Rosmersholma: Neljäs näytös

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmas näytös Neljäs näytös.
Rosmersholma
Kirjoittanut Henrik Ibsen
Rosmersholma


(Arkihuone Rosmersholmassa. On myöhä ilta. Pöydällä palaa lamppu, sen päällä on varjostin.)

(Rebekka West seisoo pöydän edessä, latoen pieniä esineitä tavaralaukkuun. Hänen hattunsa, päällystakkinsa ja virkkaamansa valkea villahuivi riippuvat sohvan selkämyksellä.)

(Matami Helseth tule oikealta.)

Matami Helseth (puhuu matalalla äänellä, näyttäen salaperäiseltä). Niin, nyt on kaikki kapineet viety ulos, neiti. Ne ovat keittiökäytävässä.

Rebekka. Hyvä. Olette kai sanonut kuskille?

Matami Helseth. Olen. Hän kysyy, mihinkä aikaan hänen pitää tulla vaunuinensa.

Rebekka. Luullakseni noin yhdentoista paikoilla. Höyrylaiva lähtee puoliyön aikaan.

Matami Helseth (vähä vitkastellen). Entä pastori sitte? – Joll’ei hän tule siksi kotiin?

Rebekka. Minä matkustan kuitenkin. Ell’en enää tapaisi häntä, voitte sanoa, että kirjoitan hänelle. Pitkän kirjeen. Sanokaa niin.

Matami Helseth. Niin, – käyhän se laatuun kirjoituskin. Mutta, neiti parka, – minusta teitin pitäisi koittaa puhutella häntä vielä kerran.

Rebekka. Ehkä niinkin. Tai ehk’ei sittenkään,

Matami Helseth. No ei nyt, – että minun vielä piti näkemän tällaista, enpä minä tätä olisi luullut!

Rebekka. Mitä te sitte olisitte luullut, matami Helseth?

Matami Helseth. No olisin minä toki luullut pastori Rosmeria vähä enemmän kunnon mieheksi.

Rebekka. Kunnon mieheksi?

Matami Helseth. Niin totta, niin minä juuri sanon.

Rebekka. Mutta, matami hyvä, mitä te sillä tarkoitatte!

Matami Helseth. Minä tarkoitan täyttä totta, neiti. Ei hänen vaan pitäisi sillä tavalla suoriutua asiasta.

Rebekka (katsoo häneen). Kuulkaapas matami. Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan – minkä tähden te luulette minun lähtevän pois?

Matami Helseth. Hyvänen aika, se on kai välttämätöntä, neiti. Jaa, jaa, niin, niin. Mutta minusta ei pastori ole ollenkaan tehnyt kauniisti. Mortensgårdiakin voi vielä puolustaa. Sillä olihan sen naisen mies elossa. Eikä he niin päässeet yhteen, vaikka kuinka olisivat tahtoneet. Mutta pastori, nähkääs, hän on – hm!

Rebekka (vähä hymyillen). Oletteko te voinut luulla tuollaisia asioita minusta ja pastori Rosmerista?

Matami Helseth. En, Jumala varjelkoon. Niin, minä tarkoitan, – en ennen kun tänään.

Rebekka. Mutta tänään siis –?

Matami Helseth. No – sitte kun ne ihmiset sanovat sanomissa olevan niin paljon ilkeitä asioita pastorista, niin –.

Rebekka. Hahaa!

Matami Helseth. Sillä minun mielestäni luulisi semmoisen miehen, joka kerran menee Mortensgårdin uskoon, kykenevän vaikka ihan mihin tahansa.

Rebekka. No niin, taitaa olla niin. Mutta entä minä? Mitä minusta luulette?

Matami Helseth. Hyvänen aika, – eihän teistä ole suurin sanottavaa. Ei sitä yksinäisen naisen ole niinkään helppoa pysyä lujana – arvelen ma. Kaikkihan me olemme ihmisiä, neiti West.

Rebekka. Se on tosi sana, matami. Kaikki me olemme ihmisiä. – Mitä te kuuntelette?

Matami Helseth (hiljaa). Herra Jesus, – siellä se tulee suoraa päätä.

Rebekka (säpsähtää). Siis kuitenkin –! (päättävästi) No niin. Olkoon menneeksi!

(Johannes Rosmer tulee eteisestä.)

