosmer (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka –. No, mitä sinä sitte kirjoitit?
Rebekka. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen, jos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä, minkä voi.
Rosmer. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan vahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin tahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla kerran on ollut hänen kanssansa.
Rebekka. Mutta etkö luule, että sinun nyt olisi sangen hyvä taas päästä sovinnon kannalle hänen kanssaan?
Rosmer. Minä? Mortensgårdin kanssa? Minkä vuoksi, tarkoitat?
Rebekka. Ihan huoletoin et sinä nyt voi olla, sitte, kun tämä on tullut sinun ja ystäviesi välille.
Rosmer (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Oletko todellakin voinut uskoa, että Kroll tahi joku niistä toisista tahtoisi kostaa –? Voisi ruveta –?
Rebekka. Ensi kiivaudessa, ystäväni –. Kuka sen voi niin varmaan tietää. Minusta – rehtorin käytöksestä päättäen –.
Rosmer. Pitäisi sinun toki tuntea hänet paremmin. Kroll on kiireestä kantapäähän kunnon mies. Tänään menen iltapuolella kaupunkiin, hänen puheilleen. Minä aijon puhutella heitä kaikkia. Ooh, saatpa nähdä, kuinka helposti heidät saa –.
(Matami Helseth tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)
Rebekka (nousee). Mitä nyt, matami Helseth?
Matami Helseth. Rehtori Kroll on alhaalla eteisessä.
Rosmer (nousee reippaasti). Kroll!
Rebekka. Rehtori! Ei mutta –!
Matami Helseth. Hän kysyy, saako tulla tänne pastorin puheille.
Rosmer (Rebekalle). Tiesinhän minä sen! – Saa niin hän, saa. (menee ovelle ja huutaa alakertaan.) Tule ylös vaan rakas ystävä! Sydämmellisesti tervetullut olet!
(Rosmer seisoo pitelemässä ovea auki. – Matami Helseth menee. – Rebekka vetää uutimet perällä oven eteen. Asettelee sitte siellä täällä jotain järjestykseen.)
(Rehtori Kroll tulee sisään hattu kädessä.)
Rosmer (hiljaa, liikutettuna). Tiesinhän min’, ett’ei se ollut viimeinen kerta –.
Kroll. Tänään katselen asioita ihan toiselta kannalta.
Rosmer. Niin, eikö totta, Kroll? Teethän sen nyt? Nyt, mietittyäsi –.
Kroll. Sinä käsität tarkoitukseni ihan väärin, (laskee hattunsa sohvan edessä olevalle pöydälle.) Minun täytyy ehdottomasti saada puhua kanssasi kahden kesken.
Rosmer. Miksi ei neiti West voisi –?
Rebekka. Ei, ei, herra Rosmer. Minä menen.
Kroll (mittelee häntä silmillään ylhäältä alas.) Ja sitte minun on pyytäminen anteeksi teiltä, neiti, että tulin tänne näin varhain. Hämmästyttäen teitä ennen kun olette ehtinyt –.
Rebekka (säpsähtäen). Kuinka niin? Onko teistä sopimatonta, että täällä kotona liikun aamupuvussa?
Kroll. Hyvänen aika! Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä on tullut tavaksi Rosmersholmassa.
Rosmer. Mutta Kroll, – olethan sinä ihan suunniltasi tänään!
Rebekka. Sulkeun suosioonne, herra rehtori. (menee vasemmalle).
Kroll. Sinun luvallasi –. (istuu sohvaan.)
Rosmer. Niin, ystäväni, istukaamme tähän hauskasti puhelemaan. (istuu tuolille vastapäätä rehtoria.)
Kroll. Minä en ole koko yönä saanut rahtustakaan unta. Olen vaan maannut ja ajatellut ajattelemistani koko yön.
Rosmer. No mitä nyt sanot tänään?
Kroll. Minulla on paljon sanottavaa, Rosmer. Salli minun alkaa jonkinlaisella johdatuksella. Voin kertoa sinulle jotain Ulrik Brendelistä.
Rosmer. Onko hän käynyt sinun luonasi?
Kroll. Ei. Hän asettui erääsen hylkykapakkaan. Tietysti mitä heittiömäisimpään seuraan. Joi ja tarjosi niin kauvan kun rahoja riitti. Haukkui sitte koko liutaa roistoiksi ja rahjuksiksi. Siinä hän muuten oli oikeassa. Lopuksi hän sai selkäänsä ja heitettiin kadulle.
Rosmer. Sitte hän mahtaa olla parantumatoin.
Kroll. Takinkin hän jo oli pannut panttiin. Mutta joku kuuluu lunastaneen sen hänelle takaisin. Arvaappas kuka se oli?
Rosmer. Sinä itse, ehkä?
Kroll. En. Tuo hieno herra Mortensgård.
Rosmer. Vai hän.
Kroll. Minulle on kerrottu, että herra Brendel kävi ensimmäiseksi idiootin ja plebeijin luona.
Rosmer. Sehän oli hänelle onneksi –.
Kroll. Niin, olihan se. (nojautuu pöydän yli, vähän likemmäksi Rosmeria.) Mutta nyt tulemme erääsen asiaan, josta vanhan – entisen ystävyytemme vuoksi olen velvoitettu huomauttamaan sinua.
Rosmer. Mikä se on?
Kroll. Se vaan, että täällä tehdään temppuja sinun selkäsi takana.
Rosmer. Kuinka niin luulet? Tarkoitatko Reb –. Tarkoitatko neiti Westiä?
Kroll. Niin, häntä juuri. Hyvin minä ymmärrän hänen syynsä siihen. Hän on niin kauvan tottunut olemaan valtijaana täällä. Mutta kuitenkin –.
Rosmer. Rakas Kroll, siinä sinä ihan erehdyt. Hän ja minä, – me emme pidä salaisuuksia toisiltamme pienimmässäkään asiassa.
Kroll. Onko hän sitte tunnustanut sinulle ruvenneensa kirjevaihtoon «Välkyttäjän» toimittajan kanssa?
Rosmer. Oh, sinä tarkoitat niitä paria riviä, jotka hän antoi Ulrik Brendelin mukaan.
Kroll. Sinulla on siis vihiä asiasta. Ja hyväksytkö sinä sen, että hän rupee tekemisiin tuon herjausten kyhääjän kanssa, joka joka viikko koettaa saada minut häpeäpenkkiin sekä koulutoimeni että yleisen esiintymiseni takia?
Rosmer. Sitä puolta asiasta ei hän varmaan ole tullut ajatelleeksikaan. Ja sitä paitsi on hänellä, niin kuin minullakin tietysti täydellinen toimintavapaus.
