Ryöstölapsi: 16 luku
| 15 luku | 16 luku. Poika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
17 luku |
Mannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee lauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren Macleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat lauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin. Sitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi Alanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle lauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken.
Tässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli hidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei airojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen. Miehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja matkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki yhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu kun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen, muodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee.
Mutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme suuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan risteilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä yhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen kauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei ainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä. Ruuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin lähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita laivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään.
Nyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä siirtomaihin Amerikassa.
Laskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat kaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa heillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti kauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan kulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja epäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi tullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan.
Neil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt surulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat, joten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta mieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä pitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut minuunkaan syvästi vaikuttamatta.
Kinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja lausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä.
»Miksikäs en?» vastasi hän.
»Minä etsin erästä henkilöä», jatkoin, »ja nyt juolahti mieleeni, että teillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.» Sen sijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä hänelle kouraan.
Hän väistyi. »Te loukkaatte minua syvästi», lausui hän. »Tällä tavalla ei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota kysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän vatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla vahingoittaisi häntä.»
Huomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin näytin hänelle nappia.
»Se on toinen asia», sanoi Neil, »siitä laidasta teidän olisi tullut alun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on kaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän turvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!» lisäsi hän. »On eräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja sitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen, nimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.»
Minun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut uneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti. Neilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan hän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun vietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea Morvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle tulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman lahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin luota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli Aucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä meri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja vuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala matkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä kouristavia näköaloja.
Neil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani, välttämään whigejä, Campbelleja ja »punatakkeja», väistymään tiepuoleen ja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja tulevan, sillä »heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi». Ja yleensä tuli minun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin oli arvattavasti minua luullut.
Kinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua, syöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan yöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti kohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi joutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet ollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa suojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju ukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola oli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi aiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis ollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni vedessä, joka nousi yli kengänvarsieni.
Jo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja totisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin, lukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen sormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan selvästi papillinen.
Huomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista laatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita Edinburgin »Seura Kristinuskon levittämistä varten», lähettää ylämaan raaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli Henderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota jo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta paikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä harrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään kääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja, joita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin kirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä.
Tiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan. Matkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä, jonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt heidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla suuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan esiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa.
Ilmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on: kaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla Balachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi Duror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut ruveta minua epäilemään.
Hän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka keskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja jakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta aikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui suvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen vuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku, ankarammin kuin aseellisia.
Tämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta Ketusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten tuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta.
Hän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. »Ihmeellistä on», lausui hän, »mistä alustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta nälännäkemistä. – Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? – Ei. – No parempi onkin, että olen ilman sitä. – Niin, nuo alustalaiset, joista oli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James Stewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin päällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa ja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään Alan Breckiksi – –.»
»Ah, kuinkas hänen laitansa on?» huudahdin.
»Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole nuuskaa, vai kuinka?»
Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin minulta samaa asiaa kysynyt.
»Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.»
»Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla enempää.»
»Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. – Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?» lisäsi hän katsoen hymyillen minuun.
Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr Campbellkin ylämaalainen.
»Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.»
»No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin.
»Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä mehiläispesään.»
»Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?»
»Kyllä», vastasi hän, »mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin ratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman lakimiehen – Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä – ja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan Edinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu minulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa Durorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta ollenkaan viisaalta.»
»Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?» kysyin.
»Niin luulen», vastasi Henderland. »Heiltä on kyllä riistetty aseet, – tai ainakin niin luullaan – mutta siitä huolimatta on heillä koko joukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin avuksi. Mutta siitä huolimatta – jos olisin hänen vaimonsa en saisi rauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat viekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.»
Minä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. »Eivät», vastasi hän, »ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin Appinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa, joka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien käskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja minun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän toisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.»
Niin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland viimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli tavannut Mr Campbellin ystävän – Campbellin, »joksi» sanoi hän »rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa» – esitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme yöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta puhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren Johnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa muistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta kädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon Linnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne oli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti oli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin rantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin juhlalliselta ja eriskummaiselta.
Tuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi kummastuksekseni – olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen – hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan pulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat määrät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi, hassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun.
»Minä olen tehnyt erään lupauksen», selitti hän. »Olen pyhästi luvannut, etten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta ajatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen seurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä mainitessani siitä.»
Heti kun olimme syöneet – kaurajauhovelli ja hera olivat hänen pääasiallisena ruokanaan, – muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi että Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella suhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun jälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat silmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy: hyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä myrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta Mr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla pöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti suoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon yksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen siitä.
Ennen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta huononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle matka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden todistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin parhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse olin.