Rosmersholma: Kolmas näytös

Kolmas näytös.
Rosmersholma
Kirjoittanut Henrik Ibsen

(Rosmersholman arkihuone. Akkuna ja eteisen ovi ovat auki. Aamupäivä-aurinko paistaa ulkona.)

(Rebekka West, samassa puvussa kuin ensimmäisessä näytöksessäkin, seisoo akkunan edessä, siirrellen ja hypistellen kasvia. Hänen virkkaustyönsä on nojatuolissa. Matami Helseth kulkee edestakaisin höyhenhuiska kädessä, tomutellen huonekaluja.)

Rebekka (hetken vaitiolon perästä). Kummallista, että pastori viipyy tänään niin kauvan yläkerrassa.

Matami Helseth. No, useinhan se tapahtuu. Mutta kai hän nyt jo pian tulee alaskin, luulen ma.

Rebekka. Oletteko nähnyt häntä tänään?

Matami Helseth. Vilaukselta vaan. Kun vein kahvia hänelle, meni hän makuukamariinsa pukemaan päälleen.

Rebekka. Kysyn vaan siksi, että hän eilen ei ollut oikein terve.

Matami Helseth. Ei, huonolta hän näytti. Ja sitte minä luulen hänen vielä joutuneen johonkin kinaan lankonsa kanssa.

Rebekka. Mistähän syystä, luulette te?

Matami Helseth. Sitä minä en voi tietää. Ehkä se tuo Mortensgård on ärsyttänyt heidät riitajalalle.

Rebekka. Ehkäpä niin. Tunnetteko te tuota Peder Mortensgårdia?

Matami Helseth. Enhän nyt toki. Mistä tulee mieleennekin? Sellaista mokomaa kuin hän on!

Rebekka. Siksikö, tarkoitatte, että hän toimittaa ilkeätä lehteänsä?

Matami Helseth. Ooh, ei ainoastaan siitä syystä. – Olette kai, neiti, kuullut, että hän eli erään naidun vaimon kanssa, jonka mies oli lähtenyt karkuun? Vaimo sai lapsia.

Rebekka. Olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta se tapahtui varmaankin paljoa ennen minun tänne tuloani.

Matami Helseth. Niin, tietysti. Mortensgård oli silloin aivan nuori. Ja olisihan sillä naisella pitänyt olla enemmän järkeä kuin hänellä. Hän olisi tahtonut mennä naimisiinkin, hän. Mutta eihän se käynyt päinsä. Ja kyllä hän siitä kärsiä sai. – Mutta sitte hän on paisunut mahtavaksi. Moni täällä tarvitsee nykyään sitä miestä.

Rebekka. Useammat alhaiset ihmiset kääntyvät kai kernaimmin häneen, kun ovat joutuneet pulaan.

Matami Helseth. Hm, kyllä ne vaan muutkin kuin alhaiset ihmiset – –.

Rebekka (vilkasee häneen salaa). Mitenkä?

Matami Helseth (sohvan luona, tomuttaa ahkerasti). Sellaisetkin ihmiset, joista sitä ei voisi edes uskoakkaan, neiti!

Rebekka (asettelee kasvia). Niin, te vaan arvelette, matami Helseth. Sillä ettehän te voi olla ihan varma noista asioista.

Matami Helseth. Vai niin, vai luulette te, neiti, että minä en voi olla ihan varma. Voin niin, kun voinkin. Sillä – jos puhun suuni puhtaaksi – niin olen itse kerran vienyt kirjeen Mortensgårdille.

Rebekka (kääntyy). Eihän, – vai olette!

Matami Helseth. Olen kyllä; olen kun olenkin. Ja se kirje oli vielä kirjoitettu täällä Rosmersholmassa.

Rebekka. Oikeinko totta, matami?

Matami Helseth. Niin, toden totta. Ja hienolle paperille se oli kirjoitettu. Ja takapuolella oli hienoa, punaista lakkaa.

Rebekka. Ja teille se uskottiin vietäväksi. No, sitte ei ole vaikea arvata, keneltä kirje oli.

Matami Helseth. Noh?

Rebekka. Se oli tietysti jotain, jota rouva Rosmer-parka sairasmielisyydessään –

Matami Helseth. Niin sanotte te, neiti West, enkä minä.

Rebekka. Mutta mitä siinä kirjeessä sitte oli? Niin se on tosi – mistä te sen tietäisitte.

Matami Helseth. Hm, ehkä minä kuitenkin tiedän sen.

Rebekka. Sanoiko hän teille, mitä hän siihen kirjoitti?

Matami Helseth. Ei, ei hän sitä juuri tehnyt. Mutta kun Mortensgård oli lukenut kirjeen, alkoi hän kysellä minulta jos jotain, ristiin rastiin, niin että minä kyllä arvasin, mitä kirjeessä oli.

Rebekka. Mitä luulette siinä sitte olleen? Voi, hyvä, rakas matami, sanokaa se minulle?

Matami Helseth. E – en, en suinkaan neiti. En mistään hinnasta minä sano.

Rebekka. No, minulle te kyllä voitte sen sanoa. Olemmehan me niin hyviä ystäviä.

Matami Helseth. Herra varjelkoon minua kertomasta siitä teille, neiti. Minä voin ainoastaan sanoa, että siinä oli jotain ilkeätä, jota ne olivat uskotelleet sairaalle rouva-raukallemme.

Rebekka. Kuka oli uskotellut hänelle?

Matami Helseth. Häijyt ihmiset, neiti West. Häijyt ihmiset.

Rebekka. Häijyt –?

Matami Helseth. Niin, sen sanon kahdesti. Oikein häijyjä ne ihmiset olivat olleetkin.

Rebekka. Kenen te luulisitte sen sitte olleen?

Matami Helseth. O-oh – kyllä minä tiedän, kenen siksi luulisin. Mutta herra hallitkoon kieltäni. Siellä kaupungissa on tosin muuan rouva, joka – hm!