Kroll. Vai niin? No, se mahtaa kuulua siihen uuteen suuntaan, jota nyt kuljet. Sillä neiti West on kait päässyt yhtä pitkälle kuin sinäkin?
Rosmer. Niin on. Me kaksi olemme uskollisesti yhdessä pyrkineet eteenpäin.
Kroll (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Voi sinua, sokeata, pauloihin pantua miestä!
Rosmer. Minä? Mistä sellaisia mieleesi tulee?
Kroll. Kun en uskalla – en tahdo ajatella pahinta. Ei, ei, salli minun puhua loppuun. – Panethan sinä todellakin arvoa minun ystävyydelleni, Rosmer? Ja minun kunnioitukselleni myös? Teethän sen?
Rosmer. Siihen kysymykseen ei minun tarvitse vastatakkaan.
Kroll. No, mutta meillä on muita asioita, jotka vaativat vastausta, – täydellistä selitystä sinulta. Suostutko siihen, että pidän jonkinlaista kuulustelemista –?
Rosmer. Kuulustelemista?
Kroll. Niin, että kyselen sinulta yhtä ja toista, jota sinusta ehkä tuntuu tuskalliselta muistella. Näetkös, – tämä sinun luopumisesi, – no, sinun vapautuksesi, niinhän sitä kutsut, – se on yhteydessä monen muun asian kanssa, joista sinun itsesi takia täytyy tehdä minulle selkoa.
Rosmer. Hyvä ystävä, kysy sinä vaan, mitä mielit. Minulla ei ole mitään peiteltävää.
Kroll. Sano sitte – minkä luulet oikeammin olleen syvimmän syyn siihen, että Beate lopetti itsensä?
Rosmer. Voitko epäillä sitä? Tai, oikeammin, voitko kysellä syitä, onnettoman, sairaan, heikkomielisen ihmisen töihin?
Kroll. Oletko varma siitä, että Beate oli niinkään heikkomielinen? Ainakin arvelivat lääkärit, ett’ei se ollut niin varma asia.
Rosmer. Jos lääkärit joskus olisivat nähneet hänet sellaisena, kuin minä usein näin hänet öin päivin, eivät he olisi epäilleet.
Kroll. En minäkään epäillyt silloin.
Rosmer. Et, sinun oli, paha kyllä, mahdotonta epäillä. Olenhan minä kertonut sinulle hänen hillittömästä, hurjasta intohimoisuudestaan, – jota hän vaati minun vastaamaan. Oo, sitä kammoa, jota hän minussa herätti. Ja sitte hänen perättömät, kalvavat itsesyytöksensä viime vuosina.
Kroll. Niin, saatuansa tietää jäävänsä iäkseen lapsettomaksi.
Rosmer. No, ajattele siis itsekkin –. Sellainen vaivaava, kammottava tuska asiasta, johon on aivan syytöin –! Ja hän olisi ollut täysimielinen? –
Kroll. Hm –. Voitko muistaa, oliko sinulla siihen aikaan kodissasi kirjoja, joissa puhuttiin avioliiton tarkoituksesta – aikamme edistyneen käsityskannan mukaan?
Rosmer. Muistaakseni neiti West lainasi minulle yhden sellaisen teoksen. Mutta, rakas Kroll, ethän toki luule meitä niin varomattomiksi, että olisimme puhuneet sellaiselle sairas-raukalle moisista asioista? Minä vakuutan pyhästi ja vakavasti, että meissä ei ole syytä. Hänen omat, turmeltuneet aivohermonsa hänet syöksivät mielettömyyden harhateille.
Kroll. Yhden seikan voin sinulle kuitenkin nyt kertoa. Tuo kiusattu ja kiihoittunut Beate-raukka lopetti elämänsä siksi, että sinä saisit elää onnellisena – elää vapaana ja – mielesi mukaan.
Rosmer (on puoleksi kohonnut tuoliltaan). Mitä sillä tarkoitat?
Kroll. Kuule nyt minua tyynesti, Rosmer. Sillä nyt voin puhua siitä. Viimeisenä elinvuotenaan oli Beate kaksi kertaa minun luonani valittamassa tuskaansa ja epätoivoansa.
Rosmer. Samasta syystäkö?
Kroll. Ei. Ensi kerralla hän tuli luokseni ja väitti sinun olevan lankeemuksen tiellä. Sanoi sinun aikovan hyljätä isiesi uskon.
Rosmer (innokkaana). Se on mahdotointa, mitä nyt sanot, Kroll! Ihan mahdotointa! Sinä olet varmaankin erehtynyt.
Kroll. Miksi niin?
Rosmer. Siksi, että niin kauvan kuin Beate eli, minä vielä, epäilin ja taistelin sielussani. Ja sen taistelun minä taistelin yksin, ihan hiljaisuudessa. En usko, että edes Rebekka –
Kroll. Rebekka?
Rosmer. No niin, – neiti West. Minä kutsun häntä Rebekaksi, mukavuuden vuoksi.
Kroll. Sen olen huomannut.
Rosmer. Siksi on minusta käsittämätöintä, kuinka se on juolahtanut Beaten päähän. Ja miksi ei hän puhunut minulle itselleni siitä? Sitä hän ei koskaan tehnyt. Ei ainoallakaan sanalla.
Kroll. Hän, raukka, pyysi ja rukoili minua, puhuttelemaan sinua.
Rosmer. Ja miksi et sitä sitte tehnyt?
Kroll. Eihän tullut mieleenikään silloin, pitää häntä muuna kuin heikkomielisenä. Sellaisen syytöksen, kun hän teki sinunlaistasi miestä vastaan! – Ja sitte hän tuli uudestaan, – noin kuukautta myöhemmin. Silloin hän oli päältä nähden tyynempi. Mutta lähteissään lausui hän: Nyt saavat kohta odottaa valkeata hevosta Rosmersholmaan.
Rosmer. Niin, niin. Valkeasta hevosesta – siitä hän usein puhui.
Kroll. Ja kun koettelin saada häntä noista surullisista mietteistä, vastasi hän vaan: Minulla ei ole enää pitkältä elettävää. Sillä nyt täytyy Johanneksen heti naida Rebekka.
Rosmer (melkein sanattomana). Mitä sinä sanot –! Minun naida –!
Kroll. Se tapahtui torstaina iltapäivällä. – Lauvantai-iltana hän heittäytyi sululta myllykoskeen.
Rosmer. Etkä sinä varoittanut meitä –!
Kroll. Tiedäthän itsekkin, kuinka usein hän arveli, että nyt hän varmaankin pian kuolee.
