Runoni
| Runoni Kirjoittanut Sándor Petőfi |
| Suomentanut Julius Krohn. |
- No kaikkiapa kuuluu!
- Vai runon’ aina vaan
- Matelis maata myöten,
- Ei ilmaan kohoiskaan? –
- Se tosin maassa mataa,
- Kun niin mun käskyn’ on;
- Pujahteleepa, joskus
- Se myös maan rakohon.
- Ja usein sukeltaa se
- Syvimpään syvyyteen
- Syvimmän valtameren, –
- Inehmo-sydämeen.
- Mut. kun taas käskein lausun:
- ”Nyt kohoo korkeellen!”
- Koht’ ilmaan lentäin laulaa
- Se niin kuin leivonen.
- Viel’ yllyttäin mä huudan:
- ”Ylemmä nouse vaan!”
- Se kohoo kotkain kanssa
- Lennossa kilpaamaan.
- Väsyvät kotkat viimein,
- Ei väsy runoni.
- Nyt taivaan pilvein rantaa
- Jo tuolla kulkevi.
- Ja eipä viihdy kauan
- Parvessa pilveinkään;
- Se kohti taivaan kantta
- Jo lähtee lentämään.
- Ja pimennyt par’aikaa
- Jos päivän paiste ois,
- Sivuitse suhauttain
- Runoni ehtii pois.
- Sivuitse suhauttain
- Pimeesen päivään luo
- Vain yhden katseen, kohta
- Kirkasna paistaa tuo.
- Vaan runon’ yhä nousten
- Ei viivy vieläkään;
- Se saapuu tähti-tarhaan
- Kaikista äärimpään.
- Ja siellä, niihin loppuu
- Jo luomat Jumalan,
- Se kaikkivallallansa
- Luo uuden maailman!
Lähde: Petőfi, Sándor 1892: Runoja: ynnä Petöfin elämäkerta. Suomentanut Severi Nyman. Werner Söderström, Porvoo.