Rebekka. Minä näen kasvoistanne, että tarkoitatte rouva Krollia.

Matami Helseth. Niin, hän on se, mikä on, hän juuri. Minulle hän nyt aina on ollut niin isoista. Ja teitä hän ei ole koskaan hyvänsuovan silmillä katsellut.

Rebekka. Luuletteko te, että rouva Rosmer oli täydellä järjellään, kirjoittaessaan tuon kirjeen Mortensgårdille?

Matami Helseth. Sen järjen laita on niin ja näin, neiti. Ei hän nyt ainakaan ihan sekasin ollut, luullakseni.

Rebekka. Mutta hän joutui aivan suunniltaan, kun sai kuulla jäävänsä lapsettomaksi. Silloin se hulluus puhkesi.

Matami Helseth. Niin, se koski kovasti rouva-parkaan.

Rebekka (ottaa käsityönsä ja istuu tuolille akkunan luo). Ettekö tekin muuten usko sen olleen onneksi pastorille?

Matami Helseth. Minkä, neiti?

Rebekka. Että taloon ei tullut lapsia. Vai kuinka?

Matami Helseth. Hm, minä en oikein tiedä, mitä siihen pitäisi sanomani.

Rebekka. Uskokaa minua. Paras se meille oli. Pastori Rosmer ei ole luotu kuulemaan lasten-itkua.

Matami Helseth. Rosmersholmassa eivät pikku lapset itke, neiti.

Rebekka (katsoo häneen). Eivätkö ne itke?

Matami Helseth. Eivät. Ei kukaan muista kuulleensa pikkulapsien itkeneen tässä talossa.

Rebekka. Sepä kummallista.

Matami Helseth. Niin, eikö se ole kummallista? Mutta se on suvussa. Ja sitte on vielä toinen kummallinen seikka. Suuremmaksi tultuaan eivät ne koskaan naura. Eivät koskaan, koko elämässään.

Rebekka. Sepä vasta olisi ihmeellistä –.

Matami Helseth. Oletteko kertaakaan nähnyt tai kuullut pastorin nauravan?

Rebekka. En – kun oikein ajattelen, niin luulen teidän melkein olevan oikeassa. Mutta tämän puolen ihmiset nauravat minusta yleensä hyvin harvoin.

Matami Helseth. Niin nauravat. Rosmersholmasta se sai alkunsa, sanotaan. Ja sitte se arvatakseni on levinnyt, sekin, niin kuin muutkin tarttumat.

Rebekka. Te olette syvämielinen nainen, te, matami Helseth.

Matami Helseth. Ooh, ruvetkaa tässä nyt pitämään pilkkananne –. (kuuntelee.) Hys – Hys, – pastori kuuluu tulevan alas. Hän ei kärsi tomuhuiskaa huoneessa. (menee oikeanpuolisesta ovesta ulos.)

(Johannes Rosmer, keppi ja hattu kädessä, tulee eteisestä.)

Rosmer. Hyvää huomenta, Rebekka.

Rebekka. Hyvää huomenta ystäväni. (vähän ajan kuluttua; virkaten.) Menetkö kävelemään?

Rosmer. Menen.

Rebekka. Niin, ilma onkin niin kaunis.

Rosmer. Sinä et käynyt aamulla luonani.

Rebekka. En, – en käynyt. En tänään.

Rosmer. Etkö aijo toistekkaan tulla?

Rebekka. Ooh – en minä nyt vielä tiedä.

Rosmer. Onko tullut mitään minulle?

Rebekka. «Isänmaa» on tullut.

Rosmer. «Isänmaa» –!

Rebekka. Se on tuolla pöydällä.

Rosmer. (laskee hatun ja kepin kädestään). Onko siinä jotain – –?

Rebekka. On.

Rosmer. Etkä sinä lähettänyt sitä minulle –

Rebekka. Kyllä sen ehdit ajoissa lukea.

Rosmer. No niin. (ottaa sanomalehden ja lukee sitä pöydän vieressä seisoen). – Mitä! – «ei voi kylliksi varoittaa karttamaan halpamielistä puoluepetturia» –. (katsoo Rebekkaan.) He kutsuvat minua puoluepetturiksi, Rebekka.

Rebekka. Eihän siellä mainita mitään nimeä.

Rosmer. Samahan se on. (lukee eteenpäin.) «jalon asian salakavaltajia» –. – «Juudaksia, jotka röyhkeästi julistavat langenneensa, kun vaan luulevat sopivimman ja – hyödyllisimmän hetken olevan käsissä». – «Julkea solvaus kunnioitettavien esi-isiensä muistolle» –. – «odottaen, että nykyhetken herrat palkitsevat heitä ansion mukaisesti.» (laskee sanoman pöydälle.) Ja noin he kirjoittavat minusta. He, jotka tuntevat minut entisistä ajoista ja niin hyvin. He eivät itsekkään usko tuota. He tietävät, että siinä ei ole ainoatakaan sanaa totta – ja sentään he kirjoittavat niin.

Rebekka. Siinä on vielä muutakin.

Rosmer (ottaa taas sanoman). – «on puolustuksena kehittymätön arvostelukyky» –. – «turmiollisen vaikutuksen alaisena, – ja on se vaikutus ehkä ulottunut aloille, joita emme vielä tahdo vetää yleisön arvostelun ja arvelujen alaisiksi» – (katsoo Rebekkaan.) Mitä tämä on?

Rebekka. Huomaathan, että sillä tarkoitetaan minua.

Rosmer (laskee sanoman kädestään). Rebekka, – näin tekevät epärehelliset miehet.

Rebekka. Niin, minusta he eivät ole Mortensgårdia paremmat.

Rosmer (kävelee edestakaisin lattiata). Täällä tarvitaan pelastusta. Kaikki mitä ihmiskunnassa on hyvää, menee turmioon, jos näin jatketaan. Mutta niin ei saa tapahtua! Oi, kuinka iloinen, – kuinka iloinen olisin, jos saisin ihmiset kuulemaan parempaa tässä inhoittavassa sekasorrossa.