Rosmer (näkee matkahankkeet, kääntyy Rebekkaan ja kysyy). Mitä tämä merkitsee?

Rebekka. Minä matkustan pois.

Rosmer. Heti?

Rebekka. Niin. (matamille.) Siis kello yksitoista.

Matami Helseth. Hyvä, neiti. (menee oikialle.)

Rosmer (vähä vai’ettuaan). Mihin sinä matkustat, Rebekka?

Rebekka. Pohjoiseen päin, höyrylaivalla.

Rosmer. Pohjoiseen? Minkä tähden pohjoiseen?

Rebekka. Sieltähän minä tulinkin.

Rosmer. Mutta eihän sinulla nyt ole siellä mitään tehtävää.

Rebekka. Eihän minulla ole mitään tehtävää täälläkään.

Rosmer. Mihin sitte aijot ryhtyä?

Rebekka. En tiedä. Kunhan vaan saan tästä lopun.

Rosmer. Saat lopun?

Rebekka. Rosmersholma on murtanut minut.

Rosmer (tulee tarkemmaksi). Niinkö sanot?

Rebekka. Murtanut minut ihan perinpohjin. – Minulla oli niin terve ja uljas tahto, tänne tullessani. Nyt olen joutunut vieraan lain alle. – Tämän jälkeen en luule uskaltavani ryhtyä enää mihinkään.

Rosmer. Minkä tähden et? Minkä lain alle sinä sanot, että olet?

Rebekka. Elkäämme puhuko siitä nyt. – Kuinka sinun ja rehtorin kävi?

Rosmer. Me olemme sopineet.

Rebekka. Vai niin, sillä se siis päättyi.

Rosmer. Hän kokosi luokseen kaikki vanhat ystävämme. He ovat todistaneet minulle, että ihmismielten jalostajaksi en ollenkaan kelpaa. Ja se on sitä paitsi niin toivotonta työtä. Minä heitän sen kokonaan.

Rebekka. Niin, niin, – paras kai se mahtaa olla.

Rosmer. Sanotko nyt niin? Oletko nyt sitä mieltä?

Rebekka. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä.

Rosmer. Sinä valehtelet, Rebekka.

Rebekka. Valehtelen –!

Rosmer. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et ole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon.

Rebekka. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen toimeen.

Rosmer. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä jotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit minun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut.

Rebekka. Kuule, Rosmer –.

Rosmer (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen perinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi.

Rebekka. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva viimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin kirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta parasta lienee, että saat heti kuulla kaikki.

Rosmer. Onko sinulla lisää tunnustettavaa?

Rebekka. Suurin asia on sanomatta.

Rosmer. Mikä suurin?

Rebekka. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle muulle luo sekä valoa että varjoa.

Rosmer (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään.

Rebekka. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni tänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan. Millä tavalla tahansa – tietysti.

Rosmer. Sinulle onnistuikin – se mitä pyysit.

Rebekka. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä – siihen aikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en tuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut polultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon minulta – ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni.

Rosmer. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää.

Rebekka. Silloin minussa heräsi – tuo hurja, hillitsemätön halu –. Ooh, Rosmer –!

Rosmer. Halu. Sanoit –! Mihin?

Rebekka. Sinuun.

Rosmer (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on!

Rebekka (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat kuulla eteen päin.

Rosmer. Ja sinä tarkoitat – että olet rakastanut minua – tuolla tavalla!

Rebekka. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, – siihen aikaan. Minä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo sanoin, hurja, hillitsemätöin halu.

Rosmer. (tukalasti). Rebekka – istutko sinä todellakin itse siinä – sinä – sinä itse, kertomassa tätä!

Rebekka. Niin, mitä arvelet, Rosmer!

Rosmer. Sellaisesta syystä, – sellaisen halun vallassa sinä siis – sinä – sinä – ryhdyit toimeen, – niinkuin sitä kutsut.

Rebekka. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen myrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa mukaansa, – kantaa pyörteessään kauvaksi, – mihin tahansa. Turha on ponnistella vastaan.

Rosmer. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen.

Rebekka. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme keskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä.

Rosmer. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa. Voimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä.

Rebekka. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli suljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi että – mielipiteistäsi.