Rosmer. Sen kyllä tiedän. Mutta kuitenkin; – sinun olisi pitänyt varoittaa meitä!
Kroll. Vähä sitä itsekkin ajattelin. Mutta silloin se jo oli liian myöhään.
Rosmer. Mutta miksi et sen jälkeen ole –? Minkä tähden olet pitänyt tämän kaikki salassa?
Kroll. Mistä syystä olisin tullut tänne lisäämään sinulle surua ja katkeruutta? Pidinhän niitä vaan tyhjinä mielikuvituksen houreina. – Aina eilis-iltaan asti.
Rosmer. Siis et nyt enää?
Kroll. Eikö Beate nähnyt oikein, sanoessaan sinun tahtovan luopua lapsuutesi uskosta?
Rosmer (tuijottelee eteensä). Niin, sitä minä en ymmärrä. Se on minusta kaikista käsittämättömintä.
Kroll. Käsität tai olet käsittämättä, –, niin vaan asia on. Ja nyt kysyn sinulta Rosmer, – kuinka paljo on hänen toisessa syytöksessään perää? Siinä viimeisessä, tarkoitan.
Rosmer. Syytöksessään? Oliko se sitte syytös?
Kroll. Ehk’et huomannut, mitkä hänen sanansa olivat: – Hän tahtoi mennä pois – sanoi. Minkä tähden? No?
Rosmer. Siksi, että minä saisin mennä naimisiin Rebekan kanssa –.
Kroll. Sanat eivät sattuneet ihan niin. Beate lausui vähän toisin. Hän sanoi: Minulla ei ole pitkältä elettävää. Sillä nyt täytyy Johanneksen heti naida Rebekka.
Rosmer (katsoo häneen hetkisen, nousee sitte). Nyt ymmärrän tarkoituksesi, Kroll.
Kroll. Entä sitte? Mitä vastaat?
Rosmer (yhä hiljaisesti, maltilla). Niin suunnattomaan –? Ainoa oikea vastaus olisi, näyttää sinulle ovea.
Kroll (nousee). Hyvä.
Rosmer (asettuu hänen tiellensä). Kuule nyt minua. Yli vuoden päivät, – aina Beaten kuolemasta asti – olemme me, Rebekka West ja minä, asuneet yksin täällä Rosmersholmassa. Kaiken aikaa olet sinä tiennyt Beaten syytöksen meitä vastaan. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun paheksuvan sitä, että Rebekka ja minä elimme täällä yhdessä.
Kroll. Ennen eilistä iltaa en tiennyt, että uskostaan luopunut mies ja – vapautettu nainen elivät täällä yhdessä.
Rosmer. Ah –! Sinä et siis luule että uskosta luopuneissa ja vapautetuissa ihmisissä on puhtaudentunnetta? Et usko heissä voivan olla siveellisyyden vaatimusta luonnossaan!
Kroll. Minä en paljoa luota sellaiseen siveellisyyteen, jonka juuret eivät lähde kirkon uskosta.
Rosmer. Ja samaa sanot Rebekasta ja minustakin? Rebekan ja minun suhteestani –?
Kroll. Minä en voi teidän hyväksenne luopua siitä luulostani, ett’ei se mahda olla kovinkaan syvä, se juova, joka eroittaa vapaan ajatuksen ja – hm!
Rosmer. Ja minkä –?
Kroll. Ja vapaan rakkauden, – jos sen ehdottomasti tahdot tietää.
Rosmer (hiljaa). Ja sitä sinä et häpeä sanoa minulle! Sinä, joka olet tuntenut minut varhaisimmasta nuoruudestani alkaen.
Kroll. Juuri sen vuoksi. Minä tiedän, kuinka helposti sinä annat niiden ihmisten vaikuttaa itseesi, joiden kanssa seurustelet. Ja tuota sinun Rebekkaasi –. No, tuota neiti Westiä –, emmehän me juuri tunne häntä tarkemmin. Suoraan sanoen, Rosmer, – minä en päästä sinua käsistäni. Ja sinä itse, – koeta pelastaa itsesi ajoissa.
Rosmer. Pelastaa itseni? Mistä?
(Matami Helseth tirkistää ovesta sisään.)
Rosmer. Mitä tahdotte?
Matami Helseth. Pyytäisin neitiä tulemaan alas.
Rosmer. Neiti ei ole täällä ylhäällä.
Matami Helseth. Eikö ole? (katselee ympärillensä). Sepä kummallista. (menee.)
Rosmer. Sinä sanoit –?
Kroll. Kuule nyt. Mitä täällä on salaisuudessa tapahtunut Beaten eläessä, – ja mitä täällä edeskinpäin tapahtuu, – sitä en tahdo tarkemmin tutkia. Olithan sinä niin kovin onnetoin avioliitossasi. Ja se saa kai tavallansa olla sinulle puolustukseksi –.
Rosmer. Voi, kuinka vähä sinä oikeimmin tunnet minua –!
Kroll. Elä minua, häiritse. Sen sanon vaan, – että jos aijot jatkaa tätä yhteis-elämääsi neiti Westin kanssa, niin on ihan välttämätöintä, että pidät salassa sitä käännöstä – sitä surkeata luopumista, – johon hän on sinut vietellyt. Anna minun puhua! Anna minun puhua! Minä sanon, että jos tätä hullutusta on suvaittava, niin ajattele, luule ja usko, Herran nimessä, mitä vaan tahdot – sekä sinne että tänne. Mutta pidä uskosi itselläsi. Onhan se ihan yksityinen asia. Eihän sellaisia asioita välttämättömästi tarvitse huhuilla ympäri koko maan.
Rosmer. Minun täytyy välttämättömästi päästä väärästä ja epäselvästä asemastani.
Kroll. Mutta sinulla on velvollisuuksia sukusi muistoille, Rosmer! Pidä se mielessäsi! Rosmersholma on ammoisista ajoista ollut säädyllisyyden ja järjestyksen lietenä, täällä on aina pidetty kunniassa ja arvossa sitä, mitä yhteiskunnan etevimmät ovat hyväksyneet ja tunnustaneet parhaaksi. Koko seutuun on Rosmersholma painanut leimansa. Onnetoin, parantumatoin häiriö syntyisi, jos se tieto pääsisi leviämään, että sinä itse olet hyljännyt niin sanoakseni Rosmerien sukuaatteen.
Rosmer. Rakas Kroll, – minä en katsele asiaa samalta kannalta. Mielestäni on minun välttämätöin velvollisuuteni hankkia vähä iloa ja valoa tänne, johon Rosmerien suku aikojen halki on koonnut vaan yötä ja synkkyyttä.