Rebekka (nousee). Niin, eikö totta? Siinä sinulla on suuri ja jalo tehtävä, jonka hyväksi voit elää!

Rosmer. Ajatteles, jos minä voisin herättää heidät itsetuntoon. Saada heidät häpeämään omaa itseänsä ja katumaan. Johtaisin heidän lähestymään toisiansa suvaitsevaisuudessa – rakkaudessa, Rebekka.

Rebekka. Niin ryhdy siihen vaan kaikin voimin, niin saat nähdä onnistuvasi.

Rosmer. Minusta sen pitäisi onnistua. Oi, millaista riemua eläminen silloin olisi. Poissa olisi vihamielinen taistelu. Kilvan vaan riennettäisiin. Joka silmä tähdäten samaan päämaaliin. Tahdot, mielet pyrkien eteenpäin – ylöspäin, – kukin oman luontonsa määräämää tietä. Onnea olisi kaikkia varten, – kaikkien kautta (tulee katsahtaneeksi ulos, säpsähtää, painuu kokoon ja lausuu raskaasti:) Ah! Ei minun kauttani.

Rebekka. Ei –? Ei sinun kauttasi!

Rosmer. Eikä minua vartenkaan.

Rebekka. Oi Rosmer, elä anna tuollaisen epäilyksen herätä mielessäsi.

Rosmer. Onnen, rakas Rebekka – onnen ensi ehto on tyyni, iloisa, varma viattomuuden tunto.

Rebekka (tuijottaen eteensä). Niin, viattomuus –.

Rosmer. Ooh, sen puutetta et sinä käsitä. Mutta minä – –.

Rebekka. Sinä kaikista vähin!

Rosmer (osoittaa akkunaan päin). Myllykoski.

Rebekka. Oi, Rosmer –!

(Matami Helseth kurkistaa oikeanpuolisesta ovesta.)

Matami Helseth. Neiti!

Rebekka. Toiste, toiste. Ei nyt.

Matami Helseth. Vaan pari sanaa, neiti. (Rebekka menee ovelle. Matami Helseth sanoo hänelle jotain. Kuiskuttelevat hetken toisilleen. Matami Helseth nyökähyttää päällään ja menee.)

Rosmer (levottomana). Oliko se jotain minulle?

Rebekka. Ei, se oli vaan talous-asioita. Nyt sinun pitäisi mennä ulos raittiisen ilmaan, Rosmer. Käydä oikein kauvaksi.

Rosmer (ottaa hattunsa). Niin, tule. Niin menemme yhdessä.

Rebekka. Ei, ystäväni, minä en nyt pääse. Sinun täytyy mennä yksin. Mutta karkoita mielestäsi kaikki nuo raskaat ajatukset. Lupaa se minulle.

Rosmer. Niitä en saa koskaan karkoitetuksi – pelkään mä.

Rebekka. Että niin perusteeton asia voi vaikuttaa sinuun noin valtavasti –!

Rosmer. Paha kyllä – se ei ole niinkään perusteeton. Minä olen miettinyt sitä yön, pitkän. Ehkä Beate sittenkin näki oikein.

Rebekka. Missä asiassa, tarkoitat?

Rosmer. Näki oikein, luullessaan minun rakastavan sinua.

Rebekka. Siinäkö oikein!

Rosmer (laskee hattunsa pöydälle). Minua painaa vaan se kysymys – emmeköhän me kaksi ole koko ajan pettäneet itseämme – kutsuessamme suhdettamme ystävyydeksi.

Rebekka. Tarkoitatko, että sitä yhtä hyvin voisi kutsua –?

Rosmer. – rakkaussuhteeksi. Niin, sitä minä tarkoitan. Jo silloin, kun Beate vielä eli, annoin minä sinulle kaikki ajatukseni. Sinua minä vaan kaipasin. Sinun luonasi minä tunsin tyyntä, iloisaa, vaatimatonta onnea. Kun oikein muistelemme, Rebekka, – niin alkoi meidän yhdys-elämämme aivan kuin suloinen, salaperäinen lapsuudenrakkaus. Intoilematta ja haaveksimatta. Eikö se sinustakin tuntunut siltä. Sano.

Rebekka (taistelee itsekseen). Ooh – en tiedä, mitä siihen vastaisin.

Rosmer. Ja tätä likeistä elämää toisissamme ja toistemme hyväksi me olemme pitäneet ystävyytenä. Ei, Rebekka, meidän suhteemme on ollut henkistä avioliittoa – ehkä heti ensi päivistä alkaen. – Siksi painaa minua rikos. Minulla ei ollut oikeutta siihen, – Beaten tähden ei minulla ollut oikeutta.

Rebekka. Ei oikeutta elää onnellisena? Niinkö luulet, Rosmer?

Rosmer. Hän katseli meidän suhdettamme oman rakkautensa kannalta. Arvosteli meidän suhdettamme oman rakkautensa mukaan. Se oli luonnollista. Beate ei voinut luulla toisin, kuin luuli.

Rebekka. Mutta miksi sinä sitte syytät itseäsi Beaten hairahduksesta?

Rosmer. Rakkaudesta minuun, – se oli rakkautta tavallansa, – meni hän myllykoskeen. Se tosiasia on varma, Rebekka. Enkä minä koskaan saa sitä mielestäni.

Rebekka. Oi, elä ajattele muuta kuin sitä suurta, ylevää tehtävää, jolle olet pyhittänyt elämäsi.

Rosmer (pudistaa päätään). Se tehtävä ei mahda koskaan onnistua. Ei ainakaan minulta. Ei sen jälkeen, mitä nyt tiedän.

Rebekka. Minkä tähden ei sinulta?

Rosmer. Sen tähden, ett’ei mikään rikokselle perustettu asia onnistu.