Rosmer. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä – sinä itse, – koko sinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen vapaa – sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut alkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin –!

Rebekka. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani kuin nyt.

Rosmer. – ja kuitenkin – sanon – kun eilen kysyin sinulta – pyysin sinua: rupea vaimokseni, – silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla, ett’et koskaan sitä tee.

Rebekka. Silloin minä huusin epätoivosta.

Rosmer. Minkä tähden?

Rebekka. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun oma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt, jolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen menettänyt toimintakykyni, Rosmer.

Rosmer. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut.

Rebekka. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi!

Rosmer. Mutta kuinka? Kuinka?

Rebekka. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, – ja sitte kun sinä olit muuttunut oikeaksi itseksesi –

Rosmer. Niin niin?

Rebekka. – sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan kuin Beate eli –

Rosmer. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa.

Rebekka. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi – hiljaisuudessa – yksinäisyydessä, – kun annoit minulle ehdottomasti kaikki ajatuksesi, – joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana, kuin ne tunsit, silloin minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen – tietysti. Melkein huomaamatta – mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan perin pohjin.

Rosmer. Mitä se oikein on Rebekka!

Rebekka. Kaikki muu, – tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta kauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon rauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, – hiljaisuus sellainen kuin lintujen lepokallioille sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa – – –.

Rosmer. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät.

Rebekka. Ei ole enää suurin sanottavaa. Se vaan on enää kertomatta, että silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka tyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden välillämme.

Rosmer. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä.

Rebekka. Paras on, niin kuin on. Eilen – kun kysyit minulta, tahdonko ruveta vaimoksesi – silloin minä riemuitsin –

Rosmer. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti.

Rebekka. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin. Muinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole enää voimaa – ei pidemmältä.

Rosmer. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut?

Rebekka. Rosmer-suvun näkökanta elämästä – tai ainakin sinun näkökantasi on turmellut minun tahtoni!

Rosmer. Turmellut?

Rebekka. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien alaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun kanssasi – on jalostanut minun mieleni –

Rosmer. Ooh, voisin vaan luottaa siihen!

Rebekka. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa. Mutta: – (pudistaa päätään.) mutta – mutta –

Rosmer. Mutta? – Mitä?

Rebekka. – mutta se murhaa onnen.

Rosmer. Niinkö sanot, Rebekka?

Rebekka. Ainakin minulta.

Rosmer. Niin, mutta oletko ihan varma siitä. Jos nyt taas kysyisin sinulta –? Pyytäisin sinua niin hartaasti –

Rebekka. Ystäväni – elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta! Niin, – sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin –

Rosmer. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut?

Rebekka. Niin. Enemmän ja jotain muuta.

Rosmer (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka? Ajatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä.

Rebekka. Onko? Ja sentään –? Kuitenkin sinä –?

Rosmer. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan – noin ajatuksissani – ymmärräthän.

Rebekka. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin.

Rosmer (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se lieneekin – niin minä voin unhoittaa kaikki.

Rebekka. Mutta minä en voi.

Rosmer. Oo, Rebekka!

Rebekka. Niin, Rosmer, – se se juuri on kauheata, että nyt, kun elämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, – nyt olen muuttunut sellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen.

Rosmer. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa sinuun, – ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, – semmoisena kuin nyt olet.

Rebekka. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus sitte? Mistä minä sen otan.

Rosmer (raskaasti). Niin, niin – viattomuus.

Rebekka. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. Se oppihan sinun piti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa aatelis-ihmisissä –.

Rosmer, Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma, Rebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida jalostaa ulkoa päin.

Rebekka (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö?

Rosmer (miettien). Niin, – siinähän se suuri juuri olisi. Elämän ihanin onni mielestäni, melkein. – Jos niin on – (kiemurtelee tuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen perille.

Rebekka. Etkö sinä usko minua?

Rosmer. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua? Sinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon! Nyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, – niin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän minä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin.

Rebekka (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer – Rosmer!

Rosmer. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa, minä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti tietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa?

Rebekka. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka todistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on tapahtunut sinun, – ainoastaan sinun kauttasi!

Rosmer. Ooh – ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä. Minä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä sinuun.

Rebekka. Kuinka sitte luulet voivasi elää?