Kroll (katsoo häneen ankarasti). Se olisi tosiaankin arvokas tehtävä sille miehelle, jonka kanssa suku kuolee. Ei, jätä sinä sellaiset hommat. Se ei ole sinulle soveliasta työtä. Sinä olet luotu hiljaiseksi tiedemieheksi.
Rosmer. Niin, voi niinkin olla. Mutta minäkin tahdon kerran olla mukana elämän taistelussa, minä myös.
Kroll Tiedätkö, mitä se elämän taistelu tulee olemaan sinulle? Se tulee olemaan ottelu elämästä ja kuolemasta kaikkien ystäviesi kanssa.
Rosmer (hiljaa). Ei suinkaan ne kaikki ole yhtä kiihkomielisiä kuin sinä.
Kroll. Sinä olet herkkäuskoinen ihminen. Ihan kokematoin ihminen. Sinä et aavista kuinka äkkiä myrsky karkaa kimppuusi.
(Matami Helseth raottaa ovea.)
Matami Helseth. Neiti lähetti kysymään –.
Rosmer. Mikä on?
Matami Helseth. Siellä on alhaalla joku, joka mielellään tahtoisi vähän puhutella pastoria.
Rosmer. Onko se kenties sama joka oli eilen illalla?
Matami Helseth. Ei, se on se Mortensgård.
Rosmer. Mortensgård.
Kroll. Ahaa! Niin pitkälle siis on päästy! Nyt jo niin pitkälle!
Rosmer. Mitä hän minusta tahtoo? Miksi ette antanut hänen mennä tiehensä?
Matami Helseth. Neiti sanoi, että tulisin kysymään, saako mies tulla ylös.
Rosmer. Sanokaa hänelle, että täällä on vieras –
Kroll (matamille). Antakaa hänen vaan tulla, matami.
(Matami Helseth menee.)
Kroll (tarttuu hattuunsa). Minä pakenen – aluksi. Mutta pääottelu ei ole vielä suoritettu.
Rosmer. Niin totta kuin elän, Kroll, – minä en ole missään tekemisissä Mortensgårdin kanssa.
Kroll. Minä en usko sinua enää. En yhdessäkään asiassa. En missään minä enää usko sinua. Nyt alkaa taistelu hengen kaupalla. Saadaanpa nähdä, emmekö saa sinua vahingoittamattomaksi.
Rosmer. Oi, Kroll, – kuinka alhaiselle, – kuinka halvalle kannalle sinä olet joutunut!
Kroll. Minä? Ja noin minulle sanoo sinun kaltaisesi mies! Muista Beatea!
Rosmer. Palaatko taas siihen!
Kroll. En. Muistakkin selvittää myllykosken arvoitus omantuntosi mukaan, jos sinulla enää on siitä rahtuakaan jäljellä.
(Peder Mortensgård tulee hiljaa ja äänettömästi sisään vasemmasta ovesta. Hän on pieni, heikko mies, tukka ja parta punertavat.)
Kroll (vihaisella silmäyksellä). No, vai «Välkyttäjä» –. Loimottaen Rosmersholmassa. (panee takkinsa napit kiinni.) Niin, tiedänhän minä sitte, mitä suuntaa on purjehtiminen.
Mortensgård (tasaisesti). «Välkyttäjä» on aina oleva vireillä, valaistakseen rehtoria kotiin.
Kroll. Niin, te olette jo kauvan osoittanut hyvää tahtoanne. On tosin olemassa käsky, joka kieltää meitä tekemästä väärää todistusta lähimmäistänsä vastaan –.
Mortensgård. Ei rehtorin tarvitse opettaa minulle käskyjä.
Kroll. Eikö kuudettakaan?
Rosmer. Kroll –!
Mortensgård. Jos tarvitaan, niin on kait pastori lähin siihen toimeen.
Kroll (kätketyllä ivalla). Pastori! Niin, pastori Rosmer on kieltämättä lähin mies siinä suhteessa. – Hauskaa keskustelua, hyvät herrat. (menee ja lyö oven lukkoon jälkeensä.)
Rosmer (seisoo hetkisen katsellen oveen, ja sanoo itsekseen). Niin niin, olkoon sitte niin. (kääntyy.) Sanokaa minulle, herra Mortensgård, mistä syystä te tulette tänne minun luokseni.
Mortensgård. Oikeimmin minä haen neiti Westiä. Mielestäni minun piti kiittää häntä siitä hyvästä kirjeestä, jonka eilen illalla sain häneltä.
Rosmer. Minä tiedän, että hän kirjoitti teille. Saitteko puhutella häntä?
Mortensgård. Sain, vähän. (vähän hymyillen.) Mielipiteet ovat muuttuneet täällä Rosmersholmassa monessa suhteessa, kuulin ma.
Rosmer. Minun mielipiteeni ovat muuttuneet monessa asiassa. Voin melkein sanoa – kaikissa.
Mortensgård. Niinhän sitä neiti sanoi. Ja siksi minä arvelin että tulisin ylös ja puhelisin vähä pastorin kanssa siitä.
Rosmer. Mistä, herra Mortensgård?
Mortensgård. Saanko minä luvan «Välkyttäjässä» ilmoittaa, että te olette muuttanut mieltä, – ja että te liitytte vapaamielisyyden ja edistyksen puolustajiin?
Rosmer. Sen saatte mielellänne tehdä. Minä vielä pyydänkin teitä sitä kertomaan.
Mortensgård. Huomenna varhain se sitte on luettavana lehdessä. Se on oleva suuri ja tärkeä uutinen, se, että Rosmersholman pastori Rosmer arvelee voivansa siinäkin merkityksessä taistella valon levittämiseksi.
Rosmer. Minä en oikein käsitä teitä.
Mortensgård. Minä vaan tarkoitan sitä, että puolueellemme lisääntyy siveellistä lujuutta tueksi joka kerta kun voitamme vakavan, kristillismielisen jäsenen.
Rosmer (vähä kummastuneena). Ette siis tiedä –? Eikö neiti West sanonut sitäkin?
Mortensgård. Mitä, herra pastori? Neidillä oli kova kiire. Hän sanoi, että tulisin ylikertaan, niin saisin kuulla loput teiltä itseltänne.
Rosmer. No sitte ilmoitan teille, että olen vapauttanut itseni täydellisesti. Joka asiassa. Minä en enää ole minkäänlaisessa suhteessa kirkon opinkappaleisin. Ne asiat eivät tästä lähin liikuta minua vähääkään.
Mortensgård (katsoo häneen ällistyneenä). Ei, – mutta, – jos taivas olisi tullut alas, enpä olisi enempää – että itse pastorikin eroittaa itsensä –!