Rebekka (tuskaantuen). Oi, tämä on suku-epäilystä – suku-tuskaa, – suku-arkuutta. Sanotaan kuolleiden kummittelevan täällä kiitävinä, valkeina hevosina. Minusta tämä on jotain sellaista.

Rosmer. Olkoon se mitä lieneekin. Samahan se on, kun en kumminkaan sitä voita? Ja usko minua, Rebekka. Niin kuin jo sanoin: varmaan voittoon pyrkivällä asialla olkoon iloinen ja viaton mies ajajana.

Rebekka. Onko ilo sitte niin perin välttämätöin sinulle, Rosmer?

Rosmer. Iloko? On, Rebekka, on se.

Rebekka. Sinulle, joka et koskaan voi nauraa!

Rosmer. On se kuitenkin. Usko minua, minulla on suuri taipumus iloisuuteen.

Rebekka. Nyt sinun pitää lähteä, ystäväni. Käydä kaukana, – oikein kaukana. Kuuletko? – Kas tässä on hattusi. Ja tässä keppisi.

Rosmer (ottaa kummankin). Kiitos. Etkö sinä tule mukaan?

Rebekka. En, en, en voi tulla nyt.

Rosmer. No niin siis. – Sinä olet kuitenkin mukanani. (menee ulos eteisen läpi. Vähän ajan kuluttua kurkistaa Rebekka samasta avonaisesta ovesta ulos. Menee sitte oikean puoliselle ovelle.)

Rebekka (avaa ja sanoo puoliääneen). Kas niin, matami. Nyt voitte päästää hänet sisälle. (menee toiselle puolen akkunan luo.)

(Vähän ajan kuluttua tulee rehtori Kroll oikealta, Tervehtii vaiti ja lyhyesti ja pitää hattua kädessään.)

Kroll. Hän on siis mennyt?

Rebekka. Niin on.

Kroll. Onko hänen tapansa käydä kaukana?

Rebekka. On kyllä. Mutta tänään ei hänestä juuri voi olla varma. Ja ellette tahdo tavata häntä –

Kroll. Ei – ei. Teitä minä haluaisin puhutella. Ja ihan kahden kesken.

Rebekka. Parasta sitte on käyttää tilaisuutta. Istukaa, herra rehtori. (istuu akkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Rehtori Kroll istuutuu hänen viereensä.)

Kroll. Neiti West, – te voinette tuskin ajatella, kuinka syvästi ja tuskallisesti minuun koskee – tämä käänne, joka Johannes Rosmerissa on tapahtunut.

Rebekka. Me olimme varmat siitä, että niin piti käymänkin – ensi aluksi.

Kroll. Vaan ensi aluksi?

Rebekka. Rosmer toivoi niin lujasti, että te, joko heti tai myöhemmin olisitte samaa mieltä, kuin hän.

Kroll. Minä?

Rebekka. Sekä te, että kaikki muut hänen ystävänsä.

Kroll. Niin, siinä nyt näette! Noin kykenemätöin hän on arvostelemaan ihmisiä ja oloja elämässä.

Rebekka. Muuten, koska hän kerran tuntee itselleen tarpeelliseksi vapautua kaikin puolin –

Kroll. Niin mutta nähkääs – sitä minä en usko hänestä.

Rebekka. Mitä te sitte uskotte?

Kroll. Minä uskon teidän olevan kaiken alkuun panijan.

Rebekka. Tuon arvelun olette saanut rouvaltanne, rehtori Kroll.

Kroll. Se on saman tekevä, keneltä sen olen saanut. Varma asia on vaan, että minussa on herännyt suuri epäluulo – erittäin suuri epäluulo, minä sanon – muistellessani ja miettiessäni koko teidän käytöstänne, aina tänne tulostanne asti.

Rebekka (katsoo häneen). Muistaakseni oli kerran sekin aika, jolloin teissä oli herännyt erittäin suuri luottamus minuun, hyvä rehtori. Olin vähällä sanoa, lämmin luottamus.

Kroll (puoli-ääneen). Jokaisenhan te lumositte, jota koetitte saada valtaanne.

Rebekka. Koetinko minä saada teitä –!

Kroll. Koetitte niin. Nyt en ole enää niin hupsu, että uskoisin teidän puolellanne olleen rahtuakaan tunnetta. Te tahdoitte vaan hankkia itsellenne pääsyn Rosmersholmaan. Saada täällä jalan sijaa. Siihen tarvitsitte minun apuani. Nyt sen huomaan.

Rebekka. Olette siis ihan unohtanut, että Beate minua pyysi ja rukoili tänne muuttamaan.

Kroll. Niin, sitte kun te ensin olitte lumonnut hänetkin. Tai voitteko kutsua ystävyydeksi sitä tunnetta, joka hänet valtasi. Se kääntyi hurmaukseksi – jumaloimiseksi. Se muuttui – miksi sitä sanoisinkaan – jonkinmoiseksi luonnottomaksi rakkaudeksi. Niin, se on oikea nimitys.

Rebekka. Olkaa hyvä ja ajatelkaa missä tilassa sisarenne oli. Mitä minuun tulee, niin en luule olevani millään tavalla intoileva.

Kroll. Ette, ette suinkaan. Mutta sitä vaarallisempi te olette niille ihmisille, joita tahdotte valtaanne. Teidän on niin helppo toimia tuumien ja varmojen laskujen mukaan, – juuri sen vuoksi, että teillä on kylmä sydän.

Rebekka. Kylmä? Oletteko niin varma siitä?

Kroll. Nyt olen siitä ihan varma. Muuten ette olisi niin järkähtämättä vuodesta vuoteen voinut pyrkiä täällä päämaaliinne. – Niin – niin, – sen te nyt olette saavuttanut. Te olette saanut hänet ja kaikki täällä valtaanne. Mutta perille päästäksenne ette ole empinyt tehdessänne hänet onnettomaksi.