Rosmer. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en luule että voinkaan. – Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa, jonka hyväksi kannattaisikaan elää.

Rebekka. Elämässä, – siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen. Aikanamme siitä kyllä suoriumme.

Rosmer (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte luottamukseni takaisin! Luottamukseni sinuun, Rebekka! Luottamukseni rakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon!

Rebekka. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia.

Rosmer. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä autiota, – tätä kauheata tyhjyyttä, – tätä – tätä –.

Rebekka. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää seisomaan.) Ah, kuuletko?

(Ovi aukenee. Ulrik Brendel tulee sisään, hänellä on kiillotettu paita päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden varret ovat vedetyt housujen päälle, muuten samassa puvussa kuin edellisellä kerrallakin, näyttää ränsistyneeltä.)

Rosmer. Tekö siellä olette, herra Brendel.

Brendel. Johannes poikani, – minä sanon sinulle hyvästi.

Rosmer. Minne aijotte näin myöhään?

Brendel. Alas mäkeä.

Rosmer. Kuinka?

Brendel. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata sitä suurta olemattomuutta.

Rosmer. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on?

Brendel. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin. Kun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, – silloin seisoin edessäsi äveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani.

Rosmer. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä –

Brendel. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä hävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla.

Rosmer. Jos minä voin auttaa teitä jollain –

Brendel. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö sinulta pieni laina minulle?

Rosmer. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti.

Brendel. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari!

Rosmer. Mitä te sanotte!

Brendel. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt minä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä.

Rebekka. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne?

Brendel. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti asetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että olenkin konkurssitilassa.

Rebekka. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne?

Brendel. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu lukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, – kun kimmahutin kannen auki, tuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin.

Rosmer. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma?

Brendel. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle siitä täyden vakuuden.

Rosmer. Presidentti?

Brendel. No, niin, – hänen ylhäisyytensä sitte. Ganz nach Belieben.

Rosmer. Niin, mutta ketä te tarkoitatte?

Brendel. Peder Mortensgårdia tietysti.

Rosmer. Mitä!

Brendel (salaperäisesti.) Hys, hys! Peder Mortensgård on tulevaisuuden päällikkö ja herra. Milloinkaan en ole vielä seisonut mahtavamman miehen silmien edessä. Peder Mortensgårdilla on kaikkivaltaisuuden kyky. Hän voi tehdä kaikki mitä tahtoo.

Rosmer. Oo, elkää uskoko sitä.

Brendel. Voi kun voikin, poikani. Peder Mortensgård ei koskaan tahdo enempää kuin voi. Peder Mortensgård kykenee elämää elämätänsä ilman ihanteita ja siinä, näetkös, – näetkös siinä juuri on voiton suuri salaisuus. Se on kaiken viisauden summa. Sanottu!

Rosmer. (puoliääneen.) Nyt huomaan, että menette täältä köyhempänä kuin tulitte.

Brendel. Bien! Ota siis esimerkkiä vanhasta opettajastasi. Pyhi pois kaikki, mitä hän täällä päähäsi penäsi. Elä rakenna huonettasi juoksevalle hiekalle. Ja katso eteesi ja koittele, – ja koettele ennen kuin rakennat tälle viehättävälle olennolle, joka täällä sulostuttaa elämätäsi.

Rebekka. Minuako tarkoitatte?

Brendel. Niin, hurmaava merenneito.

Rebekka. Miksei minulle voisi rakentaa?

Brendel (astuu askeleen lähemmäksi.) Minulle on kerrottu, että entisellä oppilaallani on elämän tehtävä vietävä voittoon.

Rebekka. No niin –?

Brendel. Hän voittaa varmaan. Mutta – huomatkaa, – yhdellä välttämättömällä ehdolla.

Rebekka. Millä ehdolla?

Brendel (tarttuu häntä kohteliaasti ranteesen). Että se nainen, joka häntä rakastaa, menee iloisena keittiöön ja lyö poikki hienon ruusunpunaisen pikkusormensa, – tästä, – tästä, keskinivelen kohdalta. Toiseksi, että mainittu rakastettava nainen – myöskin iloisesti – leikkaa pois verrattoman siron vasemman korvansa. (Päästää hänen kätensä ja kääntyy Rosmeriin.) Hyvästi, voittava Johannekseni!