Rosmer. Minä olen nyt samalla kannalla, jolla te itse olette ollut jo kauvan aikaa. Sen voitte ilmoittaa «Välkyttäjässä» huomenna.
Mortensgård. Senkö myös? Ei, hyvä herra pastori –. Suokaa anteeksi, mutta siihen asiaan ei ole koskeminen?
Rosmer. Eikö ole koskeminen?
Mortensgård. Ei ensi aluksi, minä tarkoitan.
Rosmer. Mutta minä en ymmärrä –.
Mortensgård. Niin, nähkääs, herra pastori –. Te ette nyt, arvatakseni, tunne niin hyvin oloja kuin minä. Mutta kun nyt siis olette kääntynyt vapaamieliseen suuntaan, – ja kun te, neiti Westin sanojen mukaan, – aijotte ottaa osaa liikkeesen, – niin toivotte kai samalla olevanne sekä suunnalle että liikkeelle niin hyödyllinen kuin suinkin voitte.
Rosmer. Niin toivon, kaikesta sydämmestäni.
Mortensgård. No; tahdon sitte vaan ilmoittaa teille, herra pastori, että jos julkisesti julistatte luopuneenne kirkosta, niin sidotte heti ensi hetkestä itse kätenne.
Rosmer. Luuletteko niin?
Mortensgård. Voitte olla varma siitä, ett’ette näillä seuduin saa mitään toimeen. Ja sitä paitsi – vapaauskoisia meillä jo on yltäkyllin ennaltaan, herra pastori. Olin vähällä sanoa, – sitä väkeä meillä on jo liiemmaltakin. Puolueemme kaipaa kristillisiä aineksia, – jotain, jota kaikki kunnioittavat. Sitä meillä niin kipeästi tarvitaan. Siksi on viisainta, että pidätte peitossa kaikki sellaiset asiat, jotka eivät liikuta yleisöä. Se on minun mielipiteeni.
Rosmer. Vai niin. Te ette siis uskalla yhtyä minuun, jos julkisesti tunnustan luopumiseni?
Mortensgård (pudistaa päätänsä). Tuskinpa vaan, herra pastori. Viime aikoina olen pitänyt sääntönä, ett’en koskaan auta mitään tai ketään, joka vastustaa kirkollisia asioita.
Rosmer. Oletteko te itse sitte viime aikoina palannut takaisin kirkolliselle kannalle?
Mortensgård. Se olkoon eri asia.
Rosmer. Vai niinkö siis. No, sitte ymmärrän käytöksenne.
Mortensgård. Herra pastori, – teidän pitäisi muistaa, että minulta, – erittäin minulta – puuttuu täydellistä toimintavapautta.
Rosmer. Mikä teitä sitte sitoo?
Mortensgård. Minua sitoo se, että olen merkitty mies.
Rosmer. Ah – vai niin.
Mortensgård. Merkitty mies, herra pastori. Erittäin pitäisi teidän muistaa se. Sillä te etupäässä toimititte minut merkityksi.
Rosmer. Jos siihen aikaan olisin ollut samalla kannalla kuin nyt, olisin menetellyt säälivämmin tutkiessani erehdystänne.
Mortensgård. Sen minä uskon. Mutta nyt sitä ei enää voi auttaa. Te olette jo merkinnyt minut. Merkinnyt minut elinkaudekseni. Ette suinkaan te oikein tiedäkkään miltä merkittynä oleminen tuntuu. Mutta nyt saatte ehkä pian itse tuntea sen karvautta, herra pastori.
Rosmer. Minä?
Mortensgård. Niin. Sillä ettehän toki luule, rehtori Krollin ja hänen piirinsä koskaan antavan anteeksi sitä, että niin perin pohjin olette luopunut heistä? Ja «Isänmaasta» pitäisi tehtämän oikein kiivas nyt, sanotaan. Te voitte helposti tulla merkityksi mieheksi, tekin.
Rosmer. Minä tunnen olevani virheetöin yksityistoimissani. Elämääni ei kukaan pääse moittimaan.
Mortensgård (rauhallisesti hymyillen). Se oli rohkeasti sanottu, herra pastori.
Rosmer. Voi olla. Mutta minulla on oikeus puhua niin rohkeasti.
Mortensgård. Sittekkin, jos tutkitte omaa elämäänne yhtä perinpohjin kuin kerran tutkitte minun?
Rosmer. Tuon te sanotte niin kummallisesti. Mitä te sillä tarkoitatte? Jotain erityistä asiaako?
Mortensgård. Niin, yhtä erityistä asiaa. Vaan yhtä ainoata. Mutta siitä taitaisi tulla hyvinkin kipeä juttu, jos ilkimieliset vastustajat saisivat siitä vihiä.
Rosmer. Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mikä se asia on.
Mortensgård. Eikö pastori voi itse arvata sitä?
Rosmer. En, en ollenkaan. En vähääkään.
Mortensgård. Niin – niin, – sitte pitänee minun puhua suuni puhtaaksi. – Minulla on tallella eräs kummallinen kirje, joka on kirjoitettu täällä Rosmersholmassa.
Rosmer. Neiti Westin kirje, tarkoitatte? Onko se niin kummallinen?
Mortensgård. Ei, se kirje ei ole kummallinen. Mutta minä olen kerran ennenkin saanut tästä talosta kirjeen.
Rosmer. Senkin neiti Westiltä?
Mortensgård. En, herra pastori.
Rosmer. No, keneltä sitte? Keneltä?
Mortensgård. Rouva vainajalta.
Rosmer. Minun vaimoltani! Oletteko te saanut kirjeen minun vaimoltani!
Mortensgård. Olen, olen minä saanut.
Rosmer. Koska?
Mortensgård. Rouva vainajan viimeisinä elinpäivinä. Siitä taitaa nyt olla noin puolitoista vuotta. Ja se kirje, se on kummallinen.
Rosmer. Tiedätte kai, että vaimoni oli sairasmielinen siihen aikaan?
Mortensgård. Niin, minä tiedän, että moni niin luuli. Mutta ei minusta mitään sellaista voinut kirjeestä havaita. Kun sanon kirjettä kummalliseksi, niin tarkoitan sillä muuta.
Rosmer. Ja mitä ihmettä minun vaimo-raukkani on tullut teille kirjoittaneeksi?
Mortensgård. Kirje on minulla kotonani. Hän alkaa jotenkin niin, että hän on suuressa tuskassa ja kauhussa. Sillä näillä seuduin on niin paljo ilkeitä ihmisiä, hän kirjoittaa. Ja ne ihmiset koettavat vaan tehdä teille harmia ja vahinkoa.
Rosmer. Minulle?