Rebekka. Se ei ole totta. Minä en ole sitä tehnyt. Te itse olette tehnyt hänet onnettomaksi.

Kroll. Minäkö!

Rebekka. Niin, pannessanne hänet siihen luuloon, että hän oli syypää Beaten kauheaan loppuun.

Kroll. Vai koski se siis kuitenkin häneen niin kovasti?

Rebekka. Sen voinette arvata. Niin hellä luonto kuin hänellä on –

Kroll. Minä luulin, että niin kutsuttu vapautunut mies olisi voittanut kokonaan arkatuntoisuuden. – Mutta siinäpä se on! – No niin – kyllähän minä sen oikeimmin jo tiesin. Noiden, seiniltä katseleväin miesten jälkeläinen ei pääse niin vaan irtautumaan siitä; mikä polvesta polveen on kulkenut suvussa perintönä.

Rebekka (katselee miettien eteensä). Johannes Rosmerilla on lujat juuret suvussansa. Se on varma se.

Kroll. Niin, ja se teidän olisi pitänyt muistaa, jos teissä olisi ollut myötätuntoisuutta häneen. Mutta ette suinkaan te osannut sitä muistaakkaan. Ovathan teidän edellytyksenne niin perin erillaiset kuin hänen.

Rebekka. Mitä edellytyksiä te tarkoitatte?

Kroll. Minä tarkoitan sukukannan, – alkuperän edellytyksiä, neiti West.

Rebekka. Vai niin. Niin, se on kyllä totta, minä olen hyvin halpaa sukua. Mutta kuitenkin –

Kroll. Minä en tarkoita arvoa enkä asemaa. Minä ajattelen siveellisiä edellytyksiä.

Rebekka. Edellytyksiä? Mihinkä?

Kroll. Ylipäänsä teidän olemassa oloonne.

Rebekka. Mitä te sanotte!

Kroll. Minä sanon sen vaan sen vuoksi, että siinä on selitys teidän menettelyynne.

Rebekka. Tätä minä en ymmärrä. Minä tahdon täyden selvyyden!

Kroll. Minä luulin tosiaan, että teillä oli täysi selvyys asiassa. Muuten olisi hyvin kummallista, miksi te rupesitte tohtori Westin ottotyttäreksi –.

Rebekka (nousee). Vai niin! Nyt ymmärrän.

Kroll. – ja otitte hänen nimensä. Äitinne nimi oli Gamvik.

Rebekka (menee toiselle puolelle). Isäni nimi oli Gamvik, herra rehtori.

Kroll. Äitinne toimi saattoi kai hänet tuon tuostakin tekemisiin piirilääkärin kanssa.

Rebekka. Siinä olette oikeassa.

Kroll. Ja sitte ottaa tämä teidät luokseen – heti äitinne kuoltua. Hän on tyly teille. Ja kuitenkin te pysytte hänen luonaan. Te tiedätte, että hän ei aijo jättää teille äyriäkään perinnöksi. Saittehan te vaan kirstullisen kirjoja. Ja sentään te kestätte hänen luonaan. Suvaitsette hänen äreyttään. Hoitelette häntä viimeiseen asti.

Rebekka (toisella puolella, pöydän luona, katsoo häneen pilkallisesti). Ja syyksi kaikkiin noihin töihini arvelette te sen seikan, että syntymässäni muka oli jotain epäsiveellistä – rikoksellista!

Kroll. Minä päätän, että teitte, kaikki mitä teitte hänen hyväkseen, ehdottomasta tyttären vaistista. Muuten pidän koko teidän menettelytapaanne alkuperänne seurauksena.

Rebekka (kiivaasti). Mutta koko puheessanne ei ole sanaakaan totta! Sen voin todistaa! Sillä tohtori West ei ollut vielä tullut Lappiin minun syntyessäni.

Kroll. Anteeksi, – neiti. Hän tuli sinne vuotta ennen. Siitä olen minä ottanut selon.

Rebekka. Te olette erehtynyt, minä sanon! Tykkänään erehtynyt!

Kroll. Sanoittehan tässä toissa päivänä, että olette yhdeksänkolmatta vanha. Käytte kolmeakymmentä.

Rebekka. Niinkö? Sanoinko minä niin?

Kroll. Sanoitte kyllä. Ja siitä minä voin laskea –

Rebekka. Seis! Laskuista ei ole hyötyä. Minä voin yhtä hyvin tunnustaa teille heti, että olen vuotta vanhempi kuin sanoin olevani.

Kroll (hymyilee epäillen). Todellakin? Sepä oli uutinen. Mistä se lähtee?

Rebekka. Täytettyäni viisikolmatta, aloin mielestäni – naimatoin kuin olin – tulla liian vanhaksi. Ja sitte rupesin valehtelemaan itseäni vuotta nuoremmaksi.

Kroll. Te? Vapautunut nainen. Onko teilläkin ennakkoluuloja naima-ijän suhteen?

Rebekka. Siinä tein perin tuhmasti – oikein naurettavasti. Mutta ihmiseen jää aina jotain, josta ei pääse vapautumaan. Sellaisia me nyt olemme.

Kroll. Olkoonpa niinkin. Mutta laskuni voi sittenkin olla oikea. Sillä tohtori West kävi siellä käymätietä, vuotta ennen viran saantiaan.

Rebekka (kiivastuu). Se ei ole totta!

Kroll. Eikö ole totta?

Rebekka. Ei. Sillä äiti ei koskaan puhunut mitään siitä.

Kroll. Vai ei hän puhunut?

Rebekka. Ei koskaan. Eikä tohtori West myöskään. Ei sanaakaan.

Kroll. Ehkä he vaikenivat sen vuoksi, että heillä oli syytä saada yksi vuosi unhohtuksiin? Samoin kuin tekin olette tehnyt, neiti West. Se on ehkä suku-omituisuus.