Rosmer. Lähdettekö nyt yön pimeyteen?

Rosmer. Yön pimeys on paras. Rauha olkoon teille. (Menee. Hetken äänettömyys huoneessa.)

Rebekka (hengittää raskaasti). Ooh, kuinka täällä on tukalaa ja raskasta! (menee akkunan luo, avaa sen ja jää sen eteen seisomaan.)

Rosmer (istuu uunin luona olevaan nojatuoliin). Se lienee sittekin parasta, Rebekka. Minä huomaan sen. Sinun on matkustaminen.

Rebekka. Niin, minä en tiedä muuta keinoa.

Rosmer. Käyttäkäämme siis hyväksemme viimeistä hetkeä. Tule tänne ja istu tuohon viereeni.

Rebekka (menee ja istuu sohvaan). Mitä tahdot, Rosmer?

Rosmer. Ensiksi sanon sinulle sen, ett’ei sinun tarvitse huolehtia tulevaisuudestasi.

Rebekka (hymyilee). Hm. Minun tulevaisuuteni.

Rosmer. Minä olen sovittanut asiat kaikkien mahdollisuuksien varalle. Jo aikoja sitte. Mitä tahansa tapahtuisikin, niin on sinusta pidetty huolta.

Rebekka. Sekin vielä, rakas Rosmer.

Rosmer. Olisihan sinun pitänyt arvatakin se.

Rebekka. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia asioita.

Rosmer. Niin, niin, – sinä arvelit kai, ett’ei meidän välimme koskaan voisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli.

Rebekka. Niin, niin luulin.

Rosmer. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin –.

Rebekka. O, Rosmer – sinä elät kauvemmin kuin minä.

Rosmer. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille tehdä, mitä tahdon.

Rebekka. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele –.

Rosmer. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon, surkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon –. Ja nyt olen paennut, jättänyt kaikki, – ennen – kuin taistelu oli edes oikein alkanutkaan.

Rebekka. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, – niin saat nähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, – tuhansien mielet. Koeta vaan!

Rosmer. Voi, Rebekka – minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni.

Rebekka. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. Yhden ihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni.

Rosmer. Niin, – kun voisin uskoa sanojasi.

Rebekka (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, – etkö tiedä mitään, – etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä?

Rosmer (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä tutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää!

Rebekka. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka tukahuttaisi epäluulosi? Minä en tiedä ainoatakaan.

Rosmer. Paras sinulle ett’et tiedä. Paras meille kummallekkin.

Rebekka. Ei, ei ei, – tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä voin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot sen.

Rosmer (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No, olkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on jalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut? Koettelemmeko tulostasi? Mitä?

Rebekka. Siihen olen valmis.

Rosmer. Koska tahansa?

Rebekka. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi.

Rosmer. Näytä minulle sitte Rebekka, – uskallatko, – minun tähteni, – vielä tänä iltana –. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei!

Rebekka. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä.

Rosmer. Onko sinulla rohkeutta, – onko sinulla lujuutta, – iloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, – minun tähteni, nyt tänä yönä, – iloisesti, – mennä samaa tietä kuin Beate meni?

Rebekka (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä). Rosmer –!

Rosmer. Niin, – se kysymys ei jätä minua rauhaan – sinun lähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo – mielestäni näen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä sulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta kohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan – mitä hän uskalsi.

Rebekka. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto? Mitä sitte?

Rosmer. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai saada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan ihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen.

Rebekka. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo maltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi.

Rosmer. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa – siihen, Rebekka?

Rebekka. Sen saat nähdä huomenna, – tai myöhemmin, jahka saavat minut ylös.

Rosmer (tarttuu otsaansa). Siinä on kammottava viehätys –!

Rebekka. Sillä minä en tahtoisi jäädä veteen. En kauvemmaksi aikaa kuin välttämättömästi tarvitsee. Pidettäköön huoli siitä, että ruumiini löydetään.

Rosmer (hypähtää ylös). Mutta tämähän – tämähän on hulluutta. Matkusta, – tai jää! Minä uskon sinua tälläkin kertaa pelkän sanasi nojalla.