Mortensgård. Niin, niin hän sanoo. Ja sitte tulee kaikista kummallisin. Kerronko senkin, herra pastori?
Rosmer. Tietysti! Kaikki tyyni. Ihan peittelemättä.
Mortensgård. Rouva vainaja pyytää ja rukoilee minua olemaan jalomielinen. Hän tietää, sanoo hän, pastorin toimittaneen minun pois opettajavirastani. Ja sitte hän pyytää niin hartaasti, ett’en kostaisi.
Rosmer. Mitenkä hän sitte luuli teidän voivan kostaa?
Mortensgård. Kirjeessä seisoo, että jos korviini tulee sellaisia huhuja, että Rosmersholmassa eletään syntistä elämää, niin ei minun pitäisi uskoa niitä; sillä ilkeät ihmiset niitä vaan levittelivät, tehdäkseen teidät onnettomaksi.
Rosmer. Onko kirjeessä niin!
Mortensgård. Te voitte itse sopivassa tilaisuudessa saada lukea kirjeen, herra pastori.
Rosmer. Mutta minä en ymmärrä –! Mitä hän sitte kuvitteli niiden huhujen tarkoittavan?
Mortensgård. Ensiksikin, että pastori oli luopunut lapsuutensa uskosta. Sitä nyt rouva väitti varmaksi valheeksi – silloin. Ja sitte – hm –
Rosmer. Sitte?
Mortensgård. Ja sitte hän kirjoittaa, – se osa tuntuu jotenkin sekaantuneelta – ett’ei hän tiedä mistään syntisestä elämästä Rosmersholmassa. Ett’ei hänelle koskaan ole tehty mitään vääryyttä. Ja sitte hän rukoilee minua, että jos sellaisia huhuja tulisi liikkeelle, minä en puhuisi niistä mitään «Välkyttäjässä».
Rosmer. Mainitseeko hän mitään nimiä?
Mortensgård. Ei.
Rosmer. Kuka teille sen kirjeen toi?
Mortensgård. Minä olen luvannut, ett’en sano sitä. Se tuotiin minulle eräänä iltana hämärässä.
Rosmer. Olisitte heti tiedustellut, niin olisitte saanut kuulla, että onneton vaimo-parkani oli heikkomielinen.
Mortensgård. Minä tiedustelinkin, herra pastori. Mutta minun täytyy tunnustaa, ett’ei hän minuun tehnyt sitä vaikutusta.
Rosmer. Eikö tehnyt? – Mutta minkä tähden nyt puhutte minulle tuosta vanhasta sekanaisesta kirjeestä?
Mortensgård. Neuvoakseni teitä olemaan hyvin varovainen, pastori Rosmer.
Rosmer. Elämässänikö, tarkoitatte?
Mortensgård. Niin. Muistakaa, että vast’edes olette sotajalalla oleva mies.
Rosmer. Te siis pysytte luulossanne, että täällä on jotain salattavaa?
Mortensgård. Minä en ymmärrä, miksi vapautunut mies ei nauttisi elämästä, niin paljon kuin mahdollista! Mutta olkaa vaan, niin kuin jo sanoin, tästä lähin hyvin varova. Jos vaan uumottaisiin jotain, joka on vasten tapoja, niin voitte olla varma siitä, että sen johdosta moitittaisiin koko vapaamielistä suuntaa. – Hyvästi, pastori Rosmer.
Rosmer. Hyvästi.
Mortensgård. Ja nyt minä menen suoraan kirjapainoon ja panen tämän uutisen «Välkyttäjään».
Rosmer. Pankaa kaikki lehteen.
Mortensgård. Minä panen kaikki, mitä yhteisen kansan tarvitsee tietää. (Tervehtii ja menee. Rosmer jää seisomaan ovelle, hänen mennessään portaita alas. Ulko-ovi lyödään kiinni.)
Rosmer (ovessa, huutaa puoliääneen). Rebekka; Re –! Hm. (ääneen.) Matami Helseth, – eikö neiti West ole siellä alhaalla?
Matami Helseth (vastaa alhaalta eteisestä). Ei, hra pastori, täällä hän ei ole.
(Perältä vedetään esiriippu syrjään. Rebekka näkyy aukossa.)
Rebekka. Rosmer!
Rosmer (kääntyy). Mitä! Olitko minun makuuhuoneessani! Mitä siellä olet tehnyt?
Rebekka (menee hänen luoksensa). Minä olen kuunnellut.
Rosmer. Ei mutta, Rebekka, kuinka voit niin tehdä?
Rebekka. Voin minä, voin. Hän sanoi sen niin ilkeästi, – sen minun aamupuvustani –.
Rosmer. Ah, sinä olit siis siellä Krollinkin aikana –?
Rebekka. Niin olin. Minä tahdoin tietää, mitä hän oikein tarkoitti.
Rosmer. Minä olisin kyllä kertonut sen sinulle.
Rebekka. Tuskin sinä olisit kertonut minulle kaikkia. Etkä suinkaan hänen sanoillansa.
Rosmer. Kuulitko sinä sitte kaikki?
Rebekka. Enimmät ainakin, luullakseni. Minun täytyi mennä hetkeksi alas, kun Mortensgård tuli.
Rosmer. Ja sitte palasit ylös takaisin –
Rebekka. Elä suutu siitä, rakas ystävä.
Rosmer. Tee sinä kaikki, mitä vaan itse pidät oikeana ja hyvänä. Onhan sinulla täysi vapautesi. – Mutta mitä nyt sanot, Rebekka –? Oo, en ole mielestäni vielä koskaan tarvinnut sinua niinkuin nyt.
Rebekka. Olemmehan me kumpikin olleet valmiit kestämään, mitä kerran oli tuleva.
Rosmer. Ei, ei, emme tätä?
Rebekka. Emmekö tätä?
Rosmer. Ajattelinhan minä tosin, että meidän kaunis, puhdas ystävyytemme joskus kyllä joutuisi tahran ja epäluulon alaiseksi. Mutta Krollia en peljännyt. Häneltä en ikinä olisi tällaista odottanut. Mutta kyllä noilta muilta, raakoine mielineen ja saastaisine silmineen. – Niin niin, minulla oli kyllin syytä, kateellisesti salatessani liittoamme ihmisiltä. Se oli vaarallinen salaisuus.
Rebekka. Oi, mitä me siitä huolimme, mitä kaikki nuo muut sanovat! Tiedämmehän itse olevamme syyttömät.
Rosmer. Minä? Syytön? Niin, niinhän itsekkin luulin olevani – aina tähän päivään asti. Mutta nyt, – nyt Rebekka –.
Rebekka. Niin, mitä nyt?