Rebekka (kulkee edestakaisin, väännellen käsiään). Se on mahdotonta. Te tahdotte vaan luulotella minua. Ei ikinä se ole totta, ei. Se ei voi olla totta! Ei iki-päivinä –!

Kroll (nousee). Mutta, hyvä neiti, – miksi Herran nimessä te noin riehutte? Vallanhan te säikytätte minua! Mitä on minun luuleminen ja ajatteleminen –!

Rebekka. Ei mitään. Teidän ei tarvitse luulla eikä ajatella mitään.

Kroll. Selittäkää sitte kaikella muotoa, kuinka te joudutte noin suunniltanne sellaisen asian – sellaisen mahdollisuuden tähden.

Rebekka (hilliten itseänsä). Onhan se selvä asia, rehtori Kroll. Ei minulla ole halua pitää itseäni laittomana lapsena.

Kroll. Vai niinkö? No, no, tyydytään nyt – vastaiseksi – siihen selitykseen. Siis on teillä siinäkin suhteessa jäänyt pieni ennakkoluulo.

Rebekka. Niin kaiketi minulla on.

Kroll. No, ja luullakseni tuo teidän vapautumisenne – niinkuin sitä kutsutte – on monissa kohdin samanlaista. Te olette kirjoista hankkinut itsellenne koko joukon uusia mietteitä ja mielipiteitä. Te olette saanut jonkinlaisia tietoja tutkimuksista usealla alalla – tutkimuksista, jotka näyttävät kukistavan monta perustusta, joita tähän asti on pidetty pyhinä ja kumoamattomina. Mutta tuo kaikki on vaan oppimalla saatua, neiti West. Vaan tietoa. Se ei ole muuttunut teissä lihaksi ja vereksi.

Rebekka (miettien). Ehkä te olette oikeassa.

Kroll. Tutkikaa vaan itseänne, niin saatte nähdä! Ja kun te olette tuollaisella, kannalla, niin voi helposti arvata, miten Johannes Rosmerin laita on. Sehän on selvää hulluutta – suin päin turmioon syöksymistä, – että hän tahtoo julkisesti tunnustaa luopuneensa entisestä puolueestaan! Hän, – joka on niin arka luonnoltaan! Ajatelkaa häntä entisten ystäviensä hylkäämänä – vainoomana. Torjuen yhteiskunnan etevimpien miesten hyökkäyksiä. Ei sinä ilmoisna ikänä hänessä ole miestä sitä kestämään.

Rebekka. Hänen täytyy kestää! Nyt on jo liian myöhäistä vetäytyä takaisin.

Kroll. Ei ollenkaan. Ei millään tavalla. Tapahtuneet asiat saadaan vaikenemalla unohduksiin, – tai ne voidaan ainakin selittää vaan ohi meneväksi, vaikka kyllä surkuteltavaksi hairahdukseksi. Mutta – yksi seikka on kuitenkin ihan välttämätöin.

Rebekka. Ja mikä se on?

Kroll. Teidän täytyy saada hänet hankkimaan suhteellensa laillista vahvistusta.

Rebekka. Suhteellensa minuunko?

Kroll. Niin. Pitäkää huoli siitä, että hän sen tekee.

Rebekka. Te ette siis voi päästä siitä luulosta, että meidän suhteemme kaipaa – laillista vahvistusta, niin kuin sitä kutsuitte?

Kroll. Minä en tahdo lähemmin koskea asiaan. Mutta minä luulen ainakin huomanneeni, että ihmisten on helpointa voittaa niin kutsutut ennakkoluulot – kaikissa – hm.

Rebekka. Miehen ja naisen välisissä suhteissa – niinkö?

Kroll. Niin, – suoraan sanoen, – niin minä luulen.

Rebekka (menee lattian poikki ja katselee, akkunasta). Olin vähällä sanoa, – kumpa olisitte oikeassa, rehtori.

Kroll. Mitä sillä tarkoitatte? Sanotte sen niin kummallisesti.

Rebekka. Eikö mitä! Elkäämme enää puhuko niistä asioista. – Ah – tuolla hän jo tulee!

Kroll. Nytkö jo! Sitte minä lähden.

Rebekka (menee hänen luokseen). Ei – jääkää! Sillä nyt saatte kuulla jotain.

Kroll. Ei nyt. Minä en luule kärsiväni hänen näköänsä.

Rebekka. Minä pyydän, – jääkää. Tehkää se. Muuten kadutte. Viimeisen kerran minä teiltä jotain pyydän.

Kroll (katsoo häneen kummastuneena ja panee sitte hattunsa pois). No niin, neiti West. Olkoon menneeksi sitte. (Ovat hetken hiljaa. Sitte tulee Johannes Rosmer eteisestä.)

Rosmer (näkee rehtorin, seisahtuu ovessa). Mitä –! Oletko sinä täällä?

Rebekka. Hän olisi kernaammin karttanut sinua, Rosmer.

Kroll (ehdottomasti). Sinua!

Rebekka. Niin, herra rehtori. Rosmer ja minä – me sinuttelemme toisiamme. Suhteemme toisiimme on johtanut siihen.

Kroll. Sitäkö minun piti jäämän tänne kuulemaan?

Rebekka. Sekä sitä – että vielä muutakin.

Rosmer (tulee lähemmäksi). Mikä on tarkoitus tänpäiväisellä käynnilläsi?

Kroll. Minä tahdoin kerran vielä hillitä sinua ja voittaa sinut uudestaan puolellemme.

Rosmer (näyttää sormellaan sanomalehteä). Sen jälkeen, mitä tuossa on luettavana?

Kroll. Minä en ole sitä kirjoittanut.

Rosmer. Teitkö mitään estääksesi sen ilmaantumista?

Kroll. Se olisi ollut rikos sitä asiaa vastaan, jota ajan. Eikä se muuten ollut minun vallassanikaan.