Rebekka. Puhetapoja, Rosmer. Pois nyt heikkous ja arkaileminen! Kuinka sinä tämän jälkeen voisit uskoa minua pelkkien sanojen nojalla?

Rosmer. Mutta minä en tahdo nähdä sinun tappiotasi, Rebekka.

Rebekka. Siitä ei tule tappiota.

Rosmer. Tulee kyllä. Ei sinulla ole koskaan lujuutta mennä Beaten tietä.

Rebekka. Etkö luule olevan?

Rosmer. En koskaan. Sinä et ole Beaten tapainen. Sinä et ole tuskaantuneen näkökannan alainen.

Rebekka. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. – Nyt minun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut.

Rosmer (katsoo häneen kiinteästi). Onko se nyt kantasi!

Rebekka. On.

Rosmer. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen. Ei ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta.

Rebekka (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä sekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa.

Rosmer. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista.

Rebekka. On kyllä. Mutta minä – minä olisin tästä lähin aivan kuin vesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä riennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan ehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer.

Rosmer. Jos sinä menet – tulen minä kanssasi.

Rebekka. (hymyilee melkein huomaamattomasti, katsoo häneen ja sanoo). Niin, tule – tule todistajaksi –

Rosmer. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon.

Rebekka. Sululle asti, niin. Sen päälle sinä et koskaan rohkene astua.

Rosmer. Oletko huomannut sen?

Rebekka (raskaasti ja murtuneella äänellä). Olen. – Se juuri teki minun rakkauteni toivottomaksi.

Rosmer. Rebekka, – nyt lasken käteni pääsi päälle. (tekee niin.) Ja otan sinut oikeana vaimonani aviopuolisokseni.

Rebekka (tarttuu hänen käsiinsä ja kumartaa päänsä hänen rinnoilleen). Kiitos, Rosmer. (päästää hänet.) Ja nyt menen minä – iloisena.

Rosmer. Miehen ja vaimon tulee seurata toisiansa.

Rebekka. Sululle asti vaan, Rosmer.

Rosmer. Sen päälle myöskin. Niin pitkälle kuin sinäkin menet – tulen sinun kanssasi. Sillä nyt minä uskallan.

Rebekka. Tiedätkö ihan varmaan, että se tie on sinulle paras?

Rosmer. Minä tiedän, että se on ainoa.

Rebekka. Mutta jos erehdyt? Jos tämä onkin vaan hairahdus? Joku Rosmersholman valkeista hevosista.

Rosmer. Voi olla. Sillä niistä me emme pääse tässä talossa.

Rebekka. Jää siis, Rosmer!

Rosmer. Miehen tulee seurata vaimoansa, samoin kuin vaimon miestään.

Rebekka. Niin, sano minulle se ensin. Seuraatko sinä minua? Tai minäkö seuraan sinua?

Rosmer. Sitä emme koskaan saa harkituksi.

Rebekka. Minä tahtoisin sentään mielelläni tietää sen.

Rosmer. Me seuraamme toinen toistamme. Minä sinua ja sinä minua.

Rebekka. Niin minäkin melkein luulen.

Rosmer. Sillä nyt me kaksi olemme yksi.

Rebekka. Niin. Nyt me olemme yksi. Tule! Niin menemme iloisina. (menevät käsi kädessä eteisen kautta ja kääntyvät vasemmalle. Ovi jää auki.)

(Huone on hetken tyhjä. Matami Helseth raottaa oikeanpuolista ovea.)

Matami Helseth. Neiti, – vaunut ovat – (katsoo ympärilleen.) Ei ketään? Yhdessä ulkona tähän aikaan? No, entä – sen minä sanon –! Hm! (menee eteiseen, katselee ympärilleen, tulee takaisin jälleen.) Ei penkilläkään. Ei nyt, ei, (menee akkunan luoja katsoo ulos). ’sus siunaa! Tuo Valkonen tuolla –! Siellähän ne, toden totta, seisovat kumpikin sululla! Varjelkoon, niitä syntisiä ihmisparkoja! Eivätkös seiso ihan sylitysten! (huutaa kovaa.) Ooh – kaiteen yli – kumpikin! – Koskeen. Apua! Apua! (vapisee polvistaan, pitelee tuolista kiinni ja saa tuskin sanotuksi:) Ei. Apu on turha. – Rouva vainaa vei ne.