Rosmer. Kuinka minun on selittäminen Beaten kauhea syytös?
Rebekka (puhjeten sanoihin). Oi, elä puhu Beatesta! Elä ajattele enää Beatea! Olithan jo niin hyvin vieraantunut hänestä, joka on kuollut.
Rosmer. Saatuani tämän tietää, on hän mielestäni taas tullut kauhistavan eläväksi.
Rebekka. Oi ei, – elä puhu siitä Rosmer! Elä puhu!
Rosmer. Puhun, Rebekka. Meidän täytyy koettaa päästä asian perille. Kuinka hän on voinut saada päähänsä tuon onnettoman epäluulon?
Rebekka. Ethän toki itse alkane epäillä, oliko hän oikein heikkomielinen?
Rosmer. Alan niin, – se se juuri on, josta en enää voi olla ihan varma. Ja sitä paitsi, jos hän olikin –.
Rebekka. Jos hän olikin? Niin, mitä sitte?
Rosmer. Minä tarkoitan, mikä oli sitte lähin syy siihen, että hänen mielensairautensa muuttui heikkomielisyydeksi?
Rebekka. Oi, mitä hyötyä siitä on, että heittäyt tuollaisiin mietteisin!
Rosmer. En voi muuta, Rebekka. En voi koskaan, vaikka kuinka tahtoisin, päästä tästä kalvavasta epäluulosta.
Rebekka. Vaaralliseksi voi tulla – noin herkeämättä seurata samaa tukalaa ajatusta.
Rosmer (kulkee edestakaisin levottomana ja ajatuksissansa). Minä olen mahtanut jollain tavalla ilmaista salaisuuteni. Hän ehkä havaitsi, kuinka minusta alkoi tuntua onnelliselta sinun tultuasi meille.
Rebekka. Mutta rakas Rosmer, vaikka niinkin olisi ollut –!
Rosmer. Saatpa nähdä – hän kyllä huomasi, että me luimme samoja kirjoja. Että me etsimme toistemme seuraa ja puhuimme yhdessä kaikista noista uusista asioista. Mutta minä en sittekkään käsitä sitä! Sillä minä olin niin varovainen säästääkseni häneltä katkeruutta Muistellessani niitä aikoja, tuntuu minusta, että koetin ikäänkuin henkeni kaupalla, pitää häntä ulkopuolella meidän elämäämme. Tai enkö minä koettanut, Rebekka?
Rebekka. Koetit, koetit ihan varmaan.
Rosmer. Ja sinä samoin. Ja kuitenkin –! Ooh, sitä on kauhea ajatella! Täällä hän siis – hän, sairasmielisessä rakkaudessaan – vaan aina vaiti – piti meitä silmällä – huomasi kaikki ja, – käsitti kaikki väärin.
Rebekka (väännellen käsiään). Oi, ett’en koskaan olisi tullut Rosmersholmaan!
Rosmer. Oi, kun ajattelee, mitä hän on kärsinyt hiljaisuudessa! Mitä ilkeyksiä hän on sairaissa aivoissaan kutonut kokoon ja sovittanut meihin. – Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään, josta olisit voinut aavistaa tätä?
Rebekka (kiihkeästi). Minulle! Luuletko, että sitte olisin viipynyt täällä päivääkään sen jälkeen?
Rosmer. Et, et, tietysti. – Oi, mitä taistelua hän on mahtanut taistella. Ja taistellut ihan yksin. – Ja lopuksi sitte tuo liikuttava – meitä syyttävä voitto – myllykoskessa, (heittäytyy tuolille kirjoituspöydän eteen, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja peittää kasvonsa käsillään).
Rebekka (lähestyy varovasti takaa päin). Kuuleppas nyt Rosmer. Jos voisit kutsua Beaten takaisin – luoksesi – Rosmersholmaan, – tekisitkö sen?
Rosmer. Oo, tiedänkö minä, mitä tekisin tai olisin tekemättä. Minä en voi ajatella, muuta kuin tuota yhtä ainoata asiaa, – jota ei voi parantaa.
Rebekka. Nyt olisit alkanut elää, Rosmer. Sinä olit jo alkanut. Olit vapauttanut itsesi täydellisesti, – kaikista. Sinusta tuntui niin iloiselta ja keveältä –.
Rosmer. Aivan niin, – siltä minusta tuntui, – nyt tulee tämä kalvava tuska –.
Rebekka (hänen takanansa, käsivarsin nojaten hänen tuoliinsa). Kuinka suloiselta tuntui, kun istuimme hämärissä tuolla alhaalla arkihuoneessa. Ja kun sitte yksin neuvoin sommittelimme uusia elämän tehtäviä. Sinä tahdoit omin käsin tarttua virkeään elämään, – nykyhetken virkeään elämään, – niinkuin sanoit. Kodista kotiin aijoit kulkea vapauttavana vieraana. Voittaa mielet ja tahdot puolellesi. Luoda aatelis-ihmisiä ylt’ympäri – yhä loitommalle. Aatelis-ihmisiä.
Rosmer. Iloisia aatelis-ihmisiä.
Rebekka. Niin – iloisia.
Rosmer. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet.
Rebekka. Etkö luule – tuskankin jalostavan? Suuren tuskan?
Rosmer. Luulen, – jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen.
Rebekka. Voittaa sinunkin juuri täytyy.
Rosmer (pudistaa, raskaasti päätään). Minä en koskaan voita sitä – täydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu. Minä en enää koskaan voi riemuita siitä, joka tekee elämän niin hurmaavan suloiseksi.
Rebekka (hiljemmin, tuolin selkälaudan takaa). Mitä sinä tarkoitat, Rosmer?
Rosmer. Tyyntä, iloista viattomuuden tuntoa.
Rebekka (astuu askeleen taaksepäin). Niin, viattomuus. (pieni vaitiolo.)
Rosmer (nojaa kyynärpäitään pöytään; pää käsien nojassa, tuijottaa eteensä). Ja kuinka hän on osannut yhteen sommitella. Miten järkevästi hän on johtanut luulon luulosta. Ensin alkaa hän epäillä minun uskonnollisuuttani –. Kuinka hän juuri voi epäillä sitä? Mutta hän epäili. Ja epäilys kasvoi varmuudeksi. Ja sitte, – niin, sitte oli hänen niin helppo pitää kaikkea muuta mahdollisena. (oikaisee itsensä tuolissa ja työntää sormet kiivaasti tukkaansa.) Oi, näitä hurjia kuvitteluja. Minä en koskaan pääse niistä. Tunnen sen niin varmasti. Minä tiedän sen. Milloin tahansa kiitävät ne lymypaikoistaan muistuttamaan minulle vainajata.