Rebekka (repii sanomalehden palasiksi, rusentaa sen ja heittää uunin taakse). Kas noin. Nyt se on pois silmistä. Ja olkoon se samoin mielestäkin. Sillä toiste ei tule enää sellaisia, Rosmer.

Kroll. Niin, niin, kun vaan saisitte asiat sille kannalle.

Rebekka. Tulkaa, ja istukaamme, ystäväni. Kaikin kolmisin. Niin ilmoitan teille kaikki.

Rosmer (istuu ehdottomasti). Mikä sinuun on tullut, Rebekka! Tuo kammottava tyyneys –. Mitä se on?

Rebekka. Se on päätöksen tyyneys. (istuu.) Istukaa tekin, rehtori. (rehtori Kroll istuu sohvaan.)

Rosmer. Päätöksen, sanoit. Minkä päätöksen?

Rebekka. Minä annan sinulle takaisin, mitä tarvitset, voidaksesi elää. Sinä olet saava takaisin iloisen viattomuutesi, rakas ystäväni.

Rosmer. Mitä tämä on?

Rebekka. Minä kerron vaan. Muuta ei tarvita.

Rosmer. No!

Rebekka. Tultuani tänne Lapista – tohtori Westin kanssa, – aukeni minulle, mielestäni uusi, suuri, avara maailma. Tohtori oli opettanut minulle yhtä ja toista. Kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka minulla siihen aikaan oli elämästä. (taistellen ja tuskin kuuluvasti). Silloin –

Kroll. Silloin –?

Rosmer. Mutta, Rebekka, – tämänhän minä jo tiedän.

Rebekka (hilliten itseänsä). Niin – niin, – oikeassa olet. Tämän sinä kyllä tiedät.

Kroll (katsoo kiinteästi Rebekkaan). Ehkä on paras, että minä lähden pois.

Rebekka. Ei, istukaa vaan, hyvä rehtori (Rosmerille). Tarkoitan vaan sitä, näetkös, – että tahdoin seurata uutta, koittavaa aikaa. Kaikkia uusia aatteita. – Kerran kertoi rehtori Kroll minulle, että Ulrik Brendelillä oli ollut suuri valta sinuun, yhteen aikaan vielä alaikäisenä ollessasi. Sen olisi mielestäni pitänyt onnistua minullekkin.

Rosmer. Tulitko sinä tänne sala-tarkoituksessa –!

Rebekka. Minä tahdoin, että me kaksi yhdessä menisimme eteenpäin vapaudessa. Aina yhä eteenpäin. – Mutta sinun ja täydellisen vapautumisen välillä oli synkkä, ylipääsemätöin muuri.

Rosmer. Mitä muuria tarkoitat?

Rebekka. Tarkoitan sitä, Rosmer, että sinä et voinut kehkeytyä vapaaksi muualla, kuin hellässä päivän-paisteessa. Ja täällä sinä kuihduit ja näivetyit moisen avioliiton pimeydessä.

Rosmer. Sinä et vielä koskaan ole puhunut minulle avioliitostani tuolla tavalla.

Rebekka. En, sitä en uskaltanut, sillä siten olisin säikyttänyt sinut.

Kroll (nyökkää Rosmerille). Kuulitko sitä!

Rebekka (jatkaa). Mutta minä tiesin kyllä missä sinun pelastuksesi oli. Ainoa pelastuksesi. Ja sitte minä ryhdyin toimiin.

Rosmer. Mitä toimia sinä tarkoitat?

Kroll. Tarkoitatteko sillä, että – –!

Rebekka. Niin, Rosmer –. (nousee.) Istu vaan. Te myöskin, rehtori Kroll. Mutta, kaikki on tuleva ilmi. Sinä, Rosmer, olet viaton. Et sinä, vaan minä houkuttelin –; tulin houkutelleeksi Beaten harhateille –

Rosmer (hypähtää seisomaan). Rebekka!

Kroll (ylös sohvalta). – Harhateille!

Rebekka. Niille teille, – jotka johtivat Myllykoskeen. Nyt sen tiedätte kumpikin.

Rosmer (huumauksissa). Mutta minä en ymmärrä –. Mitä hän sanoo? Minä en ymmärrä sanakaan –!

Kroll. Niin vai, niin. Minä alan ymmärtää.

Rosmer. Mutta mitä sinä sitte olet tehnyt! Mitä sinä olet voinut sanoa hänelle? Eihän ollut mitään sanottavaa. Ei vähääkään.

Rebekka. Hän sai tietää, että sinä pyrit vapaaksi kaikista vanhoista ennakkoluuloista.

Rosmer. Niin, mutta sitä minä en vielä siihen aikaan tehnyt.

Rebekka. Minä tiesin sen pian tapahtuvan.

Kroll. (nyökkää Rosmerille). Ahaa!

Rosmer. Entä sitte? Mitä vielä? Nyt tahdon tietää lopunkin.

Rebekka. Vähää myöhemmin – pyysin ja rukoilin häneltä, että saisin lähteä Rosmersholmasta.

Rosmer. Minkä tähden sinä tahdoit lähteä – silloin?

Rebekka. Minä en tahtonut lähteä. Minä tahdoin pysyä täällä, missä olin. Mutta minä sanoin hänelle, että olisi paras meille kaikille, että minä ajoissa poistuisin. Minä viittasin hänelle, että jos minä viivyn täällä kauvemmin, – niin voisi, – voisi tapahtua, – mitä tahansa.

Rosmer. Niin sinä siis sanoit ja teit?

Rebekka. Niin, Rosmer.

Rosmer. Sitä sinä kutsuit toimeen ryhtymiseksi?

Rebekka (murtuneella äänellä). Niin, siksi minä sitä kutsuin.

Rosmer (vähän perästä). Oletko nyt tunnustanut kaikki, Rebekka?

Rebekka. Olen.

Kroll. Ette kaikkia.

Rebekka (katsoo häneen arasti). Mitä olisi vielä jäljellä?

