Runebergin kuvapatsasta paljastaessa
| Runebergin kuvapatsasta paljastaessa. (1885.) Kirjoittanut Julius Krohn |
- Lähteissään Väinö jätti kansalleen
- Perinnöks tänne sulo kanteleen;
- Mut kauvas poveen korven synkeän
- Seinälle pirtin köyhän, pimeän
- Hän kätki sen ja lausui:»kaikua et saa,
- Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»
- Hiipipä sinne hoviherra jo,
- Lepersi:»se on Korkein suosio!»
- Keikahti poika hurja, huoleton:
- »Mä tiedän – huvi, hekkuma se on!»
- Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
- Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.
- Taas koitti yks:»se san’ on viisaus,
- Ihmisen järjen ikikaunistus!»
- Ja toinen käski:»soi jo kannel, soi!
- Naislempeä mi pyhemp’ olla voi?»
- Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
- Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.
- Näin tuhannet jo turhaan koetteli –
- Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni?
- Nyt vielä nuorukainen lähenee,
- Silmästä kirkkaast’ into säihkyilee;
- Hän lausuu näin:»maan päällä kalliimpaa
- Ei olla voi kuin sana synnyinmaa!»
- Ja kannel ammoin jäänyt ääneti
- Raikkaasen riemuun kohta helähti;
- Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen.
- Jo siihen koittaa päivä valkoinen;
- Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät,
- Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.
- Jo kansa herää pitkäst’ unestaan
- Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;
- Ja pimeess’ eriteille eksyneet
- Taas veljekseen on toisens’ tunteneet.
- Ja mailma kummeksii:»mik’ ihme verraton!» –
- Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.
- * * * * *
- »Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin;
- Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.»
- Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
- Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!
- Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
- Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
- »Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia!
- Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.»
- Pois siis turhuus, pois kaikk’ ylpeys, oman voiton pyynti pois!
- Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell’ ois;
- Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
- Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.
- Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
- Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons’ häntä vie;
- Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
- Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.
- Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
- Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk’ on lähteneet;
- Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
- Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa.
- Yhdess’ elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
- Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons’ luo,
- Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; –
- Yhteistä on parhain kaikki, vähemp’ erottaa ei saa.
- Jalona nyt Suomi seisoo täydess’ avaruudessaan;
- Jakakaa se – joka pala aivan mitätön on vaan.
- Yhdess’ oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
- Hajotkaa – niin lomaan hiivii kohta salaturmio.
- Yksi meill’ on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
- Kaikille hän lapsillensa lempens’ yhteisesti soi!
- Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
- Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.
- Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen,
- Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen:
- Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
- Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.
Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.