Rebekka. Aivan kuin Rosmersholman valkea hevonen.
Rosmer. Niin, aivan niin. Vinhuen pimeyden halki. Hiljaisuudessa.
Rebekka. Ja tuollaisen onnettoman kuvittelu-kummituksen tähden päästäisit sinä käsistäsi virkeän elämän, juuri kun olet alkanut elää.
Rosmer. Oikeassa olet; se on raskasta. Raskasta, Rebekka. Mutta minä en voi muuta. Mitenkä minä sitte koskaan voittaisin sen!
Rebekka (tuolin takana). Luomalla itsellesi uusia suhteita.
Rosmer (säpsähtää, katsoo ylös). Uusia suhteita!
Rebekka. Niin, uusia suhteita ulkopuoliseen maailmaan. Rupeamalla elämään, toimeen ja työhön. Jättäisit tämän miettimisen ja ratkaisemattomien kysymysten punnitsemisen.
Rosmer (nousee). Uusia suhteita? (menee lattian poikki, seisahtaa oven luona ja palaa sitte takaisin.) Yksi kysymys johtuu mieleeni. Eikö se ole tullut sinunkin mieleesi, Rebekka?
Rebekka (hengittää vaikeasti). Sano minulle – – mikä – se on.
Rosmer. Miten luulet meidän suhteemme muuttuvan tämän jälkeen?
Rebekka. Minä luulen ystävyytemme kestävän – mitä tahansa tulleekkin.
Rosmer. Niin, en minä nyt juuri sitä tarkoita. Mutta eikö se, joka meidät heti alussa vei yhteen; – se joka sitoo meidät niin hartaasti toisiimme, – meidän yhteinen uskomme puhtaasen yhdys-elämään miehen ja naisen välillä –
Rebekka. Niin niin, – mitä siitä?
Rosmer. Minä tarkoitan, että sellainen suhde, – kuin meidän siis, – eikö se sovi paraiten hiljaiseen, onnelliseen rauhan-elämään –?
Rebekka. Entä sitte!
Rosmer. Ja nyt minulle alkaa elämä täynnä taistelua ja levottomuutta, suuria mielenliikutuksia. Sillä minä tahdon elää elämäni, Rebekka! Minä en anna pöyristävien mahdollisuuksien kukistaa itseäni. Minä en salli kenenkään määrätä elinrataani, en elävien – enkä kenenkään muunkaan.
Rebekka. Ei ei, elä sallikkaan! Ole täydellisesti vapaa mies, Rosmer.
Rosmer. Mutta tiedätkö, mitä sitte tulee mieleeni? Etkö tiedä? Etkö huomaa, kuinka minä paraiten voin vapautua kaikista kalvavista muistoista – koko surullisesta entisyydestäni?
Rebekka. No –!
Rosmer. Asettamalla sitä vastaan uuden, elävän todellisuuden.
Rebekka (tavoitellen tuolin selkälautaa). Elävän –? Mitä – tarkoitat?
Rosmer (lähemmäksi). Rebekka, – jos nyt kysyn sinulta – tahdotko ruveta toiseksi vaimokseni?
Rebekka (silmänräpäyksen sanattomana, huudahtaa riemuiten). Sinun vaimoksesi! – Sinun? – Minä!
Rosmer. Hyvä, koetelkaamme sitte. Me kaksi tahdomme olla yksi. Elköön täällä enää missään olko tyhjää sijaa kuolleen jälkeen.
Rebekka. Minä – Beaten sijalle –!
Rosmer. Sitte olemme päässeet hänestä. Täydellisesti. Ikuisiksi ajoiksi.
Rebekka (hiljaa ja vavisten). Luuletko niin, Rosmer?
Rosmer. Sen täytyy tapahtua. Minä en voi, enkä tahdo käydä elämäni halki ruumis seljässä. Auta minua heittämään se luotani, Rebekka. Ja tukahuttakaamme kaikki muistot vapauteen, riemuun, intohimon liekkiin. Sinä olet oleva minulle ainoa vaimo, joka minulla koskaan on ollut.
Rebekka (tyyntyneenä). Elä enää koskaan ota tätä puheeksi. Minä en milloinkaan rupea vaimoksesi.
Rosmer. Kuinka! Et milloinkaan! Oo, etkö sitte luule voivasi ruveta minua rakastamaan? Eikö meidän ystävyydessämme jo ole vivahdus rakkaudesta!
Rebekka (panee kädet korvilleen, aivan kuin säikähtäneenä). Elä puhu noin, Rosmer! Elä sano sitä!
Rosmer. On on, – meidän suhteessamme on versova mahdollisuus. Ooh, minä näen kasvoistasi, että sinusta tuntuu myöskin siltä, eikö tunnu, Rebekka?
Rebekka (taas lujasti ja maltilla). Kuule minua. Sen sanon sinulle, – että ellet heitä tuota ajatustasi, lähden minä Rosmersholmasta.
Rosmer. Lähdet! Sinä! Sitä et voi. Se on mahdotonta.
Rebekka Vielä mahdottomampaa on, että minä voin ruveta sinun vaimoksesi. Siksi en kuuna päivänä voi ruveta.
Rosmer (katsoo häneen säpsähtäen). «Et voi,» sanot. Ja sanot sen niin kummallisesti. Minkä tähden et voi?
Rebekka (tarttuu hänen kumpaankin käteensä). Rakas ystävä, – sekä itsesi että minun tähteni, – elä kysy minkä tähden. (päästää hänet.) Kas niin, Rosmer. (Menee vasemman puoliselle ovelle.)
Rosmer. Tästä lähin ei minulla ole muuta kysyttävää kuin tuo sama – minkä tähden?
Rebekka (kääntyy, katsoo häneen). Sitte on kaikki loppunut.
Rosmer. Meidän väliltämmekö?
Rebekka. Niin.
Rosmer. Ei koskaan ole meidän kahden väliltä kaikki loppunut. Et koskaan sinä lähde Rosmersholmasta.
Rebekka (käsi ovenkääkässä). En, en suinkaan minä lähdekkään. Mutta jos useimmin minulta kysyt – niin tulee loppu kuitenkin.
Rosmer. Loppu kuitenkin? Kuinka –?
Rebekka. Niin, sillä silloin menen minä samaa tietä kuin Beatekin. Nyt sen tiedät, Rosmer.
Rosmer. Rebekka –!
Rebekka (ovessa, nyökkää hitaasti päällään). Nyt sen tiedät. (menee).
Rosmer (tuijottaa ikäänkuin sekaisena ollen suljettuun oveen ja sanoo itsekseen). Mitä – tämä – on?