Kroll. Ettekö te lopuksi ilmoittanut Beatelle, että teidän matkanne muille seuduille oli välttämätöin – ei ainoastaan paras vaan ihan välttämätöin Rosmerin ja teidän tähtenne, ja että lähdön täytyi tapahtua niin pian kuin mahdollista? Noh?

Rebekka (hiljaa ja epäselvästi). Ehkä minä sanoin jotain sinnekin päin.

Rosmer (vaipuu akkunan vieressä olevaan nojatuoliin), ja tuollaista valhe- ja petosverkkoa on hän – onneton sairas, uskonut. Uskonut ihan todeksi! Järkähtämättä! (katsoo Rebekkaan.) Eikä hän koskaan maininnut mitään minulle. Ei koskaan edes viittaamalla! Oh, Rebekka, – minä näen kasvoistasi, – että sinä kielsit häntä sitä tekemästä!

Rebekka. Hän oli saanut päähänsä, ett’ei hänellä lapsettomana vaimona, ollut oikeutta olla täällä. Ja sitte hän luuli velvollisuutensa vaativan häntä tekemään tilaa.

Rosmer. Ja sinä – sinä et tehnyt mitään, saadaksesi häntä siitä luulosta?

Rebekka. En.

Kroll. Te ehkä vaan vahvistitte häntä luulossaan? Vastatkaa!

Rebekka. Siltä se taisi hänestä tuntua, luulen.

Rosmer. Niin, niin, – ja sinun tahtoasi hän totteli kaikissa. Ja niin hän teki tilaa. (hypähtää seisomaan.) Kuinka sinä voit – voit jatkaa noin kauheata leikkiä!

Rebekka. Mielestäni oli valittava toinen kahdesta elämästä, Rosmer.

Kroll (kiihkeästi ja mahtavasti). Teillä ei ollut oikeutta ruveta valitsijaksi.

Rebekka (kiivaasti). Luuletteko sitte minun silloin toimineen kylmän, harkitsevan järjen avulla! Silloin en ollut sellainen kuin nyt, tätä kertoessani. Ja onhan joka ihmisessä kaksi tahtoa, tiedän mä. Minä tahdoin Beaten pois. Millä keinoin tahansa. Mutta en kuitenkaan luullut sen koskaan tapahtuvan. Joka askelta uskaltaessani ja koetellessani, kuulin mielestäni jonkun äänen sisässäni huutavan: Tähän asti vaan! Ei askeltakaan enään! – Enkä kuitenkaan voinut heretä. Minun täytyi koetella hieman vielä. Sanoa vaan yksi ainoa sananen. Ja sitte yksi lisää – ja aina vaan sananen lisää. – Ja sitte se tapahtui. – Niin sellaiset asiat valmistuvat. (lyhyt vaitiolo).

Rosmer (Rebekalle). Miten luulet itsellesi vast’edes käyvän? Tämän jälkeen?

Rebekka. Minulle saa käydä miten tahansa. Ei sillä ole suurin lukua.

Kroll. Ei sanaakaan, josta huomaisi katumusta. Ehk’ei se teitä vaivaakkaan?

Rebekka (kylmästi). Anteeksi, herra rehtori, – se asia ei liikuta muita kuin minua. Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa.

Kroll (Rosmerille). Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla. Mitä likeisimmässä suhteessa. (katsoo kuviin seinillä). Ooh – noita poissa olevia, – näkisivät he nyt haudoistaan!

Rosmer. Menetkö kaupunkiin?

Kroll (ottaa hattunsa). Menen. Mitä pikemmin, sitä parempi.

Rosmer (ottaa samoin hattunsa). Sitte tulen minä kanssasi.

Kroll. Tuletko! No arvasinhan minä, ett’emme me vielä olleet ihan menettäneet sinua.

Rosmer. Tule nyt, Kroll! Tule! (menevät eteisen kautta, katsomatta Rebekkaan. Hetken kuluttua menee Rebekka varovasti akkunan luo ja kurkistaa kasvien välistä ulos.)

Rebekka (puhuu puoliääneen itsekseen). Eikä tänäänkään sulun yli. Yläpuolelta nytkin. Ei pääse koskaan Myllykosken yli. Ei koskaan. (menee akkunan luota.) Niin – niin sitte! (menee ja vetää kellonnauhasta. Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)

Matami Helseth. Mikä on, neiti?

Rebekka. Matami, olkaa hyvä ja tuottakaa minun matkakirstuni alas vinniltä.

Matami Helseth. Matkakirstunne?

Rebekka. Niin, ruskea hylkeennahka-kirstuni, tiedättehän?

Matami Helseth. Tiedän toki. Mutta Herra hallitkoon – aikooko neiti lähteä matkoille?

Rebekka. Niin, nyt minä aijon lähteä matkoille, matami.

Matami Helseth. Ja heti tuossa tuokiossa!

Rebekka. Niin pian kun olen säälinyt tavarani kokoon.

Matami Helseth. No en ole mokomaa ennen kuullut! Mutta tottahan neiti pian palaa, tiedän mä?

Rebekka. En minä palaa enää koskaan.

Matami Helseth. Ette koskaan! Mutta miten, Herran nimessä, me sitten tullaan toimeen täällä Rosmersholmassa, kun neiti on poissa? Ja pastori-raukallakin oli niin hyvät oltavat.

Rebekka. Niin, mutta minä olen tänään ruvennut pelkäämään, matami Helseth.

Matami Helseth. Pelkäämään! ’sus siunatkoon, – minkä tähden?

Rebekka. Luulen nähneeni vilauksen valkeista hevosista.

Matami Helseth. Valkeista hevosista. Ihan päiväsydännä.

Rebekka. Oo, ne valkeat hevoset, ne liikkuvat täällä Rosmersholmassa joka aika. (toisella äänellä.) No – entä matkakirstuni, matami?

Matami Helseth. Niin oikein. Matkakirstunne.

(menevät molemmat oikealle.)